perjantai 22. syyskuuta 2017

Pitkiä pellavia



Isän palattua sodasta vanhempani avioituivat sotaleskiäitini viimeisessä evakkopaikassa Pyhäselän Vehkapurolla 1946. Sen talon pienessä kamarissa minäkin synnyin. Ehdin olla evakossa neljä kuukautta.

Perhe muutti evakkotalon lähistöltä hankkimalleen pienelle maatilalle, johon aikanaan nousi rintamamiestalon tyyppinen asuinrakennus.

Äitini käymä kotiteollisuuskoulu sekä pälkjärveläisen kodin perintönä tulleet opit antoivat hänelle monenlaiset valmiudet käsitöissä ja kankaankudonnassa. Niinpä kangaspuut olivat talvisin uudessa tuvassa tuttu näky. Syksy ja alkutalvi olivat enemmän kehräämisen ja neulomisen aikaa, mutta valon määrän kevättalvella lisääntyessä tuli kankaankudonnan aika. Sähkövaloja meillä ei alkuvuosina vielä ollut.

Taitavana kehrääjänä äiti osasi kehrätä pellavasta hienon hienoa aivinalankaa tai karheampaa rohdinlankaa, joista hän kutoi kankaita monenlaisiin käyttötarkoituksiin. Pöytäliinat, pyyhkeet ja muut liinavaatteet taisivat olla tavallisimmat työt. Rohdinpaitoja vähäisessä määrin valmistettiin.

Ennen kuin pellavasta päästiin mitään kutomaan, oli sinikukkainen pellava kasvatettava, nyhtämällä korjattava ja järvessä liotettava. Korsien riihessä kuivaamisen jälkeen kuidut loukutettiin, lihdattiin ja häkilöitiin, jonka jälkeen pellava kehrättiin tulevaa käyttötarkoitusta varten sopivaksi. Päistäreet lensivät! Noista kaikista työvaiheista minulle on jäänyt hämärä muistikuva. Varsin suuritöinen pellava oli siemenestä kasvatettuna kaikkine työvaiheineen valmiiksi vaatteeksi asti.

Pellava jäi pois muodista, se sai tehdä tilaa puuvillalle ja monille keinokuiduille. Myöhempinä vuosina joensuulaiset taidekäsityöntekijät kuitenkin toivat vielä äidilleni pellavia kehrättäviksi ja siten saivat mieleisiään lankoja tulevan työnsä tarpeisiin.

Kuvassa äidin kehräämistä langoista Ella Köhlinin kutoma kuultokuva Kesänkukkia. Köhlin on pälkjärveläistä sukua.

Maikki

Naiset näkyviin


Lupasimme esitellä Bittiparatiisin uusia kirjoittajia. Erinäisten juhlavuosien kunniaksi Lissu on tehnyt lyhyen "elämäkerran" Ridestä, taitavasta sanankäyttäjästä. Loput Ride on luvannut paljastaa vähitellen näillä palstoilla.

Lissun kirjoitus on julkaistu Suomalaisen Naisliiton Naisten Ääni -kokoelmassa. Sieltä löytyy paljon muutakin luettavaa.

Toivon mukaan naisten ääni kuuluu myös Bittiparatiisissa. Ja kyllähän se kuuluukin, mutta aina parempi tossun alla kuin taivasalla.

EJ

Tasaus






Tänään on syyspäivän tasaus. Yö ja päivä ovat yhtä pitkiä. Kurjet, jotka vielä muutama viikko sitten kirmailivat nurkissa, ovat muuttamassa etelään.

Kaippa kesä on nyt enemmän tahi vähemmän virallisesti loppu, mutta Bittiparatiisissa se jatkuu vaan, ainakin talvipäivän seisaukseen asti. Muuten on liian pimmeetä, vaikka ei se kaamos mikään hassumpi juttu oo.

Mitenkähän tätä päivää juhlistas? Pitäskö kaivella nurkkakaapin salalokeroita? Lähteä kävelylle, jos ei saja? Hakea viimesiä kukkia maljakkoon?

Taijjan pistää tämän biisin soimaan. Laitan uunin lämpiämään, käyn viltin polvien lämmikkeeksi ja istahan. Panen silimät kiinni. Eiköhän se siitä tasaannu.

EJ

torstai 21. syyskuuta 2017

Tohmajaerviensis






Oheinen uutinen on herättänyt suurta huomiota ja hämminkiä Bittiparatiisin ötökkämaailmassa. Mulkoilevat jo toisiaan uteliaina ja epäluuloisina. Ettei vain olis tuo vieraslaji, tullut valloittamaan...

"Ootko sie se Heterarthrus tohmajaerviensis", kuulin loistokultasiiven kysyvän henkeään pijätellen vastaan tulleelta toukalta. "Etkö nyt serkkuas tunne", tämä vastasi.

Missä kaksi tai kolme kohtaavat, on huulilla kysymys: ootko tavannut dosenttia. Viherkukkajäärä (Anoplodera virens) luuli meikäläistä semmoiseksi ja ehotteli, voitasko hänen tieteellistä nimeään rukata komeammaksi. Kolmivyöjäärälläkin on kuulemma Judolia sexmaculata...

EJ


Kalluppi






Hyönteisten kasvattaminen ja myyminen sapuskaksi sallitaan Suomessa. Direktiivit ovat ihan niin kuin ne tulkitaan.

Tämähän avaa aivan uusia näköaloja täälläkin raukoilla rajoilla. Uutisesta innostuneena tein aamutuimaan pikakallupin puutarhan ötököitten keskuuvessa. Mitenkä tämmösiin aikeisiin suhtauvutaan?

Kukkahämähäkki nautti aamiaista kesän viimeisellä kukalla ja oli mörkin näköinen kuin hesalaiset aamuraitsikassa.

- Onneksi ollaan tiällä eikä Pohojanmualla, jossa panevat heti töpinäksi, hämä päivitteli. Arveli ettei ihtesä joutumisesta ruokapöytään oo vähään aikaan vaaraa näillä main.

Viereisessä minttupuskassa olivat kuoriaiset täyvessä touhussa. - Myö luvettiin jo uutinen ja aateltiin, että autetaan tuotannossa, ne hekottelivat iloisesti.

Bittiparatiisissa harkitaan sopimusta minttukuoriaisten kanssa. Harvoin tapaa niin yrittäjäystävällistä väkeä. Eurot kiiltelevät jo silmissä.

EJ


Vihreä oli laaksoni


Kuvat Lissu

Yksi kirjasuosikeistani kautta aikojen on ollut R. Lleweyllynin teos Vihreä oli laaksoni. Kirja kertoo eteläwalesilaisen perheen elämästä ja lasten aikuistumisesta pienessä kaivoskaupungissa.

Joensuu sen sijaan tunnettiin puun ja virran kaupunkina. Se oli nuoruudessani vielä pienehkö, vehreä puutalokaupunki, jonka elämä vilkastui, kun vuonna 1960 muodostettiin Pohjois-Karjalan lääni ja Joensuusta tuli läänin pääkaupunki.

Kuusikymmentäluvun alku oli sitä kultaista nuoruutta. Isä tuntui pelkäävä kaikista eniten "lättähattuja", siis siinä mielessä, että jos joku sellainen sattuisi päätymään vaikkapa hänen vävykseen. Lienee huokaissut helpotuksesta kun tuleva vävy olikin ihan "tavallinen" maalaispoika.

Lissu Kaivolehto linkitti Bittiparatiisin toimituskunnalle esittelyfilmin Joensuu - Pohjois-Karjalan pääkaupunki. Se on vuodelta 1963. Kuinka nostalginen olo tulikaan sitä katsellessa. Ja kuinka somasti sattuikaan: juuri tuo vuosi 1963 oli se vuosi, jolloin menimme kihloihin 3.6.63. Se oli toinen helluntaipäivä.

Siltakatu oli tuolloin se baana, jossa tytöt kulkivat iltaisin käsikynkkää ja pojat seisoskelivat pienissä ryhmissä jossain kadunkulmassa, enimmäkseen Tori- ja Siltakadun kulmauksen pylväskatoksessa. Alkututustelun jälkeen nuorten yhteiset askeleet suuntautuivat useimmiten kaupungintalon edustalle Vapaudenpuistoon taikka Pielisjoen rantaan puistonpenkille istuskelemaan.

Joensuu lienee tullut monelle tutuksi myös koulukaupunkina. Filmissä näytetään myös silloinen kirjastotalo. Sitä ennen se oli tyttölyseo eli "Tipula". Siinä allekirjoittanutkin on käynyt neljä ensimmäistä luokkaa. Rakennus on vielä paikoillaan, mutta uusi Sirkkalan silta rikkoo sen pihaidyllin.

Taidanpa katsoa tuon esittelyfilmin vielä uudelleen ja mennä sen jälkeen lainaamaan alussa mainitsemani kirjan kirjastosta. Tuskinpa niille mitään yhteistä nimittäjää löytyy. Molemmat vain sattuvat kertomaan menneestä maailmasta ja ajasta, joka ei koskaan enää palaa.

Ride

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Maskotiksi






Suuresti ihailemani valkoposkihanhet ovat saaneet toisen puolustajan, helsinkiläisen taiteen tohtorin. Hän tuo aivan uusia näkökulmia keskusteluun.

Eivät ne oo vieraslaji, joka uhkaisi muita lajeja eikä määrä ole kasvanut pääkaupungissa. Tohtori lohduttelee hanhista huolestuneita myös, että ne ovat paikkauskollisia, niillä on elinikäinen parisuhde ja elävät jopa 30-vuotiaiksi.

Ulosteetkaan eivät ole ihmiselle terveyshaitta. Turistit ovat valkoposkista haltioissaan, nehän käyttäytyvät hupaisasti ja ihmismäisesti.

"Kakkijasta kaupungin maskotiksi?", hehkuttaa Ylen uutinen. Mielestäni tuo kysymysmerkki otsikon perässä on turha.

Jos ei Hesa huoli, niin taijjan kysyä emännältä, voisko Bittiparatiisi.

EJ