torstai 30. maaliskuuta 2017

Oottelua





Salolampien ja suopurojen äärellä ootellaan kevään saapumista hartaasti. Veneet ja pyyvöt paljastuvat hangen alta vitkalleen. Korpiryteiköt huokailevat.

Tulikohan tuo nyt vähänkään runollisesti. Ei irtoa ennää sillä herkkyyvellä mitä kouluaikoina ainekirjoitustunneilla. Kuvat ovat lapsuus- ja nuoruusmaisemista, joihin oli pulpetissa istuessa ikävä, kun yöpakkanen oli kohmettanut lumenpinnan ja päivällä aurinko hehkutti. Onneksi opettaja ymmärsi kevätyskän. Niinpä melkein aina oli kirjoitusaiheissa joku, joka liippasi läheltä. Se helepotti.

Liekö kouluissa enää ainekirjoitustakaan, tahi jos ovat nimen muuttaneet. Tuskin sytyttää nykykoulukasta kevään oottelu erämaassa. On suattanna muoti muuttua.

Entistä harvemmin sinne enää omatkaan latuset vievät. Kerran pari keväässä kahtelemaan, näkyskö saukon jäläkiä. Sen kyllä aistii, että henkeä siellä tähän aikaan vuuvvesta pijätellään, ootellaan milloin rysähtää kunnon rospuutot ja hölsekelit, joutsen ja kurki pääsevät pesimään, ahven ja hauki kutemaan. Ja salokylän ukko hipsii lampiveneelleen tiijjustelemaan, pitäskö tuota kohta tervata.


Luovia näkymiä





Oon joskus katellut mualiman parraista luontokuvista tehtyjä kirjoja. Niissä eivät tavalliset potretit oo paljon mittään. Joistain kuvista ei ota selkoa, ellei oo pitkää selostusta alla.

Kilpailuissa saattaa olla oma sarjansa luoville luonnonnäkymille eli käsitteellisille, omaperäisille ja yllättäville kuville, jotka saavat olla kuvaannollisia, moniselitteisiä tahi muuten vuan abstraktisia.

Kuvaajat ovat sitä mieltä, että taiteellinen lähestymistapa on visuaalisesti ja teknisesti haastavampaa perinteiseen verrattuna. Onnistumisen tunnekin on sitten moninkertainen.

Omat amatööri-impressioni ovat perinteiseen tapaan otettuja ja vahingossa tulleita. Niihin pätee sama kuin totuuteen, että persoonallisen, joskus tietysti aivan erinomaisen saunapalouutisen pystyy laatimaan vain toimitusharjoittelija.

Mallikuvaa ottaissani oli joko liian vähän valoa tai kameran asetukset päin prinkkalaa. Kahtojilla ei kuitenkaan liene vaikeuksia hahmottaa, mitä kuva esittää.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Läski valttia





Tämän talven hitti Bittiparatiisin linturuokinnalla on ollut läski. Sitä saa Kupsasta Kitteeltä, siitä Alkon vierestä, vähän niin kuin tiskin alta. Useimmiten pitää kysyä. Kerran kävi niin, että tutuksi tullut myyjä suuntasi oitis varastoon meijjät nähtyään.

Hieman ohuenlainen nykyläskissä on kerros nahan alla, mutta minkäs teet, kun paksumpaa ei ole saatavilla. Pitäisi jalostaa paksuläskisiä sikoja.

Melkein ensimmäiseksi kipittää runkoa pitkin murkinalle puukiipijä (yläkuva), vai liekkö niitä useampikin. Kohta saapuu harmaapäätikka, jolle kelpaavat hätätilassa talipötkötkin, vaikka se pitää niitä aika maatiaisena sapuskana.

Omaan ruokapöytään ei ole läskiä piisannut, eikä ole väliksikään, sillä mulla on ollut vaikeuksia tuon vyötärönympäryksen kanssa.


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Pulipuli





Kevät tuli, jäät suli, luonto sanoi pulipuli. Vaan ei ihan vielä Bittiparatiisin korkeuksilla, öisin ainakin pakkanen vielä yllättää ja saattaa myös lunta tupruttaa.

Asiaan kuuluu, että talvi ja kesä nahistelevat täällä aikansa. Ei siinä paljon auta, jos immeinen julistaa, että se on kesäaika nyt. Vaan ootellaan, kohta kuuluu luonnossa pulipuli samaan tapaan kuin etelämpänä.

Räystäsjäät ovat kevään taidetta. On pitkulaista ja terävää, loivaa ja muodokasta. Kun valo sopivasti sattuu, säihkyvät kuin korut.

Penskana kun ei muuta makkeeta ollut, imeksittiin jääpuikkoja. Se oli kuin syntiä, josta palkkana saattoi olla kippee kurkku ja takamus.

Kaiken uhalla piti kokeilla muitakin vinkeitä, kuten pakkaspäivänä piikkilankaa kielellä tahi keväthölsettä paljain varpain. Ei muuten, mutta kun kielsivät.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Cityluontoa


Kuva: Lissu Kaivolehto


Viivähetään vielä cityluonnon parissa. Sähköposti toi Bittiparatiisiin nokikanan kuvia, jotka Lissu oli filmannut Helsingissä äskettäin.

Hiilenmusta nokikana kelluu kevyesti kuin korkki, aloittaa Lasse J. Laine linnun esittelyn kirjassaan. Olis mukava tavata joskus ihan livenä tuommoinen. Äänekäs se on kirjan mukaan. Sitten oiskin konsertti, jos sattuisivat härkälintujen seuraan.

Luontoa löytyy siis kaupunkiympäristöstäkin. Reilu vuosi sitten media kohisi Helsingin merisavuista. Lissun silloin lähettämä kuva oli vielä tallella.

Merisavu vaatii syntyäkseen sulan veden, vähintään 15 astetta pakkasta ja sopivan tuulen. Sieluni silmillä nään  nokikanan mönkimässä vastaan merisavun seasta. Siinä vois männä mualaisimmeisellä ällistyksen sormi suuhun.

PS. Kommenteissa kehun osaavani laulaa Erämaahan eksyin kerran. Melekein yhtä hyvin kuin tässä.

Kuva: Lissu Kaivolehto

Punanokat


Kuva: Lissu Kaivolehto
Ei oo selevinnyt kolmen punanokkaisen kanadanhanhen arvoitus mulle, vaikka oon kirjoja kahellut ja nettiä selannut. Mielenkiintoinen on Lissun lähettämä kuva. Kanadanhanhen nokka on yleensä musta.

Veispuukissa on kuulemma arvioitu kyseessä olevan nuoren linnun. Vastaan en intä, voivat olla oikeessa, mutta löytämättä on mulla tieto ja kuva, jossa poikasilla tai nuorilla kanadanhanhilla olisi punertavaa nokassa. Vaaleanpunaista on esimerkiksi tundrahanhella tai lyhytnokkahanhella ja merihanhellakin. Harvinaisella, uhanalaisella kiljuhanhella on niinikään nokassa aina punaista. Poskilaikkua millään näillä hanhilla ei kuitenkaan kuvien perusteella ole. Kuvan linnulla on silmän ympärillä rengas, mikä viittaisi kiljuhanheen.

Erikoisen näköiset linnut voivat olla kahden lajin risteytymiä tai muuten vain poikkeuksellisesti värittyneitä, valistetaan Lasse J. Laineen Suomen linnut tunnistusoppaassa (Otava 2015). Tarhatuissa linnuissa kerrotaan olevan poikkeavia yksilöitä. Suomessa on netin mukaan kokeiltu kiljuhanhen istutuksia siten, että emona olisi valkoposkia ja poikasina kiljuhanhia.

En vihjaile enkä ainakaan väitä mitään, jos kerron, että Karjalan Pyhäjärvellä kanadanhanhi ja laulujoutsen viihtyivät eräänä kesänä erittäin hyvin toistensa seurassa (alakuva). Kovin tarkkaan en niihen yhteiselämään perehtynyt, lienevät muuten vain olleet kamuja keskenään, mikä sekin on poikkeuksellista. Tavallisesti niihen sanotaan nahistelevan reviireistä ja sen semmoisista.



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kesäaikaan




Kuva: Lissu Kaivolehto

Huomenta, hohoi. Onko kello kesäajassa? Siitä muistuttakoot Lissun keltakukat, talaventähet ja krookukset, jotka eivät oo myöhästelleet.

"Kevät tulee nyt kohinalla. Vedet vapautuvat ja lintujen määrä ja lajit lisääntyvät päivä päivältä. Yksi kavereistani oli kuullut torstaina jo peipon lauluakin."

Näin siis Helsingissä. Ihan piti hieraista silmiä, kun tuollaisen maaliskuun lopun kukkaloiston näin.

Sitä kelloa piti siis siirtää tunti eteenpäin. Laskin, että huushollissa on kuusi kelloa. Töihin vain. Voi että on rasittavaa. Onneksi tietsikka päivittää ihtesä.

Kuva: Lissu Kaivolehto