lauantai 17. helmikuuta 2018

Hyvästi metsä






Byebye

EJ

Mietelauseita


Kolme kertaa on runoni luettu keskipäivän mietelauseena Ylessä Turun tuomiokirkon lyöntien jälkeen. Kerran oli taas ilmoitettu päivä ja kello 12.00. Olin lopettamassa pienten koulupäivää. Panin radiosta kuulumaan runoni, jonka toimittaja luki. Mutta lapsilla oli kiirus kotiin, kun aika oli jo "tapissa". No sitten lähetin samaisen runon ET-lehteen ja sieltähän napsahti rahapalkinto.

Jos yrität runoasi Ylelle, niin e-mail on tämmöinen.

yle.kulttuuri@yle.fi

Aina kantsii lähetellä runoja ja tuotoksia lehtiin, varsinkin ennen suuria juhlapyhiä. Joskus onnistuu saamaan kahvirahat.

Jouko

Unelmien kenttä


Kuva Matti H

Lapsuuden leikkipaikkoja, osa 2

Aikoinaan viisikymmentäluvulla oli nähtävillä vielä paljon merkkejä alueen historiasta. Utrantien varrella, joen puoleisella penkalla, oli vanhoja sodan aikaisia juoksuhautarakennelmia. Tien toiselta puolelta alkoivat sitten sahajauhopakat. Tuo pakkanimitys on tosiaan varmaan tullut siitä, kun joenvarren sahoilta ajettu sahanpuru oli vuosikymmenet painunut ja tiivistynyt säiden vaikutuksesta ja kesti upottamatta kulkea.

Sahajauhopakat ulottuivat Sahamyllynkadun reunaan saakka. Toisessa suunnassa pakka-aluetta rajoittivat, kirkonpuolella Kalle Jääskeläisen tontti ja toisella laidalla olisiko ollut Nevalaisen tai Rautiaisen pellot. Alueen laitamat, etenkin Utrantien ja Nevalaisen pellon suunta oli jo hieman metsittynyt. Siellä kasvoi sen kokoisia puita, joissa oli hyvä kiipeillä. Keskemmällä, etenkin Sahamyllynkadun puoleisessa osassa kasvoi tiheämmässä koivu- ym. pusikkoa ja se tuntui oikealta viidakolta.

Sahajauhopakkojen keskusta oli paljas kasvillisuudesta ja siinä oli lampi, jonka rannat ja pohja olivat upottavaa liejua. Rannalla tai lammessa ei oikein voinut tehdä mitään, mutta sammakot siinä keväällä viihtyivät. Keskustan ympäristöä hallitsivat korkeat kumpareet ja luolilta näyttävät onkalot. Niistä oli kai vuosien varrella kaivettu sahanpurua kotieläinten alusiksi navettoihin. Sahajauho oli vuosien saatossa saanut punertavan värisävyn ja maisema muistutti lännenleffoista tuttuja inkkariseutuja. Sahajauhopakat olivatkin pikkupoikien ”unelmien pelikenttää”.

Talvella pakoilla lasketeltiin mäkeä, mutta kesäisin siellä vietettiin paljon aikaa. Keskustan aukiolla käytiin monenlaisia olympialaisia. Keihästä siellä oli hyvä heittää, kun heittomateriaalin sai veistettyä läheisestä pusikosta. Jokainen teki oman keihäänsä, sillä keihään tekeminen ja sen saaminen sopivan tasapainoiseen lentoon oli yhtä tärkeä prosessi kuin varsinainen heittäminen. Myös pituushyppykisoja oli helppo järjestää, sillä maapohjan sai helposti pehmitettyä.

Monenlaisia rosvopoliisi- ja inkkarileikkejä siellä preerialla ja ympäröivässä viidakossa leikittiin. Inkkarileikkeihin nuolet saatiin paikanpäältä, mutta jousien kaaret haettiin Utran harjuilta. Siellä kasvoi sopivankokoista katajaa.

Yksi peli oli aika suosittua ja jännää. Sitä pelattiin loppukesän pimeinä iltoina ja se muistutti aika paljon nykyisin pelattava Paintballia (värikuulasotaa). Siinä vain käytettiin aseina taskulamppuja. Porukka jaettiin kahteen joukkueeseen, jotka lähtivät sovittuun kellonaikaan tai vihellysmerkistä liikkeelle sahajauhopakan eri puolilta. Pimeässä hiippailtiin ja sitten yritettiin näyttää (ampua) taskulampun valolla vastustajan pelaajaa, ennen kuin tämä ehti valaista takaisin. Samalla kun lampulla näytettiin valoa, niin sanottiin ammuttavan henkilön nimi esim: ”Pate puks” ja silloin tämä henkilö oli poissa pelistä ja joutui siirtymään pelialueen keskellä olevaan tyrmään. Tyrmään joutuneita oman puolen kavereita yritettiin sitten pelastaa hiipimällä paikalle ja koskettamalla kaveria. Jos se onnistui niin, etteivät vastustajan pelaajat ehtineet valaista pelastajaa, niin tyrmässä ollut henkilö pääsi vapaaksi ja sai jatkaa peliä. Pelin hävisi se puoli, kummalta loppuivat pelaajat ensin.

Nykyisin sahajauhopakkojen alue on rakennettu asuntokäyttöön ja sitä halkovat Lasimestarinkatu ja Putelikuja. Alueen reunassa kirkon suunnassa on tietoliikennemasto ja sen ympärillä pari vanhaa mäntyä muistona menneiltä ajoilta….

Matti H

perjantai 16. helmikuuta 2018

Sahajauhopakat


Kuva EJ

Lapsuuden leikkipaikkoja, osa 1

Kun aamuisin on silmät sirrillään avannut telkkarin, siellä on jo menossa lumilautailua. Ikäimmeinen jää hämmästyneenä seuraamaan, kun urheilijat kieppuvat maan ja taivaan välillä mitä kummallisemmissa asennoissa.

Kun seurasin hetken aikaa olympiakisojen halfpipeä, tuli mieleen eräs lapsuuteni jännä ja mielenkiintoinenkin paikka: sahajauhopakat. Sahajauhopakat olivat noin puolen hehtaarin alueelle muodostuneita kumpareita, jonne oli aikojen saatossa ajettu Utran sahalta sahanpurua eli sahajauhoa. Luulisin, että hevospelillä. Näin oli muodostunut jyrkkäseinämäisiä kumpareita, joissa sahanpuru oli pakkautunut kesän sateissa ja talven tuiskuissa niin kiinteäksi massaksi, että kumpareet kestivät raskaampaakin painoa.

Utran saha kävi vielä yhdessä vuorossa viisikymmentäluvun taitteessa, jotain rimoja siellä sahattiin. Luulenpa, että tuolloin ei sahanpurua jäänyt enää maastoon ajettavaksi. Arvelisin, että jälleenrakennusbuumin ollessa kiihkeimmillään kaikki liikenevä sahanpuru tarvittiin talojen eristeisiin.

Sahajauhopakat olivat lasten suosimia telmimispaikkoja, varsinkin talvella. Parhaimmillaan ne olivat silloin kun maa oli hieman roudassa ja lunta vasta muutama sentti. Silloin siellä sai parhaat "ranit" pahvinpalalla tai säkinkappaleella laskien. Pojat yrittivät laskemista jopa seisaallaan.

Suksimäeksi pakat eivät oikein soveltuneet, olisi pitänyt olla minisukset ja kelläpä sellaisia olisi ollut? Mutta lumilautailun aloittelijalle kumpareet olisivat sopineet vallan erinomaisesti. Vaan eipä lumilautailusta osattu tuolloin edes uneksia. Tiedä, mitä peetuja tai ennejä meistä olisikaan kehkeytynyt. Kerrotaan, että lumilautailu onkin kehittynyt lastenleikeistä kun amerikkalaiset sisarukset keksivät ryhtyä laskemaan yhdellä minisuksella kun suksiparia ei riittänyt molemmille.

Jutun jatko-osassa on veljeni muisteluksia Utran sahajauhopakoilta.

Ride

Kuusiaita


Kuva Paavo Valonen

Antti Ukko Pesonen muutti perheineen Ruskealan Kirkkolahdesta Pälkjärven Naatselkäään maaliskuussa 1926. Ukko, kuten häntä yleisesti kutsuttiin, osti Naatselästä maaomaisuutta, johon kauppaan kuului myös Naatselän hovista puolet.

Suvun piirissä kulkevan perimätiedon mukaan Ukko kuitenkin antoi sahata kartanorakennuksen kahtia. Niistä tarpeista hän pystytti talon hieman kauemmaksi entisestä paikasta.

Naatselän hovi 1905, sukualbumi.
Kuvassa näkyy hovin pihassa matala kuusiaita, joka on kasvanut kuluneina vuosikymmeninä pituutta ja leveyttä huomattavassa määrin. Karannut käsistä, kuten Paavo Valosen 2016 ottamasta yläkuvasta huomataan.

Maikki