sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Kesäaikaan



Ensin poikkeuksellinen talvi ja sitten poikkeustila. Mutta onhan meillä ilonaihe: siirryimme aamuyöllä kesäaikaan.

Parempi ilmaisu olisi ehkä kevätaika, mikä osuisi harvinaisen oikeaan tällä kertaa. Vaikka välillä hieman viilenee, kevät on tavoittamassa näilläkin Pohjois-Karjalan leveysasteilla, jos ei mitään yllättävää ilmaannu.

Nykyaikana pitää tosin varautua kaikenlaiseen. Eipä olisi ihme, vaikka juhannuksena sataisi lunta. Mutta se on sen ajan murhe, pitää ratkoa probleemi kerrallaan.

Yöpakkaset loihtivat vielä kuurankukkia, mutta oheiset kuvat menneeltä viikolta kertovat luonnon valmistautumisesta kevääseen..

EJ





lauantai 28. maaliskuuta 2020

Lukurauhaa

Karanteenissa 3

Olin siis yksin eristyksissä Joensuun kulkutautisairaalassa. Hoitajat kävivät huoneessa kuin tuli hännän alla. Kukaan ei jäänyt edes juttelemaan kanssani.

Iltaisin itkin itseni uneen. Aamulla heräsin kylmästä väristen ohuen peiton alla, kun ei ollut edes niitä alusvaatteita. En muista kuitenkaan yöllä pelänneeni; joskus heräsin kuitenkin kadulta kuuluviin ääniin.

Kamalinta oli se, että pian heräämiseni jälkeen hämärään huoneeseen hiipi kaksi hoitajaa. Toisella oli pitkä ruutta kädessään. Sillä työnnettiin piikki pakaraan. Se teki tosi kipeää.

Kun aloin voimistua, hain käytävän kirjahyllystä luettavaa. Suorastaan ahmin Enid Blytonin Seikkailujen saarta. Karanteenin ehkä ainoa hyvä puoli oli se, että kerrankin sai lukea rauhassa.

Välillä istuin ikkunan ääressä. Pitkälettinen luokkatoverini asui läheisessä kerrostalossa. Hän heilui lumisotasilla muiden pihan lasten kanssa. Toivoin, että hän huomaisi kalpean naamani ikkunassa ja tulisi juttusille. Ei huomannut.

Isä kävi pari kertaa ruokatunnillaan minua katsomassa. Hän seisoi ikkunan takana matalalla korokkeella. Eipä siinä juuri juttua syntynyt kun ikkunaruutu oli välissä.

Äidin käyntejä en muista. Ehkä hän ei voinut jättää pienempiä sisaruksiani keskenään tai tulla heidän kanssaan ikkunan taakse kurkkimaan.

Mutta sekin karanteeni päättyi aikanaan. Kun pääsin pois, ehkä parin viikon kuluttua, niin Essi-täti tuli minua hakemaan. Hän toi tullessaan minulle ne aiemmin hankitut avokkaat. Kevät oli tullut karanteenin aikana.

Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin, sisarusten pariin! Kukaan muu heistä ei ollut saanut tartuntaa terveyssisaren ennustuksesta huolimatta.

Mainittakoon vielä, että vaikka minulla oli uusi mekko ja uudet kengät, niin kevätjuhlaa himmensi se, että sain ehdot ruotsista. Armoa ei annettu, vaikka olin ollut sairauden takia poissa kevätkauden.

Osa 1

Ride

Tinttijahtia



Useampana päivänä kuulin varpushaukan kimitystä Lehmon harjujen liepeillä olevilla taloalueilla. Viimein se suvaitsi näyttäytyäkin, olisko ollut tinttijahissa.

Kuvaa en onnistunut nappaamaan, joten pitää turvautua vuosi sitten huhtikuun alkupäivinä otettuihin. Niissä koirashaukka aterioi talitinttiä samaan aikaan, kun istuimme ikkunan ääressä aamupuurolla.

Nyt näkemäni oli naaraslintu, joka on ukkopuolta kookkaampi ja harmaampi. Kerran näin, miten varpushaukkanaaras kävi närhin kimppuun. Siinä höyhenet pölisivät puolin ja toisin. Epäselväksi jäi, kummasta tuli voittaja.

Osa varpushaukoista talvehtii täällä, mutta yhtä hyvin saattoi olla muuttolintu. Nehän ovat nyt aikaisessa. Ehkäpä pesäpaikka löytyy harjujen väleissä olevista lukuisista notkoista, joissa kasvaa kuusia. Ne vaikuttaisivat ihannepaikoilta näille linnuille. Toukokuussa sitten viimeistään munimaan.

EJ


Pieni polku


Kuvat Roni
Etäkoululainen meni kuvaamaan metsää koulusta saamaansa tehtävää varten. Minne ikinä poika meneekin, seuraa Saara-kissa varjona mukana. Se ei tarvitse valjaita pysyäkseen omistajansa hallinnassa.

Kissalla lienee koiran tavoin tilannemuisti, jolloin se tietää, miten tulee toimia kävelylenkeillä. Niinpä opettajakin sai metsäkuvien mukana Saaran ilmeitä nähtäväkseen.

Nallet ikkunassa.


Maikki

Saara maastoutuu.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Sairaalassa


Kuva EJ
Karanteenissa 2

Joensuun kulkutautisairaala sijaitsi Pohjois- ja Kauppakadun kulmassa. Rykelmässä oli useampia sairaalan rakennuksia, niistä on jäljellä nykyisin Laulutalona ja Nukketalona tunnetut rakennukset.

En muista ensimmäisestä vuorokaudesta muuta kuin sen, että kulkutautisairaalasta ei löytynyt tarpeeksi pieniä vaatteita minulle. Niinpä ylleni puettiin maata viistävä sinivalkoruudullinen apuhoitajan puku. Alusvaatteita en saanut lainkaan.

Huoneessa oli kaksi vuodetta. Toisessa oli vielä ensimmäisenä yönä nuorehko nainen, mutta hän pääsi pois seuraavana päivänä.

Ennen lähtöään neuvoi kuitenkin, että kun saan voimia, voisin tutustua aikani kuluksi käytävällä olevaan kirjahyllyyn. Hän suositteli erityisesti Enid Blytonin kirjaa Seikkailujen saari.

Muitapa virikkeitä siellä ei ollutkaan. Edes sähköt eivät olleet päällä. Näin säästettiin silmiä.

Tuntui, että putoan pimeään kaivoon, kun huonetoverini sulki oven jälkeensä. Jäin huoneeseen aivan yksin. Vierailuja ei sallittu. Tietenkään ei ollut puhelinta eikä edes radiota.

Meitä tyttöjä oli samalla luokalla nelisenkymmentä. Yksi tytöistä oli ollut koulusta pois jo pitemmän aikaa. Opettajat olivat salaperäisiä eivätkä suostuneet kertomaan, mikä hänellä on.

Aloin ounastella, että varmaan hänelläkin oli tulirokko.

Jatkuu huomenna...

Ride

Sarvijaakko



Kesämuistoja

Korona-aikaan on osunut monenlaista häkkyrää silmiin median palstoilta. Niinpä lienee aiheellista Bittiparatiisissakin sellaisia julkaista.

Muutaman kerran sattui kesällä kohalle kummallinen ötökkä, jolla oli valtavat viikset. Viimein sain kuvankin, jonka perusteella löytyi netistä tietoa. Sarvijaakkohan se.

Ei nimi pahenna, varsinkin kun sattuu olemaan miespuolinen. Sillä ovat tuntosarvet pitemmät kuin kauniimmalla sukupuolella.

Mikä se on tämmöisillä sarvilla varustetun tehtävä mualimankaikkeuvessa? Ilmeisesti pitää kaarnakuoriaisia kurissa ja lisääntyä. Sen verran sain esittelyistä irti.

Hyödylliseksi mainittiin. Siispä seuraavan kerran tavatessa otan lätsän päästä ja kumarran kunnioittavasti. Ynnä katehin komeaa ulkomuotoa. Ois se mukava, jos niitä lentelisi pihamaalla alvariinsa, kerta eivät pahemmin seiniä nakerra eivätkä eläviä puita tuhoa.

Mukavaa on, kun löytää kotikulmilta jotain itelleen uutta silloin tällöin. Äskettäin luin uutisista, että suuressa mualimassa on edessä melkoinen urakointi uuden löytämiseksi.

EJ

Tilanne nyt

Toipilaana 12

Leikkauksesta on nyt kymmenen kuukautta. Potilasoppaan mukaan lopullinen tulos on arvioitavissa noin vuoden kuluttua leikkauksesta. Jo tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että elämänlaatu on parantunut huomattavasti uuden polven myötä. On ihanaa kävellä ja pyöräillä ilman, että liikkuminen tuottaa kipua.

Hieman erilaisen tuntuinen se on kuin tämä vanha ”luomupolvi” ja jäykistelee välillä vähän jos istun liian kauan paikallani. Syväkyykkyjä en sen kanssa pysty tekemään enkä könyämään pitkin lattioita polvillani. Mutta ei tarvitsekaan.

Toipuminen on sujunut kaikin puolin ongelmitta. Kokonaisuudessaan toipuminen on ollut mielenkiintoinen prosessi. Sen aikana on entisestään korostunut itsestä ja omasta hyvinvoinnista huolehtimisen tärkeys. Lääkäri leikkaa, mutta vastuu kuntoutumisesta on kokonaan potilaalla itsellään.

Kuten olen aikaisemmissa jaksoissa kirjoittanut, moni asia on ollut toisin kuin mitä olin etukäteen luullut kuvitellut. Todellisuus on ollut etukäteiskuvitelmia positiivisempi.

Päällimmäinen tunne kaikesta tämän prosessin aikana koetusta on kiitollisuus. Joka aamu olen kiitollinen siitä, että saan herätä terveenä ja toimintakykyisenä uuteen päivään. Joka ilta käyn kiitollisena levolle vaihtelevan aktiivisen päivän jälkeen.

Nyt koronaepidemian aikaan olen erityisen kiitollinen siitä, että operaatio on kaukana takana päin.

Kukat ja linnut ovat olleet minulle ehtymätön ilon lähde aina, niin myös toipilasaikana. Niinpä valitsin tämän viimeisen jakson kuvitukseksi kesän viimeiset orvokit parvekkeeltani ja kivitaskut, jotka onnistuin kuvaamaan kesäkuun alkupuolella.

Osa 1

Lissu