maanantai 23. lokakuuta 2017

Rosvopaisti






Hikka kyseli äskettäin, miten lampaanviulu valmistetaan. Kun tutustuin asiaan, se vaikutti liiankin sivistyneeltä ruokalajilta. Lampaanlihasta saa myös rahvaanomaisempaa rosvopaistia.

Valmistusohjeisiin en puutu, niitä on netti pullollaan. Nauttimisolosuhteetkin ovat makukysymys, mutta eräs tapa on istuksia järven rannalla ensimmäisten syyskylmien tultua. Yllä on oltava pässinpökkimää, ettei tule vilu. Kuvassa taustalla näkyvä saari on Lammassaari, entisaikojen lampaiden kesäpaikka lapsuuskylässäni.

Ei haittaa, vaikka vierellä lämpiäisi savusauna, jonka lämmittäminen on yhtä harrasta puuhaa kuin rosvopaistin valmistaminen. Siinä aika tuntuu pysähtyvän. Kiire ei sua olla mihinkään.

Ihan varma en oo, millaisten ruokailuvälineitten kanssa rosvopaisti maistuu parhaalta vai tarvitaanko välineitä ollenkaan. Ehkä mainio puukko olisi paikallaan, sillä saa silpaistua kunnon suupaloja.

Nokipannukahvi saattaa maistua palanpainikkeena, mutta ei oo välttämätön eikä korvaamaton.

EJ


Naisten juhlaa


Lokakuisena lauantaina Finlandia-talon Helsinki-sali täyttyi juhla-asuisista naisista. Oli joukossa muutama mieskin. Suomalainen Naisliitto juhli 110-vuotista olemassaoloaan teemalla ”Naiset näkyviin”.

Kesällä 1907 perustettu Suomalainen Naisliitto on poliittisesti sitoutumaton naisjärjestö. Se edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, aktivoi naisia osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan, korostaa yhteisöllisyyttä sekä kannustaa naisia kasvamaan henkisesti ja kehittämään itseään.

Juhlan musiikillisesta annista vastasivat Aija-Riikka Kyllönen (piano) sekä laulajat Reetta-Stiina Rannanmäki ja Suvi Aalto (alakuva). Vaikuttajanaisen puheenvuoron käytti Liisa Jaakonsaari. Juhlapuhujaksi oli kutsuttu Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Eva Biaudet. Toimittaja Maija Kauppinen esitteli juuri painosta tulleen Naisliiton 110-vuotisjulkaisun ”Valkoisia variksia ja helmikanoja”. Puheenvuoron käytti myös liiton puheenjohtaja Leena Ruusuvuori.

Naisurheilijan äänen juhlaan toi Siiri ”Äitee” Rantanen. Häntä haastatteli Tuulikki Ritvanen. Joulukuussa 93 vuotta täyttävä hiihtäjälegenda kertoili värikkäästi lapsuudestaan Tohmajärven Kaurilassa ja palavasta halusta päästä hiihtämään ja osallistumaan hiihtokilpailuihin. Käsitellyiksi tulivat myös kilpailu-ura ja sen aikaiset olemattomat valmennukset. Siiri pitää edelleen kunnostaan hyvää huolta. ”Uamusilla seihtemän aikaan hynttyyt niskaan, kengät jalakaan ja eikun kävelemään”, totesi Siiri haastattelun päätteeksi.

Tarinoita Naisten Äänestä juhlassa esittivät Maria Hukkamäki, Teija Anneli Jokipii ja Sofia Pohls. Tarinat olivat osa muutaman kymmenen elämäkertavälähdyksen kokonaisuutta naisen elämän eri vaiheista. Tämä esitys oli saanut heinäkuussa valtavan suosion SuomiAreenan puistolavalla Porissa. Yllättyneenä panin merkille, että mukana oli otteita myös kahdesta minun kirjoittamasta tarinasta. Martta Immosen koulunkäynti ja Hilkka Heiskasen lottakokemukset olivat osa vaikuttavaa esitystä.

Väliajalla kohotimme maljat suomalaisille naisille ja nautimme leivoskahvit. Ennen juhlan alkua minulla oli tilaisuus vaihtaa muutama sana Siiri Rantasen kanssa. En ollut häntä koskaan aikaisemmin tavannutkaan. Päivän aikana syntyi muitakin hienoja kohtaamisia ennestään tuntemattomien naisten kanssa. Tuntuivat olevan kovin välitöntä porukkaa kaikki.

Naisten Ääni –tietokanta on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaa. Tähän mennessä tietokantaan on tallennettu lähes 500 tarinaa suomalaisista naisista. Naisten Ääni ja Kvinnor Berättar –verkkohankkeiden yhteissuojelija on Jenni Haukio. Suomenkielisen Naisten Äänen suojelijoina toimivat Siiri Rantanen ja Kaari Utrio. Ruotsinkielisen Kvinnor Berättär –hankkeen suojelija on Eva Biaudet.

Naisten Äänestä löytyy myös Tuulikki Ritvasen kirjoittama tarina Siiri Rantasesta

Olen omalta osaltani halunnut saada kuuluviin pälkjärveläisten naisten äänen. Heistä on tällä hetkellä 12 kirjoittamaani tarinaa Naisten Äänessä. Niiden tiimoilta sain kutsun tähän arvokkaaseen juhlaan, joka päättyi Aija-Riikka Kyllösen soittamaan Finlandia hymniin.

Lissu

Hyvään kotiin


Kuvat EJ


Kun lapsuudenkotini kammariin hankittiin ensimmäinen pehmustettu sohva, se oli niin suuri ihme, että naapurin muksut kurkkivat ikkunasta sisälle sen nähdäkseen.

Vaikka itse en ole sohvaihminen, niin jotenkin niitä sohvia vaan on huusholliimme kertynyt vuosien varrella. Vanha sohva on vaikea hävittää, eikä siitä aina edes raaskisi luopua.

Kahdenistuttava, nahkainen "Pikku Musta" hankittiin yhdeksänkymmentäluvun taitteessa. Silloiseen kotiimme se oli kaikin puolin sopiva, mutta tänne Talvipesäänpä se ei enää mahtunutkaan. Se survottiin hieman väkivaltaakin käyttäen makuuhuoneen nurkkaan. Eipä sillä ollut siellä muuta virkaa kuin pölykerroksen pintaansa kerääminen.

Alkoi kymmenen vuotta kestänyt eipäs-juupas kina siipan kanssa. Varsinkin siivotessa hermostuin siihen (siis sohvaan) ja uhkasin heti soittaa SPR:lle, että tulisivat hakemaan sen myymäläänsä.

Joka kerran siippa sai minut tunteisiin vetoamalla luopumaan aikeistani. Hänen toiveensa oli, että jospa tyttärenpojat sitä joskus tarvitsisivat. Tänä syksynä mittani oli täysi ja soitin SPR:lle. Sieltä luvattiin, että kaksi Riuskaa Miestä tulee sitä huomenissa hakemaan, jos se on kaikin puolin hyväkuntoinen.

Sovittuna aikana huomasin kun Kontin pakettiauto ajoi kiekkoa kadullamme. Meille on hieman vaikea löytää, vaikka osoite olisi tiedossa. Minä siitä sitten auton perässä korttelirallia juoksemaan ja huitomaan. Lopulta Riuskat Miehet huomasivat ja peruuttivat auton ovelle.

Sohva läpäisi kuntotarkastuksen ja miehet arvelivat että kyllä se menee aivan heti kaupaksi. Hieman haikeana vilkutin sen perään ja toivoin, että se pääsee hyvään kotiin.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että hyväkuntoinen tavara kannattaa kierrättää, jos sille ei ole ollut käyttöä muutamaan vuoteen. Nyt tuntuu että makuukammarin feng shuitkin virtaavat vapaammin.

Ride

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vuoden luontokuvia



Vuoden 2017 luontokuva julkaistiin lauantai-iltana Finlandia-talossa lähes salintäyteisen yleisön edessä. Kisan voiton vei kuhmolainen Ville Heikkinen kärppäkuvallaan ”Talven odotus”.

Voitto toi 25-vuotiaalle Heikkiselle muhkean palkintosumman lisäksi elämänsä ensimmäisen Helsingin matkan. Pääsin onnittelemaan Heikkistä henkilökohtaisesti kun satuimme tilaisuuden jälkeen yhtä aikaa liikennevaloihin. Sain samalla hehkutettua hänelle Helsingin upeaa kaupunkiluontoa.

Kilpailuun osallistui 850 kuvaajaa, kuvia oli yhteensä 14 251, joista semifinaaliin pääsi 1343 kuvaa. Finaalissa oli 260 kuvaa 143 kuvaajalta. Kuvat kilpailivat kahdeksassa eri sarjassa. Uutena sarjana oli ”Sininen ja valkoinen”, jonka voittokuvasta ”Kuuvaris” laskettiin 21.10 liikkeelle kahden euron juhlaraha

Kaikki sarjavoittajat  olivat tälläkin kertaa miehiä. Finaaliin oli sentään päässyt myös muutama nainen ja muutamia heistä palkittiin kunniamaininnalla. Palkintokorokkeelle asti pääsi ainoastaan yksi nainen, yleisöäänestyksen voittajaksi selviytynyt Taru Rantala kuvallaan ”Valon leikkiä” sarjasta Taidetta Luonnosta. Kuva sai myös tuomariston kunniamaininnan.

Omia suosikkejani olivat Rantalan kuvan lisäksi Kari Auvisen ”Kevättanssi” ja Ville Airon ”Vanha puu ja linnunrata”. Vino näkökulma näissä tilaisuudesta kuvaamissani kuvissa johtuu oikealla laidalla sijainneesta istuinpaikastani.
Sarjavoittajien kuvista minua miellyttivät eniten Ari-Matti Nikulan ”Kuusilampi”, Timo Vesterisen ”Riekonmarjapuu” ja nuorten sarjan voittaneen Lasse Kurkelan ”Harakoiden tappelu”. Kurkela oli aloittanut kuvaamisen kuusivuotiaana.

Luonnon siveltimellä -näyttely


Lissu

Kullankaivuussa






Siirtelin kompostikasaa paikasta toiseen, kun ei muutakaan puuhaa ollut. Se kyllä kannatti. Löytyi tavattoman muhkeita toukkia.

Plarasin kirjoja ja nettiä. Turilas? Sarvikuonokas? Viimein tuntui tärppäävän mieluisasti: kultakuoriainen. Niitä on lennellyt näillä main kesäisin. Pikkusormen paksuisia ja pituisia olivat.

Kun lisää kaivoin, kävin yhä kuumemmaks. Niitä oli riittävästi vaikka farmin ja firman perustamiseen. Hyödyllisiä ovat nämä luojanluomat, muuttavat puuta ja muuta mullaksi.

Haittapuolia ei nimeksikään, muuta kuin tuo ulkonäkö ehkä. Katsomaan tullut naisväki juoksi huutaen karkuun.

Mulla jo dollarit kimaltelevat silimissä. Eikös ne oo sapuskaakin suunnitelleet hyönteisistä. Jos näitä vielä lihotteleis...

EJ


Päiväkahvilla Euroopassa



Eräänä syksynä suunnittelimme matkaa Ruotsissa asuvan sisareni luo. Sinnehän pääsee muutakin reittiä kuin Turku-Tukholma laivalla, tuumailimme samalla juoksuttaen sormiamme Euroopan kartalla pitkin moottoriteitä.

Valkoisen pihaportin sulkeuduttua isännänviiri jäi jälkeemme tuulessa vilkuttamaan. Mukana kassit ja passi. Auton renkaat rouhaisivat pihan mutkaista soratietä eteenpäin.

Pysähdyimme ABC:llä ensimmäiselle ruoka- ja kahvitauolle. Poikkesimme matkalla Porvoossa katsomassa tulipalon jälkeen saneerattavaa kirkkoa. Jo pitkälle tuntuva tervan tuoksu kertoi paanukaton olevan viimeisteltävänä. Poikkesimme kirkon vieressä sijaitsevaan kahvibaariin, jossa tilasimme kahvit ja leivokset. Eteemme kannettu kahvi oli syntisen mustaa ja kallista. Se oli pahaa! Seuraava kahvipaikka olikin jo sukulaisen luona Sipoossa, jossa nautimme jutustelun lomassa normaalit suodatinkahvit.

Meillä oli liput Tallinnan laivalle, jolla siirryimme kätevästi Viron lattekahveille, jota valutan mieluusti kuppiini niistä automaateista, kun ei kotikeittiö ole käytettävissä.

Edessä oli Latvia valtavine peltoaukeineen. Oli peltonäkymää ja lisää peltoa. Niiden rinnalla Liperin pellot näyttäytyivät korkeintaan surkeina pellonpientareina. Heti alkumatkasta latvialainen poliisi yritti sakottaa meitä ylinopeudesta. Hän hävisi väittelyn mittarilukemista, joita hänellä ei ollut näyttää ollenkaan väitteensä vakuudeksi. Ei ainakaan todellisia.

Halusimme käydä katsomassa Riikan keskustaa, jossa upeat rakennukset ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet sotien hävitykseltä. Parkkipaikka löytyi ruuhkaisessa kaupungissa, jossa myös parkkiraha- latit onnistuimme vaihtamaan ystävälliseltä ohikulkijalta. Kahvipaikaksemme valikoitui Melnais Kakis, eli Mustan Kissan baari, joka ei ole sulkenut oviaan kertaakaan sataan vuoteen. Kahvi oli sielläkin vahvaa.

Siitä ajoimme yöksi Liettuan Kaunasiin. Hotellikin taisi olla Kaunas- niminen, jonne väsyneinä päämme kallistimme. Hotellin aamupala oli ruhtinaallinen ja kauniisti katettu. Kahvikin maistui. Siellä oli mielestäni koko matkan upein aamupalakattaus.

Matka jatkui. Seuraavana oli edessämme Puolan pohjoisosan kylien läpi ajettavat kiemurtelevat ja huonokuntoiset tiet. Pitkien peltoaukeiden jälkeen näkyi vihdoin havumetsääkin. Erään kylän kohdalla poikkesimme huoltoasemalle kahville. Puolan porokahvi käsitti kuumaan veteen sekoitettuja kahvinporoja, joista olisi kyllä keittämällä hyvän kahvin saanut. Myyjätyttö hymyili ystävällisesti tuodessaan kupit pöytään. Juomatta jäi. Kun olisi ollut enemmän aikaa, olisin opettanut tytölle kahvinkeiton.

Lähestyessämme Varsovaa tie leveni ja liikenne lisääntyi. Etenkin rekkaliikennettä oli Puolassa ja Baltian maissa paljon. Ihmisten ajotapa oli suorastaan järkyttävä. Navigaattorin muistissa oli osoite, mutta pahaksi onneksi juuri kohteemme kohdalla oli valtaisa tietyö ohjaten meidät miljoonakaupungin vilinään. Emme tienneet olinpaikastamme muuta kuin sen, että Varsovassa oltiin, mutta missä siellä, ei aavistustakaan. Kaupungin karttaa meillä ei ollut. Otimme moottoritieltä uudelleen suunnan ja seurasimme Centrum- opasteita. Kauempaa näkyi korkea hotelli, jonne uskoimme löytävämme reitin ilman karttaakin. Yösija oli tarpeen.

Seuraavan aamun kahviautomaatti oli matkan haasteellisin meille maaseudun kahvikulttuurin omaksuneille. Kone oli sellainen kahvikapseleilla ladattava, josta varmaan jokainen sai mieleisensä kahvin, jos osasi tunkea sen kapselin koneen syövereihin. Minä en osannut. Onneksi eräs ystävällinen turisti riensi oitis avukseni, ja sain minäkin kahvini. Hyvää olikin.

Sonnustauduimme jälleen tie päälle. Edessä oli pitkähkö ajomatka entisen Itä-Saksan poikki Hampuriin. Paikallistiellä ennen moottoritietä meidät poimittiin jonosta sivuun paikallisen poliisin toimesta. ”Ajokortti ja rekisteriote”, kuului pyyntö selvällä suomenkielellä. Meiltä vaadittiin sakkomaksua muka ajamamme ylinopeuden vuoksi, vaikka ajoimme jonon mukana samaa nopeutta. Kävi ilmi, että poliisi ei aio kirjoittaa kuittia sakosta, jolloin totesimme, ettei meillä ole rahaa vaadittua summaa. Hän esitti, että ajaisimme hänen perässään pankkiautomaatille noutamaan rahaa sakon maksua varten.” Ei sielläkään ole rahaa”, sanoimme hänelle. Kun ei ole niin ei ole, minkäs teet? Tarjosimme pienempää summaa kuin hän pyysi, mutta se tarjouskilpailu ei tuottanut tulosta. Lopulta poliisit sanoivat, että menkää! En enää muista, millä kielillä tuon puolituntisen rupattelutuokion kävimme. Varmaan sekalaista. Päästäkseen jatkamaan matkaa, suomalaiset luultavasti liian helposti maksavat noita mielivaltaisia sakkoja.

Ennen Saksan rajaa Puolassa oli leveää ja uutta moottoritietä, jossa täytyi pysähtyä tämän tästä tietullien vuoksi. Ei meillä ole missään vastaavia baanoja, joskaan ei ole tietullejakaan. Varsovasta lähelle Hampuria tuli reissun pisin, lähes 900 kilometrin yhtämittainen ajomatka. Väsytti. Seuraavana päivänä olimme taas saksalaisessa katukahvilassa nautiskelemassa kahvista ja muhkeista leivoksista.

Illaksi suuntasimme kulkumme kohti Tanskaa. Saksan ja Tanskan rajalla oli ensimmäiset rajamuodollisuudet sitten Helsingin. Aikaisemmin valtakunnan rajojen ylittämistä ei juuri huomannut. Yövyimme pikkukylässä lähellä Fredrikshavnin satamaa, aikomuksenamme jatkaa seuraavana päivänä laivalla Göteborgiin. Katusoittaja taisi tunnistaa meidät suomalaisiksi, sillä hän loihti haitaristaan Suhmuran Santran. Odotellessamme tilasimme sielläkin baarissa kahvit. Pieni satamakaupunki oli jo syyskuussa hiljainen.

Vihdoinkin Göteborissa! Menimme laivan kannelle katsomaan lähestyviä kaupunkinäkymiä ennen satamaan kiinnittymistä. Maihin päästyämme navigaattori ajatti muutaman ”kunniakierroksen” pikkukaduilla ennen kuin älysi ohjata meidät Frölundaan menevälle väylälle. Eipä aikaakaan, kun olimme jo siskon kahvipöydässä nauttimassa ruotsalaista kahvia, jonka maku poikkeaa suomalaisesta kahvista.

Ruotsissa olo tuntui jo siltä, kuin olisimme olleet lähes kotona. Jäljellä oli enää ajo Tukholmaan sekä laivamatka Vikingillä Turkuun. Latvian ja Puolan poliisi ei onnistunut sakotusaikeissaan, mutta ruotsalainen kollega ehti antaa Tukholman kuninkaan linnan edustalla n. 90 euron parkkisakon. Kolmen laivamatkan lisäksi ajomatkaa kertyi 4000 kilometriä. Parin viikon jälkeen oli ihmeen hyvä kotiin tulla taas.

Maikki

lauantai 21. lokakuuta 2017

Syksyn värejä



Ellu 3 v. ja Aleksi 6 v. kävivät Bittiparatiisissa ja lahjoittivat taulun. Sen taustan oli värittänyt Ellu ja muutoin syksyinen teos oli suunniteltu yhteistyössä äidin kanssa.

Aamulla ihasteltiin syksyn ensimmäistä kuuraa. Muutaman asteen pakkanen oli rypistellyt kasvien lehtiä. Aurinko lämmitti kuuran pois, mutta luonto oli yhä kauniin näköinen.

EJ