tiistai 23. tammikuuta 2018

Tossukeli



Meitä ei sää säikytä. Kun pakkanen paukkuu, kaivan esille venäläiset tossut. Niillä on villasukkien kera mukava supsutella.

Koirat malttoivat olla sisätiloissa yhen pakkaspäivän. Aamulla nousivat semmoiseen vimmaan, että pakko oli painua baanalle. Niillä ei päätä palele.

Ikävä kyllä tossukeli loppuu ennusteitten mukaan kohtsiltään, muuttuu vähintään räntäsateiksi. Entisaikaan sanoivat, että sillä kelillä tossut lyövät tulta.

Tossut ovat mulle jo toiset samanlaiset. Ensimmäisistä 1970-luvun alussa Kiteen osulasta ostetuista puhkesivat pohjat (alakuva) ankarassa kulutuksessa vuonna 2010. Pitempään kestivät kuin paikallinen ossuuskauppa.

Samanlaista vahinkoa välttääkseni aattelin lähteä suutarin puheille, jos hän keksisi kestävät pohjat. Ei tämmöisiä jalkineita ole enää alvariinsa myytävänä.

EJ


Ortodoksien kujanjuoksu

Heikki Turunen: Vinoristin kansa, WSOY 2017

”…Heidän suudellessaan Antti painoi Manjan itseään vasten ilmeisen tarkoituksella, että tämä tuntisi lantiossaan hänen valmiutensa, ja lemahti pumpulivaahtoiselle lämpimälle maidolle ja tupakalle ja hielle ja likaisille armeijan vaatteille ja nahkasaappaille ja aseöljylle ja lymyämiselle Karjalan korvessa ryssävihan sekainen kuoleman pelko mielessään.”…

Heikki Turusen trilogian ensimmäinen osa, Kuokka ja kannel, kertoi ortodoksien surullisista vaiheista ja vähemmällä ei päästä lukijaa tämä jatko-osakaan, joka kertoo paitsi sodasta, myös raastavasta rakkaudesta. Kirjan eräs juoniaihelma on Hyrsylän mutkasta kotoisin olevan Manja Breloin ja juukalaisen Antti Tuonosen rakkaustarina.

Turusen kuvaus on kuvastoltaan vahvaa ja todentaa sen, että laatokankarjalaisten evakkojen sijoittaminen uusille asuinsijoille sodanjälkeiseen Suomeen ei ollut niinkään suuri menestystarina, kuin on annettu ymmärtää. Erityisesti ortodoksikarjalaisten piirissä koettiin, että heitä vieroksuttiin, ryssiteltiin ja vihattiin. Turunen antaa jopa ymmärtää, että isännät halusivat käyttää Manjan kaltaisia evakkonaisia hyväkseen.

Turusen kielestä ja verevyydestä pidin jo Simpauttajan aikoihin. Hän on karjalaisen uudisraivaajakansan äänitorvi ja kanssakärsijä. Ei niin, ettei Turusen antiin mahtuisi romantiikkaa, huumoria ja runollisuutta. Vinoristin kansa on nimensä mukaisesti kertomus ortodoksievakkojen vaiheista, joista on usein vaiettu ja hymistelty mieluummin karjalaisten evakoitten onnistuneella sijoittamisella suomalaisten joukkoon.

Lueskelin kirjaa siinä mielessä, että saisin kuvan ortodoksien kärsimystiestä. Sen Heikki kuvaa todella taitavasti, välttelemättä arkoja aihelmia.

Kirja sijoittuu Turusen tuotannossa siihen laajaan osastoon, jossa kunnioitetaan sanoin ja kielikuvin karjalaista uudisraivaajasukupolvea. Mukaan on tullut myös ortodoksien kärsimystien kuvausta ja sodan kauhuja. Turunen on ansainnut mielestäni kirjoillaan myös palkintoja, vai pitänevätkö raadit niitä liian maanläheisinä ja kirveellä veistettyinä.

Jouko

Tsasounat


Kuva Lahden kaupunginmuseo, Viktor Svaetichinin piirros.

Enemmän kuin kirkot ovat minua aina säväyttäneet  tsasounat . Ne ovat usein vaatimattomia ja harmaitakin, mutta harrastunnelmaisia.

Tsasounissa on rahvas kokoontunut vuosisatoja hartautta harjoittamaan. Kovin ylellisiä kulisseja ei ole tarvittu.

Missä nämä rakennukset on suunniteltu ja ketkä niitä ovat rakentaneet, siitä ei oo mulla tietoa. Harmaa aavistukseni on, että ovat saattaneet olla tavallisia taitavia kansanihmisiä. Ovat tehneet omiin tarpeisiinsa ja kantokykyynsä sopivia.

Yläkuvassa on tsasouna Korpiselästä joko Tolvajärven tai Ägläjärven kylästä 1900-luvun alkupuolelta. Alakuva on muutaman vuoden takaa Tuupovaaran Saarivaarasta, joka on Suomen puolelle jäänyttä entistä Korpiselkää.

EJ


maanantai 22. tammikuuta 2018

Pakkaslintuja



Kuhina yltyi tänään lintujen syöttöpaikalla, kun mittari laski miinus kahteenkymmeneen, vähän ylikin. Auringonkukan siemenien ja talin kulutus kipusi huomattaviin lukemiin.

Syöttövastaava kertoi, että talven aikana ovat tähän mennessä syöneet 65 kiloa siemeniä ja 15 erilaista talipötköä. Talipallot eivät oo olleet kirjanpijossa. Budjettia ei oo vielä ylitetty.

Närhet jemmaavat osan pahan päivän varalle. Kevään korvalla häthätää pystyvät lentämään, niin pulskia ovat.

Erilaisia tiaisia on eniten. Tänään ilmaantui syöttöpaikalle myös yksinäinen pähkinähakki, vieras Siperiasta. Sitä näkee harvoin.



EJ


Puulämmitystä




Meillä on Suomessa puulämmittämisellä pitkät perinteet. Puuta palaa leivinuuneissa, takoissa ja saunanuuneissa miljoonia motteja vuosittain. Puu on bioenergiaa, jonka oikeaoppisesta polttamisesta syntyy joskus keskustelua.

Täysikasvuisen puun tie polttopuuksi on pitkä ja monivaiheinen. Oman talouden puulämmitykseen varautuminen alkaa polttopuiden ostosta sekä niiden katolliseen varastoon pinoamisesta. Talossa on sähkölämmitys, mutta sen lisäksi noin kahdeksan kuutiota koivua täytyy talveksi varata. Syyskesällä tuon traktorin peräkärryssä tuodun määrän nuorison avustuksella pinosin.

Pakkaskaudella uuni lämpiää lähes päivittäin. Kannan tasamittaiseksi pätkityt koivuhalot uunin eteen, josta ladon niitä edelleen uuniin. Repäisen vaalean koivuhalon kyljestä tuohenkäppyrän sytykkeeksi, johon tuli iloisesti tarttuu. Puita täytyy uuniin lämmöntarpeen mukaan lisätä ja lämmityksen loppupuolella hiilet on pudotettava uunikoukulla alas takkaan. Sitten pellit kiinni, mutta ei liian aikaisin. Häkää on syytä varoa.

Uuni ei lämpiä pelkästään lämmön vuoksi, vaan lämmittyään sen lämpö sopii erinomaisesti ruoanlaittoon ja leivontaan. Sähköä säästyy. Minulle on muodostunut puulämmitykseen lämmin suhtautuminen.



Maikki

Pakkulavesi



Tutustuin pari vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa pälkjärveläisen Juho A. Leskisen (s.1909) sinne 1973 toimittamaan keräelmään lääkekasveista. Leskinen tekee selkoa siitä, mitä kasveja ennen vanhaan käytettiin Pälkjärvellä lääkitsemistarkoituksiin ja mitä tauteja ja vaivoja ja miten niillä yritettiin parantaa. Tiedot perustuvat hänen omiin muistitietoihinsa, joita hän on saanut etupäässä äidiltään ja joiltain muilta vanhoilta pälkjärveläisiltä. Leskisen äiti oli turvautunut sairauksissaan kasvikunnasta saatuihin lääkkeisiin.

Eräs monista lääkitsemiseen käytetyistä luonnon antimista oli koivun ”pakkula” (pakurikääpä). Heikki Riikosen (s. 1890) mukaan Puikkolassa asui Härkösen mummo, joka teki lääkettä koivun pakkulasta. Se kasvoi koivussa lahon paikan yläpuolella. Väriltään se oli sinertävän musta ja kasvoi halkeaman yläosassa. Härkösen mummo etsi metsästä tällaisia pakkuloita ja kuivasi ne. Kuivuttuaan pakkulat olivat niin mureita, että ne voitiin sormin kämmenen päällä musertaa hienoksi. Hienonnettuna pakkula oli kuin kahvinporoa. Tästä pakkulanporosta mummo sitten valmisti mökissään lääkettä. Valmistustapa oli salainen, mummo ei paljastanut sitä kenellekään. Ainoastaan se tiedettiin, että lääke valmistettiin keittämällä. Pakkulavesi oli tummaa ja sitä säilytettiin lasipulloissa.

Pakkulavesi oli ulkonaisesti käytettävä yleislääke kaikenlaisiin kolotuksiin ja särkyihin. Se oli hyvä lääke myös lihasten venähdyskipuihin.

Kerran eräälle isännälle tuli kova kipu jalkaan ja jalka vääntyi koukkuun. Kun mikään kotoinen lääke ei auttanut, isäntä käski hakea Härkösen mummon pakkulavesilääkkeineen apuun. Mummo tuli ja voiteli lääkkeellään isännän jalan. Ja ihme tapahtui, hetken päästä lakkasi pakotus ja jalka oikeni suoraksi. Mummo arveli jalassa olleen ankaran suonenvedon. Härkösen mummon kuoltua 1918 kukaan ei osannut valmistaa pakkulavesilääkettä. Näin mahti meni maan rakoon, toteaa Leskinen.

Pakurikääpää on käytetty satoja vuosia kansanlääkinnässä ja sen on väitetty tehoavan lähes kaikkiin vaivoihin. Sota-aikana siitä on tehty ”Tikkateetä”. Viime vuosina pakuri on kokenut uuden tulemisen ja sitä mainostetaan suomalaisesta luonnosta löytyvien superruokien ylimpään kastiin. Pakuria on saatavana ainakin rouheena, jauheena ja teenä. Vuonna 2013 pakurikääpä on valittu vuoden rohdoskasviksi.

Kun googleen laittaa hakusanaksi pakuri, osumia tulee sivukaupalla. Kauneus ja Terveys -lehden jutussa ”Lisää virtaa pakurista” professori, kasvitieteilijä ja kasvilääkinnän asiantuntija Sinikka Piippo perehdyttää lukijan pakurin saloihin.

Monenlaisia asioita olen elämäni varrella kokeillut terveyteni ja hyvinvointini ylläpitämiseksi, mutta tämä pakuri on vielä ihan kokonaan kokeilematta. Lukijani, onko sinulla omakohtaisia kokemuksia pakurin käytöstä?

Pakurikäävät olen kuvannut toukokuussa 2011 Pälkjärven hautausmaalla. Pakurista myös täällä.

Lissu

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Kalle



Olin opettajana Lentiiran koulussa Kuhmossa. Lentiira oli 40 km:n päässä kirkonkylästä. Olin siivoamassa puutyöluokkaa, kun Kalle tuli ja esitteli itsensä. - Sano vain Kalle, vaikka minun nimi on kyllä Kalervo.

Siitä alkoi meidän ystävyytemme.

Joskus läksimme kalalle lähijärvelle ja toden totta, hauki oli otillaan. Kalle heitteli pitkiä heittoja Toby-uistimella, mie kolusin lipan kanssa lumpeikkoja. Monta rantarosvoa tarttuikin lippaan ja kolmeviitosen siima piti. Olin varustanut uistimen perukkeella ja tietysti se kyllä esti luupäitä puraisemasta siimaa poikki.

Oltiin jo siinä vaiheessa, että Kalle otti repusta luumulikööripullon. Otin varovasti, koska olin autokuskina. Mutta iloinen mieli siitä tilkasta tuli. Kalle ei ollut vielä saanut kunnon kalaa, koska heitteli pitkiä heittoja, mutta äkkiä alkoivat poreet käydä syvällä, kun Kallelle tarttui tosi peto. Yhdessä haavittiin se rannalle. Juuri kun hauki oli turvallisesti haavissa katkesi Kallen siima. Mies tuumi vain, että ensi kerralla hän laittaa perukkeen. Tuo viisikiloinen olisi voinut jäädä haaveeksi.

Oli niin kiire näyttämään kotiin haukisaalista, että jotain unohtui. Kun tulimme koululle, olivat vaimo ja Elsa, Kallen vaimo, vastassa rapulla.
- Hei, mitenkäs teidän auto savuaa?
- Käsijarru, perhana!

Joskus läksimme Kallen kanssa siikajahtiin. Mie menin rantaa pitkin ja Kalle veneellä koskelle. Napsin perholitkalla siian sieltä, toisen täältä. Mustaan Zuluun aina otti. Illalla Kalle tuli veneellä rantaan ja nosti ämpärillisen siikoja rannalle.
- Miten sie nuo?
- Eläkeläisperholla.
- Mikä se semmonen on.
- Pannaan tinapaperia koukun ympärille.
- Eikä muuta!
- Ei muuta.

Otettiin Kallen luumulikööriä, koska olimme jalan matkassa. Hoilattiin tuttuja lauluja, kuten: ”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa.” Heiteltiin rantakalliolta isoja uistimia, ja pari mukavaa haukea tulikin reppuun.

Kun lähdettiin koululle, tuumi Kalle:
- Se näyttää olevan silleen, että mitä enemmän miehet on maistissa, sitä suurempia kaloja tulee.

Jouko