keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Ankat



Linnut saapuvat yleensä lentämällä, mutta lentokyvyttömät ankat tulivat lapsuuskotiini pahvilaatikkoon pakattuna junalla. Tulijat, kolme nuorta ankkaa, asettuivat pian taloksi. Pekaksi nimetty poika-ankka otti pomon hommat, johon kaksi nimetöntä tyttöä saivat kiltisti tyytyä Pekan perässä vaappuen. Aina kun Pekkaa kutsuttiin, saapuivat kaikki ruskeat lattanokat ja räpyläjalat paikalle. Kvak, kvak, oli niiden kieli. Ruokakin maistui.

Kesällä vapaana pihalla oleskelevat ankat munivat hieman kananmunaa suurempia munia, mutta niiden tuotokset täytyi aina etsiä ladosta tai jostain sillan alta. Meidän ankat olivat yksiavioisia, niinpä Pekka ja tämän lempivaimo alkoivat sortaa ja hakata toista naarasta. Se alkoi näyttää niin kurjalta raasulta, että isä päätti lopettaa sen kärsimykset.

Pekka järjesti tilanteita. Eräänä päivänä sitä ei näkynyt aikoihin missään. Etsinnät käynnistyivät kutsuhuutojen vauhdittamina. Lopulta huomattiin kurkistaa kaivoon, jonka kansi oli jäänyt auki. Siellä Pekka ui ympäri kaivoa ties monettako kierrosta. Kaivoon laskettiin narun varassa ämpäri, jolla ankka ongittiin ylös. Pekalla oli tapana vartioida piha-aluetta, joten meille saapuvat vieraat alkoivat pelätä sitä. Ei sen hakareunaisen lattanokan nipistys paljaassa sääressä kivalta tuntunut, mutta eihän se koiran tavoin voinut purra. Sade tiesi ankoille kiireisiä hetkiä, kun niiden tapana oli hotkia pihalta maanpinnalle nousseet kastemadot suihinsa. Se ahneus näytti hupaisalta.

Pekan mielitietty ei innostunut hautomisesta pätkääkään. Niinpä äiti toi lähistöltä hautomispuuhista pitävän kanan ankalle avuksi. Kana sai hautoa. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes ensimmäinen lattanokka kuoriutui. Se poloinen sai välittömästi varaemon nokasta kuolettavan iskun. Veimme vielä kuoriutumattomat munat tuvan hellanperälle lämpöön, jossa loput poikaset kuoriutuivat. Sitten pienet poikaset päästettiin vapaana pihalle muka vanhempiensa ihailtavaksi. Isä-Pekka tappoi niistä heti useita ennen kuin ehdimme hätiin. Jäljelle taisi jäädä ainoastaan kolme poikasta, jotka jouduimme pitämään täysin erossa aikuisista ankoista.

Maikki

tiistai 12. joulukuuta 2017

KaMu




Sulasolin Helsingin piiri järjestää kerran kuussa yhteislauluiltoja Musiikkitalon 200-paikkaisessa Paavo-salissa. Toukokuussa ja joulukuussa tilaisuudet järjestetään konserttisalissa. Yhteislaulun suosiosta kertoo jotakin se, että näitä tilaisuuksia järjestetään joka kerta saman illan aikana kaksin kappalein. Olen silloin tällöin osallistunut lauluiltoihin sisareni ja lapsuusystäväni kanssa. Isossa joukossa tämmöinenkin huono laulaja voi päästellä sydämensä kyllyydestä.




Joulukuun 11. päivän kääntyessä iltaan, kokoonnuimme Musiikkitalon konserttisaliin laulamaan joululauluja. Laulattajana toimivat KaMu-kuorot Pekka Nebelungin johdolla. Kaarinalainen KaMu-kuorot on valittu Yleisradion vuoden 2017-2018 nuorisokuoroksi. Tilaisuuden juontajana toimi Inari Tilli.




Kun tuhatpäinen yleisö purkautui salista, aulatiloissa ja kahvilassa oli jo seuraavan tilaisuuden yleisö odottelemassa saliin pääsyä. Tuo kello 19 alkanut tilaisuus radioitiin suorana. Se on kuunneltavissa Yle Areenasta tammikuun kymmenenteen päivään saakka.


Ensituntuman Kamu-kuoroihin sain Sibeliuksen syntymäpäivänä kuunnellessani suoraa lähetystä Kaarinan kirkosta, missä KaMu-kuorot lauloivat Suomelle. Nuorten raikkaat esitykset vanhoista tutuista lauluista olivat ihastuttavaa kuunneltavaa. Konsertti on kuunneltavissa Yle Areenasta loppiaiseen saakka.

Lissu


Sylvin runo


Kuvat Lissu


Anoppini Sylvi kirjoitti runoja. Erään niistä hän teki Lissun lapsuuskodin tupaantuliaisiin joulukuussa 1948.

Maisen myrskyn myllertäissä
yli koko Eurooppaa.
Idän viima vihakasti
meidän maata masentaa.

Rajan kansan kantasuomeen
tieltään viskas vihoissaan.
Kotikunnaat kaikkinensa
riisti meitä itkettäin.

Tästä kirpos suru suuri
koko kansan osalle.
Luojan puoleen huokaavalle
apu lankes anovalle.

Nyt on koti kohonnunna
koivikkohon kaunistunna.
Omaks Tyynen sekä Niilon
vielä pienen Sirkka-Liisan.

Tähän toivon siunausta
Jumalalta armahdusta.
Aina edelleen elämässä
vastamäissäkin tässä.

Toivon myöskin tosissani
isään suurta luottamusta
että jälkeen maisen matkaa
tähtein takaa saisi jatkaa.

Ystävyydellä
Sylvi ja Heikki Varonen perheineen

Maikki

Postinen





Juuri kun on päästy eroon itsenäisyyspäivän ja oman merkkipäiväni juhlinnasta, onkin kiiruhdettava punainen kuori kainalossa lähimpään postituspisteeseen. Joka vuosi päätän, että tänä vuonna vähennän korttien määrää, mutta en kuitenkaan raaski. Toki luonnollista poistumaakin tapahtuu, postituslistalla on enää muutama yhdeksänkymppinen.

Muistatte varmaan, että kirjailija Kalle Päätalo ei saanut ensimmäisessä koulun kuusijuhlassaan yhtään joulukorttia. Siitä taisi jäädä ikuinen trauma. Luulenpa, että monella nykypäivän vanhuksella on sama kohtalo.

Jotenkin kummallisesti on muodostunut se piiri, jolle joulutervehdys lähetetään vuodesta toiseen. Ystäviä, tuttavia ja sukulaisia on pilvin pimein, mutta kortteja vaihdellaan vain pienemmän porukan kesken.

Meille sisaruksille odotetuin kortti tuli Iisalmen Makkaralahdesta. Etupuolelle painetun joulutervehdyksen alla luki aina: TV VH. Merkintä oli mielestämme niin hauska siksikin, että isä oli töissä TVH:lla ja kirjainyhdistelmä muistutti hänen työnantajastaan. Sitäpaitsi isän nimikirjaimetkin olivat TH. TV tarkoitti tietenkin toivoo, ja VH oli lähettäjän nimikirjaimet.

Ei siinä kortissa muuten ollut sen kummempaa kuin muissakaan perheemme saamissa. Kun joulukortteja alkoi tippua postilaatikkoon, koulusta palaajan ensimmäinen kysymys oli, onko tullut kortti TV VH:lta? Usein postin sattumoisin hakenut keksi piilottaa kyseisen kortin ja juuri kun näyttelimme erittäin pettynyttä, hän vetäisi kortin "hihastaan". Joulu oli pelastettu!

Kun pudotin pullean postituskuoren toimipisteen luukusta, toivoin että edes jostakin kortista olisi saajalleen puoliksikaan yhtä paljon iloa, kuin meille tuosta Makkaralahden kortista.

Hei mummo

Ride

maanantai 11. joulukuuta 2017

Siun sotessa



Eipä sujunut toinen käynti Siun sotessa yhtä sutjakkaasti kuin eka kerta. Aamun vilakalla piti mennä labraan verikokeeseen, syömättä ja juomatta.

Entiseen tapaan marssin vuoronumeroaparaatin luo. Ei siinä ollut mainintaa labrasta, joten napautin numeron kohasta "muut". Joskus kivikauvella taisi päästä verta valuttamaan ilman numeroita, muistelen.

Istuin ja oottelin. Näytehuoneeseen menivät monet, jotka tulivat myöhemmin. Seinällä vilahtelivat aivan erilaiset numerot kuin mulla lapussa.

Viimein istuin ypöyksin. Kävin kysymässä asian laitaa numeroaparaatin vieressä lasipömpelissä istuvalta virkahenkilöltä. Hän kohotti hitaasti katseensa tietokoneelta ja valisti: "Jos ei ole ajanvarausta, pitää koputtaa näytteenottohuoneen ovea ja pyytää sieltä vuoronumero."

Selvisi sekin, että labrahommia hoitaa terveyskeskuksessa joku Islami tai sen tapainen puulaaki. Sinne pääsee paraiten varaamalla  vuoron puhelimitse eli soittamalla sinne pimpelispompeliin, tiijättehän. Onnistuu milloin onnistuu.

Voisi siellä labran ovessa olla meille kalkkiksille ohjeet, miten menetellä. Onneksi eivät mitanneet verenpaineita. En kellottanut kulunutta kallista aikaani, mutta nälkä kerkisi ootellessa tulla.

Heikkikin hiilestyi

EJ

Ahkerat kädet


Isä Einari oli hevosmies. Kuva Maikin albumi
Jälleenrakentamisen aika 6/6

Pellavaloukku. Kuva EJ
Kangaspuut olivat uudessa tuvassa talvisin tuttu näky. Syksy ja alkutalvi olivat enemmän kehräämisen ja neulomisen aikaa, mutta kun valon määrä kevättalvella lisääntyi, muuttui rukin hurina kangaspuiden louskutukseen. Äitini käymä Kotiteollisuuskoulu antoi hänelle käsitöihin monenlaiset valmiudet. Taitavana kehrääjänä hän osasi kehrätä pellavasta hienon hienoa aivina lankaa ja karheampaa rohdinlankaa sekä kutoa niistä kankaita.

Ennen kuin päästiin kangasta kutomaan, oli sinikukkainen pellava kasvatettava, korjattava ja liotettava. Korsien nurmella kuivatuksen jälkeen kuidut loukutettiin, lihdattiin ja häkilöitiin, jonka jälkeen pellava kehrättiin tulevan käyttötarkoituksen mukaisesti. Päistäreet lensivät. Myöhempinä vuosina taidekäsitöiden tekijät toivat äidilleni pellavia kehrättäväksi, jolloin he saivat mieleisiään lankoja.

Kuva EJ
Äitini osasi käsitellä myös lampaanvillan, josta hän neuloi pääasiassa sukkia ja lapasia. Lampaat kerittiin, jonka jälkeen villa pestiin. Nypitty villa karstattiin hahtuvamaisiksi pötköiksi, jotka kehrättiin. Lankoja myös värjättiin, jolloin saatiin muitakin värejä pelkän harmaan lisäksi. Neuloipa äiti kerran minulle vihreän villamekonkin, joka päälläni liihottelin pitkin lumista pihamaata. Mekko oli kaunis, ja malttamattomana sen valmistumista odottelin.

Räsymattoja kudottiin. Vanhat vaatteet pestiin ja leikattiin matonkuteiksi. Sellaiset kirjavat räsymatot meidän uuteen tupaan ja kamareihinkin tuli. Kylän emännät vaihtoivat keskenään kudontamalleja, jolloin mattoihin saatiin uutta ilmettä.

Tavallista oli myös kotitekoisen saippuan valmistus, johon saatiin teurastuksen yhteydessä tullutta rasvaa. Lisäksi saippuaan tarvittiin lipeää, vettä ja vähän suolaa. Tämä seos keitettiin ja jäähtyneenä paloiteltiin. Sitten koitti sekin päivä, jolloin kauppaostosten mukana tuli hyvälle tuoksuva Lux- saippua.

Polttopuiden osalta talvivarastot täydennettiin. leivinuuniin varattiin pitkiä leppä- ja koivuhalkoja. hellaan ja kamarin uuniin lyhyitä pilkkeitä. Meidän lasten osallistuminen kaikkiin taloudenpitoon kuuluvissa töissä oli itsestään selvää. Teimme voimiemme mukaan. Puita kannettiin. Vedet kannettiin sisään ja ulos. Alkuun eläimillekin oli kantovesi.

Kuva EJ
Isä kävi talvisin metsätöissä. Hän valmisti itse myös rekiä ja tekipä kerran meille ajoreenkin, jossa saatoimme ryijyn alla matkustaa. ”Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma”, oli isän lempilauluja hevosella ajaessaan. Isä oli hevosmies. Hän otti minut mukaansa alle kouluikäisenä reen perälle istumaan. Lapsena tiesin rekien ja valjaiden eri osien nimet, mutta en tiedä, muistaisinko niitä enää? Kesä oli uusien luokkien ja reenjalasten painamisen aikaa. Luokki valmistettiin luullakseni tuomesta. Painettavat jalas- ja luokkipuut höyrytettiin vesihöyryssä ennen varsinaista pingottamista aitan päädyssä sijainneen muotin päälle.

Luokkimuotti. Kuva EJ
Noina vuosina ihmisten kädet eivät juuri koskaan levänneet. Ja kun lepäsivät, jaksoivat tehdä taas entistä enemmän.

Kirjoitussarja päättyy. Kiitoksia lukijoille.

Osa 1

Maikki

Linnunrata ja Kylmä vuori



Nämä hurmaavat kirsikkapuut löytyvät Roihuvuoren kirsikkapuistosta, josta kerroin Bittiparatiisissa lokakuussa.

Yläkuvassa on Prunus serrulata P. ‘amanogawa’, suomeksi linnunrata. Hennon vaaleanpunaisissa puolikerrotuissa kukissa on hienostunut tuoksu. Puu on kapea ja pystykasvuinen. Roihuvuori-seura on istuttanut kirsikkapuistoon vuoden roihuvuorelaisille yhteensä seitsemän amanogavaa vuosina 2012-2017.

Alakuvan Prunus serrulata P. ‘kanzan’ on suomeksi kylmä vuori. Sillä on tiheään kerrotut pinkit kukat. Kanzan on erittäin kaunis, mutta talven arka lajike.

Hennon vaaleanpunainen on Japanissa samuraiden väri. Tämän vuoksi japanilaiset arvostavat vaaleanpunaista kirsikankukkaa enemmän kuin valkoista.

Lisää kirsikkapuista täältä.

Lissu