sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Viulu ei soi, oivoi



Eilen toivoin, että osaisin rakentaa viulun. Olisin soittanut serenadin mielitietylleni. Paremmanpuoleiset viulut ovat ostettuina kalliita, eivätkä pankit sponsoroi meikäläistä.

Riäkkylässä oli 1980-luvulla mies, joka valmisti miltei mitä tahtoi, viulujakin. Mielestäni on ihmeellinen taito, jos saa puun soimaan. Kerran kokeilin rummutusta ruosteisella peltitynnyrillä, ja hyvinhän se kumahteli. Eilen en kuitenkaan tohtinut siihen turvautua. Vire olisi kyllä ollut kohdallaan.

lauantai 30. lokakuuta 2010

tänäänkö



täysikuu
hikiset lakanat
aamulla
sateli hiljalleen lunta

sanoin:
rakastan sinua

tänäänkö

kysyi
muka yllättyneenä
katse pyöreänä
hiuksissa ei vielä
yhtään hopeaa

näin hymyn
silmäterästä:
muistipas hääpäivän

lisää kahvia
leipää juustoa tomaattia
se on neljäskymmenes

katselen ikkunasta
kuuta ei enää näy
vihmoo hiljalleen vettä
ajattelen
illalla taas kirkastuu
taivas punastuu
sitten täysikuu

perjantai 29. lokakuuta 2010

Nainen suutarina



Jos kutominen onnistuu mieheltä, niin suutarointi naiselta. Kiteellä oli 1980-luvulla nainen suutarina. Yhtä luontevaa ja suotavaa se oli kuin nykyisin nainen pappina. Putiikki oli hyvin tarpeellinen, minäkin siellä kenkiä korjuutin.

Ammatti elää edelleen, nykysuutarit työskentelevät esimerkiksi Joensuun markettien auloissa. Aina niitten verstaitten edessä on väkeä, etupäässä vanhemman puoleisia miehiä, huulta heittämässä. Saattaa olla, että usein muistellaan kyläsuutareitten kultaisia aikoja. Muutamat kyläsuutarit kuittasivat maksun sillä, että asiakas kävi kuokkimassa lisää peltoa kenkiä odotellessaan. Suutarit eivät itse ehtineet.

torstai 28. lokakuuta 2010

Kutominen harkinnassa



Kävin eilispäivänä kutojien kurssilla. Naiset houkuttelivat minuakin mukaan, väittivät miehen oppivan melkein mitä vain, kunhan oikein koulutetaan. Seura ja ohjaus vaikuttivat niin päteviltä, että harkitsen vakavasti.

Todisteena siitä, että miehet osaavat kutoa, laitan Koivusen Villen kuvan. Hän on Hoilolan poikia.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Rajan rauhaa



Niin sanotun kylmän sodan vuosina väittivät, että Suomen itärajan takaa kuuluu vähän väliä telaketjujen kolinaa. Niinpä minäkin uutismiehenä kiirehin kuuntelemaan ja katselemaan. Taisin sattua vikapaikkaan. Sata metriä oli raja-aitaan matkaa tästä talosta, eikä panssarivaunuista vilaustakaan.

Ystävällinen talonväki kertoi, ettei heillä semmoisista kolinoista oo tietoa. Isäntä kantoi varastosta tuohitöitään ja sanoi, että nyt otetaan kuva lehteen. Emäntä selvitti ompelustensa takaa, että hän näki jo edellisyönä unta merkittävän vieraan saapumisesta käymään.

Raja huokui rauhallisuutta. Ei niin hiiren hyppäämää näkynyt pakkashangella. Sisällä tuvassa hohki puu-uuni miellyttävää lämpöään. Sitä täydensi asukkaiden leppoisa tarinointi.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Kaamosaskareita



Jos olo on tähän aikaan vuodesta hontelon tuntuista, annan pari vinkkiä sopivista askareista. Mummon rukki vain esille rompevarastosta ja villalankaa kehräämään. Siitä on hyvä tehä pässinpökkimiä pakkasten varalle. Sillä tavalla ne ennen, jos joutavaa aikaa sattui jäämään.

Mikäli miespuolisia ei ketruuhommat kiinnosta, niin kirves käteen ja halakopinolle. Puuta tarvihtee aika tavalla talaven mittaan. Kaamosoireet häippäsevät näissä puuhissa.

Ja jos ei vaihtoehdoista löytynyt vielä sopivaa, kahtele tulevien päivien Bittiparatiisia.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Etelän kaipuu



- Kuulehhan ukko, eikö meijänni pitäs lähteä etelän maille tiältä kaamoksesta.

- Jee, lähetään. Sinne aurinkorannoille, jossa on niitä tummia ja tulisia...

- Pah, miulle välttää hyvin Hesan pullasorsapojat.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kiteen joutsenia



Kiteen Päätyeenlahdella tänä syksynä majailevista noin tuhannesta joutsenesta on tullut julkkiksia, sillä jokainen itseään kunnioittava tiedotusväline on niistä kertonut. Linnut ovat olleet kerrassaan mainioita paikkakunnan mainostajia, mikä paikallisen kehitysyhtiön (Keti) olisi syytä huomioida. Voisivat vähän maksaa joutsenille (tai lintuharrastajille) liksaa, sekä huomioida luonnon säilyttämisen kehityspuuhissaan.

1970-luvun alussa joutsenet olivat Kiteellä hyvin harvinaisia. Tämän perheen sain kuvatuksi Sirkkalammella itärajan pinnassa pitkällisen ja vaivalloisen hiipimisen jälkeen. Ei ollut silloin noita putkia kamerassa, eikä valotusmittariakaan, kun Karjalainen oli köyhä lehti. Ei mulla tosin oo putkia vieläkään, kun maksoivat niin tuhottoman huonoa palkkaa.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Tuvan tunnelmaa



Hattua oli nostettava 1970-luvun lopulla nuorille, jotka kouluttautuivat ja valitsivat ammatikseen maatalouden. Työn jatkaminen kotitilalla koettiin itsenäisena ja houkuttelevana vaihtoehtona, jos muita edellytyksiä näytti olevan.

Nykyisin kannattavan perinteisen maatalouden on oltava sellaisissa mitoissa, että meikäläistä heikottaa. Inhimillisiä mahdollisuuksia on pyritty löytämään erikoistumisesta, joka sekin vaatii vahvaa ammattitaitoa ja monia muita kykyjä.

Maa- ja metsäpoliittinen katsaukseni päättyy tällä erää maalaistuvan lämpöisiin tunnelmiin. Asiantuntemus tällä saralla ei tainnut olla vahvuuksiani. Jatkossa ovat esillä uudet aiheet.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Tukinkuorija



Kovin tummanpuhuvana jatkuu vaellus menneisyydessä. Ei ollut sotaveteraanien pojillekaan näissä itäisissä kylissä tarjolla juuri muuta kuin pöllinkuorintaa, puolipuhtaaksi tai kokopuhtaaksi, ropsit vuolupuukolla, tukit petkeleellä. Heti kansakoulusta päästyä, joskus aikaisemminkin. Ja firmat pitivät huolta, että pöllipinojen päät olivat millilleen.

Vihmerimmät iskivät vuolupuukon pöllin päähän ja lähtivät Ruotsiin tai etelärannikon kaupunkeihin liukuhihnoille, me muut jäimme tänne, useimmiten lyömään päämme Pohjois-Karjalan mäntyihin.

torstai 21. lokakuuta 2010

Kivenraivaaja



Kuten näkyy, alan jo elää menneisyydessä. Esittelyvuorossa on entisajan kivenraivaaja. Monesti he olivat rintamamiehiä, usein sotainvalideja, joille valtiovalta osoitti maatilkun kesyttömästä korvesta. Heistä on kirjailija Heikki Turunen paljon kirjoitellut.

Perheet raivasivat peltoa. Isoimmat kivet työnteli katepillari, mutta päällisin puolin sileän näköisiltä pelloilta eivät kivet ikinä lopu. Jokaisella kyntökerralla niitä tuli esiin lisää. Niitten kanssa telkutessa jotkut menettivät toisen kerran terveytensä. Toinen sota se oli.

Kun ehdottelin juttua tehdessä kuvan ottoa, isäntä laittoi hatun päähänsä ja lyyssin hartioilleen, käveli mitään puhumatta kivikasalle ja pani kätensä ristiin.


Vain hyvin harva tila enää sinnittelee näillä mailla lypsykarjansa kanssa. Pellot pantiin pakettiin tai istutettiin metsää. Siellä teutaroivat nykyisin lähinnä hirvet. Kokonaiset kyläaukeat kasvavat puuta tai ovat muutoin pusikoituneet. Talojen jäänteistä en kehtaa laittaa kuvaa, se on surullinen näky.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Ketunpyytäjä



Jatketaan hiukkasen edellisen kuvan tarinaa. Sillä aikaa kun emäntä puuhasi keittiössä uuninsa kanssa, vei isäntä minut kammariin ja esitteli ketunpyyntikalustoaan, lippusiimoja ja muuta. Hän oli pyydystänyt jo 200 kettua. Metsästäminen oli osa hänen elantoaan, ei hän huvin vuoksi kuten Englannin lordit.

Muutaman tunnin ehdimme jutella, ja juttua piisasi. Sitten emäntä raotti ovea ja keskeytti: "Nyt olis piirakat valmiit." Oviaukosta levisi vastapaistetun tuoksu.

Tällaisia pieniä suuria ihmisiä eleli aikoinaan näitten korpien kätköissä. He olivat työvuosieni valopilkkuja, joita muistelen aina lämmöllä. Käynnin jälkeen jaksoi taas tapella kotvasen kaiken maailman byrokraattien kanssa.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Uunin kylkeen



Vilkaisu ikkunasta ulos aamulla kello seitsemän: pimeää on vielä, tuuli kolisuttelee nurkkia. Alkavaa kaamosta. Sisälläkin tuntuu kolealta. Mitähän tänään tekisi?

Panenpa uunin lämpiämään. Ei mene pitkään, kun miellyttävä lämpö alkaa levitä. Painan kipeän selän uunin kylkeen. Näin minä teen. Sitten kun hiilet on vedetty, suapi emäntä paistaa karjalanpiirakoita ja laittaa paistin muhimaan.

Kuva on Kiteen salomailta 1970-luvulla, eräs piirakkamestari siinä on aloittelemassa päivän askareita. Tuohon aikaan oli vielä yleistä, että tupa lämmitettiin puilla ja usein ruoka valmistettiin uunissa. Sähköjä ei edes joka torppaan ollut.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Ja vielähi



muistuta minua:
nuoruuden loikin
ei ojien yli

rummuta rummuta
yksinäiseen yöhön
täyteen päivään
tätä kipua, kaipuuta

yön ja ojien yli
loikkiva vanhus
voi tätä päivää
selkäparkaani

vanhuus meille
yllätyksenä
pyytämättä

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Yhä vain



mieli lentää
muiston laineilla
sukeltaa syviin
kirkkaisiin vesiin

ikuisen kesän
taivas kirkastuu
orvokit kukkivat
kissankellot

rikkinäinen purje
paikataan taas
lapsuuden laivasta

tuulee
keulassa kohisee

lauantai 16. lokakuuta 2010

Runotuttaa



yötuulen laulu
kuun ja muuttolinnun

lepakon ajatus haparoi
iltahämärässä,
peiton lämpimässä
paljaat varpaat
innostuvat varpaistasi

pimeys kuuluu
seinien läpi,
kolkuttaa

aamulla villasukkien aikaan
kukat huojuvat
kuin yön unet

perjantai 15. lokakuuta 2010

Kotivoita



Voi valmistettiin ennen vanhaan kotona. Kun pieneläjän pari lehmänkantturaa oli saatu lypsettyä, kaadettiin maito separaattoriin, joka erotteli siitä kerman. Se puolestaan laitettiin puiseen kirnuun. Sitten vain männällä purskuteltiin aikansa. Voitahan siitä tuli ja piimää. Hyvää ne olivat tuoreen ruisleivän kanssa.

Kirnuaminen oli tarkkaa puuhaa, eikä tulosta toisinaan ollut syntyä millään. Jostain syystä niin separointi kuin voin valmistaminen oli penskana sälytetty minun harteilleni. Separaattorissa oli "kuula", joka erotteli kerman. Siinä oli monen monta pientä osaa, jotka lopulta osasin laittaa paikoilleen vaikka silmät ummessa. Kirnuamisessa oli taas tärkeää oikea lämpötila ja männän rytmi.

Kuvat ovat Tuupovaaran salomailta. Siellä kirnuttiin paikoin vielä 1970-luvulla.

torstai 14. lokakuuta 2010

Kiviaitaa



Joka kerran, kun pusikoista putkahtaa eteen sammalia kasvava kiviaita, nostan kunnioituksesta hattua. Ne ovat muistoja ajasta, yleensä sotien jälkeisestä, jolloin korpeen raivattiin käsivoimin peltoa, koska oli pakko saada leipää. Koneet tulivat avuksi joskus 1950-luvulla.

Kun seuraavan kerran pidetään voimanoston maailmanmestaruuskisat, valittakoon paikka itäisestä Suomesta. Täällä kiviä yhä riittää. Sitten vain yhteislähdöllä tekemään kiviaitaa, kukin omaansa. Ei se olis yhtään turhempaa hommaa. Pisteitä jaetaan tyylistä, laadusta ja nopeudesta. Toopinkia suapi käyttee.

Olisipa arkeloloolo... äh, olkoon, ihmettelemistä tuhannen vuuven piästä.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Risukarhi



Pysytelläänpä eelleen maatalousasioissa, ne ovat minun syväntä lähellä. 1950-luvulla oli kotikylässä vöyreimmissä taloissa kaksi hevosta ja risukarhit kummallekkin. Karhit tehtiin paksuoksaisia näreitä halkaisemalla. Niillä sitten kynnöstä tasoiteltiin ja siementä sotkettiin multaan. Milläpä muulla sitä kivikoita.

Rukiin oljesta saatiin katto latoon. En tiijjä, kestikö se isältä pojalle, mutta aikansa kuitenkin sajetta piti. Voe voe, ei ollunna sillon eeuuta, eikä aina rahhaakaan. Melekein kaikki piti tehä omasta takkoo. Kuvat ovat ajalta, jolloin peltoja pantiin jo pakettiin eli 1960-luvun lopulta.



tiistai 12. lokakuuta 2010

Roknoosi



Eipä tullut lunta niin paljon kuin taannoin ennustelin, vaikka ennuste perustui monimutkaiseen luonnonilmiöiden tarkkailuun. Roknoosini eivät ole näköjään aina yhtä tarkkoja kuin Eino Poutiaisella 70-luvun vaalimittelöissä. Sen verran uskallan jatkosta sanoa, että on aika kerätä sato pellolta, laittaa heinät latoon ja seipäät suojaan räystään alle. Sittenpä onkin kesän maataloushommat tehty. Talavella täytellään lomakkeita eeuulle, jotta hengissä pysyttäs.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Kyytiä vailla



Maaseudun bussipysäkeillä odottivat ennen linjuria ihmiset, nykyään hanhet. Nekin huomaavat ennen pitkää, että turhaan ootellaan. Mutta eipä hätää, aina voi siirtyä liftaamaan.

Tämä vuan tiijoksi liikenneministerille, joka on tiältä päin kotosin.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Lunta!


Aah, ensi viikoksi luvataan jo lunta.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Kekrin viettoon



Nyt akat pirttiin ja nauriit kuoppaan. Sitten vain kekrin viettoon.