torstai 31. joulukuuta 2015

Ensi yönä






Joutaakin vuosi päättyä ensi yönä, vähän vaikea se on ollut maailmalla ja kotimaassa. Vaikka mistäpä minä teijän tuntojanne tiijjän. Minut kulunut vuosi sysäsi lopullisesti vanhuuteen, kun tuli seitkyt täyteen. On kyllä ollut tosi mukava olla tämän ikäinen, ei tartte aina sanojaan varoa, mäneepi jo vanhuuven piikkiin.

Ensi yönä pureskeltavaksi laitan tähän toiseksi viimeisen niistä kolmesta runosta, jotka sain käsiini taannoin, yli puoli vuosisataa sitten kirjoittamani.

ensi yönä

yö suhahtaa
siipien havinaa
perhosta hyväillään usvalla
yöhyönteiset kiitävät valoa kohti
ikkunaan

           perhosten pyydystäjät tappavat
           ensi yönä

lampun valo luo varjoja haaviin
eivät yöperhoset varjoihin eksy
ne pitävät pimeydestä ja usvasta
siivillään

Viimeinen runo julkaistaan huomisaamuna. Ja jotta ei tarvihtis silloin jälkiä siivota, laitan tuohon kuvaksi taivaallista ilotulitusta.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Uvenavannot






Kaikki kaunis voipi olla petollista. Tämä on hyvä muistaa etenkin miesten, sillä hehän ryntäilevät suinpäin lampiloille pilkittämään, vaikka jäät ovat puolitekosia. Vielä myöhemminkin saa varoa uvenavantoja, joita on lähdepohjaisissa vesissä.

Minulla ei oo kokemuksia uvenavantoon putoamisesta, enhän kenties silloin tätä kirjoittaisikaan. Keväthölseiseen suo-ojaan kylläkin vajosin, eikä sekään ollut miellyttävää, vaikka jalat yltivät pohjaan. Matka kämpän lämpimiin kesti tunnin verran. Vieläkin on selkä kipeä.

Isäukko hutkahti savotassa ollessaan lähteeseen runsaslumisena pakkastalvena. Ilmeisesti vain justeerikaverin läsnäolo auttoi ylös. Silloin ei vielä jaeltu hengenpelastusmitaleja. Kohmeessa olivat mies, vaatteet ja sukset, kun kotiin hiihteli. Justeeri jäi lähteeseen.

Muuan iloinen seurue mulahti kaatuneesta veneestä järveen kalamajan lähellä eräänä keväänä. Nautittu kalja ilmeisesti vaimensi koettelemuksia ja päällä olleet pelastusliivit auttoivat. Kiskoimme paikalle sattuneen kalastajan kanssa kuusi ihmistä turvaan. Yksi mies vielä yritti ohjeistaa, miten puolin hänet on nostettava veneeseen. Meinasin motata melalla ohtaan. Vielä lämpimässä saunassa löivät leuat loukkua pitemmän aikaa. Mittasin järviveden lämpötilaksi kymmenen astetta.

Aikansa ihteään ja vaatteita saaressa kuivailtuaan olivat retkeläiset valmiita jatkamaan matkaa. Rannassa eräs pyysi parin kympin vippiä, että pääsisi kaljalle. Omat setelit olivat kastuneet.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Luonto taiteilee





Harput ja pedaalit soivat sinfonioita rannoilla. Luonto on luonut taideteoksia, jotka olisivat mäne tiijjä suaneet Laila Pullisen kateelliseksi.

Teimme toivioretken rantaan. Mulla oli mielessä moikata venettä. Siellähän tuo kumollaan veteli talvisikeitä. Emäntä hypisteli lähtiessä pilkkivapaa, mutta ei sinne vielä, vasta ohut jääkansi on järvessä.

Hyvät jäät näyttävät tulevan verkkoväellekin, jos eivät tuulet säre. Sileät ovat jään pohjat ja läpinäkyvät, kun lumi ei sotkenut pahemmin. Ja kuukauven piästä matikka kutee kiihkeästi.

Raksutin rannoilta kuvia usseemman vuuven tarpeen. Ei luonto siellä taiteile alvariinsa. Sen pittää suaha kunnon inspiraatio. Nyt oli pakkasyönä vähän tuuleskellut, mikä nostatti luomistuskia.

Pääsymaksua tähän näyttelyyn ei oo, vaikka kannattas siitä maksaa. Mänkeite mieluummin iltaruskon aikaan, väriskaala suattaapi olla laajempi.

Ötökkäruokaa


Kihokki kimmeltää kuin jää auringossa. Sen kimaltavat pisarat houkuttelevat hyönteisiä. Kohta karvat kiertyvät saaliin ympärille ja entsyymit alkavat hajottaa.

Se karua on kertomaa. Kihokki on lihansyöjä. Jos et usko, niin laitapa ensi kesänä lihanpala sen lehelle. Vuan vetäse sormes pois.

Tästä soilla yleisestä kasvista on moneksi. Yskänlääkettä tekevät Sveitsissä. Ennen vanahaan immeiset parantelivat sillä maksaansa ja hinkuyskää sekä syyliä ja känsiä. Vanha kansa tunsi kihokin nimellä himoheinä tai kiimaheinä, joten siihen luotettiin monessa mielessä.

Pohjoisen puolella ovat kouluttaneet poimijoita jo parikymmentä vuotta. Lääketeollisuudelle kerätään aineksia kukinta-aikaan. Enemmänkin menisi ulkomaille kaupaksi, mutta liksat ovat huononlaiset, 30 euron paikkeilla kilolta. Tuohon määrään on nypittävä 10 000 kihokkia.

Mulla on ihan ikioma idea. On kuulemma ajateltu, että ihmisetkin söisivät tulevaisuuvessa ötökkäruokaa. Eikö kannattas kehitellä samanlainen pyyvys mitä kihokilla on, joko monta pientä tahi yksi iso. Evoluutio on kehittänyt sen vuosituhansien aikana, mutta jos inssit vielä sitä parantelis. Taishan ne kehitellä itikantappokoneen, mutta siitä tekivät vuuven turhakkeen. Eihän sitä sähköllä toimivaa, vaan luonnonvoimilla...

Sapuskapuoleen saisivat insinöörit keskittyä. Ihmisentappokoneita on jo tarpeeksi, entisiä vois karsia.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Laihikselle


Tuliko syötyä jouluna liikaa? Niin minäkin. Taas on ruvettava laihduttamaan. Ihmekonsteista on kokeilematta enää hyönteisdieetti, jota vakavasti otettavat dosentit suosittelevat. He ovat sitä mieltä, että se itse asiassa pelastaa maailman.

Hyönteisravinnolla on vaikutuksia kahella saralla. Ensinnäkin se antaa avun amerikkalaisille, jotka ennen pitkää muuten töllöävät liikalihavuuteen. Toisekseen hyönteisravinto on avainasemassa, kun maailmasta poistetaan nälänhätää. Ja onhan siinä kolmaskin pointti: heleposti tulee liikuntaa sapuskaa haaliessa, varsinkin talavisaikaan.

Valinnan varaa luonnossa riittää, koppakuoriaisiakin on monta sorttia. Sieltä löytyvät myös erilaiset lautasmallit, joista yksi tuossa, ja kattaukset. Eivät ihmiskunnan parhaat suunnittelijat, edes suomalaiset, pysty samanlaiseen tisakneen.

Bittiparatiisin baari tekee talven aikana parhaansa, että erilaisia annoksia saataisiin esille. YK suosittelee ötököitä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Tulipunakukka






Aaton aattona kahtoa tapitin telkkarista ties monennenko kerran Laulun tulipunaisesta kukasta. Siinä hollivuutit jiäpi toiseks.

Elekee vain kysykö, mikä siinä kiehtoo, kun en tiijjä itekään. Teuvo Tulio on elokuvan ohjannut 1938 Johannes Linnankosken 1905 ilmestyneen romaanin pohjalta. Uskomaton määrä säihkettä on saatu mustavalkoiseen elokuvaan.

Ajan myötä oon opetellut kohentamaan housujani samalla tavalla kuin naissankari Olavi. Sen repliikkejäkin osaan ulkoa. Niitä laususkelen vaimolle, kun hän sattuu olemaan pahalla päällä. Kohta purskahtaa raikuvaan nauruun.

Joojoo, onhan Tulipunakukka ylimelodramaattinen eikä oikein elämänohjeiksikaan nykyisin käy. Turhaan pitkitettyjä kohtauksia siinä on, vaikkapa loppupuolella se kun exsussu ripittää Olavia. Vähempikin olisi riittänyt, kipaisin sen aikana jääkaapille. Ajankuvana filmi on mielenkiintoinen esimerkiksi miljöön osalta. Aikoinaan se on ollut uskalias elokuva, mutta 12 vuoden ikäraja tuntui kyllä hieman liioitellulta nykyaikana. Eivät ne kuitenkaan katsoisi, pitäisi olla raflaavampaa.

Valohoitoa



Pimeänä vuodenaikana ihminen kaipaa valohoitoa. Sitä etsitään monella tapaa, kukin lompakkonsa paksuuven mukaan. Ite koitan löytää valoa luonnon pilkahuksista. Joskus alkaa mukavasti tuikkia, kun istahtaa lukulampun alle hyvän kirjan ääreen.

Mutta meijjän huushollissa on yksi, joka ihan oikeasti tarvitsee tehokasta valohoitoa kaamoksessa melkein päivittäin, muuten se seisahtuu kokonaan. Siinä ei oo ees johtoa, jonka voisi tyrkätä sähkötöpseliin lataamista varten.

Persoona on nimeltään rannekello. Ostin sen 1990-luvun alussa. Maksoi ihan hulvattoman summan, mutta aattelin, että hyvään kannattaa satsata. Köyhällä ei oo varaa ostaa huonoa. Enkä oo pettynyt. Mitäs tästä nyt tulee, melekein 25 vuotta se on palvellut erinomaisesti. Ei oo niin hyvää rannekelloa ollut ikinä ennen.

Tätä ei tarvihe vetää nupista, jotta tikittäisi, eikä tarvihe kalliita paristoja tai akkuja ostella. Ei, se käy valon voimalla. Valoisaan aikaan se latautuu itsekseen auringosta. Kaamoksen tultua laitan sen pöydälle lukulampun alle muutamaksi tunniksi ja katso, taas pelittää.

En oo rannekelloa tarvinnut enää vuosiin ajan tasalla pysyäkseni, sillä kännykässä on kello. Kalleuteni lojuu pöydällä ja ottaa valohoitoa. Luon siihen helliä katseita kuin hyvään palvelijaan ainakin.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulukortteja






Niitä tuli kohtuullinen määrä tänäkin jouluna, kiitoksia vain kaikille. Tulukee käymään, kun millon jouvatte.

Joulukortteihin tutustuin ensi kerran kansakoulussa. Siellä oli nuoria yrittäjänalkuja, jotka olivat tilanneet kortteja jostain ja tienasivat taskurahoja. Oon huomannut, että kyseiset henkilöt ovat pitäneet kämmenkupin ylöspäin myöhemminkin elämässä ja vaurastuneet. Meikäläinen on ikänsä ollut ostopuolella.

Mutta ei sotketa nyt rahaa jouluun. Joulukortit ovat paitsi suurehko sesonkibisnes myös sosiaalisen kanssakäymisen välineitä ja hyvän mielen tuojia. Jos osaisin piirtää, niin tekisin kortteja sillä tavalla. Saa niitä tosin aikaan kamerallakin.

Kaikki lapset osaavat piirtää, ainakin niin kauan kunnes alkavat koulussa antaa arvosanoja. Sama se oli mulla laulunkin kanssa.

Nykyajan lapset piirtävät mainioita kortteja niin kynällä kuin tietokoneella. Taijjan keräillä niistä kokoelman ensi jouluksi.

torstai 24. joulukuuta 2015

Aaton rauhaa






Kun ilta sinertyy, on aika huokaista maailman kiireiltä ja tyyntyä joulun rauhaan, sytyttää kynttilät haudoille, joulukuuseen ja aattopöytään loihtimaan lämpöä ihmismieliin. Hiljaisuus laskeutuu hetkeksi maisemaan.

Lasten juhlaa






Lasten silmät ovat oletettavasti kirkkaita tänään. Joulupukkia ootellaan monissa kodeissa. Maailma muuttuu, mutta pukki tuntuu pitävän pintansa.

Joulu on parhaimmillaan lasten juhlaa. Lahjat ovat tietysti toivottuja, ja vielä tärkeämpää lienee, että lapset saavat aikuisilta aikaa ja turvaa, yhdessä oloa. Kunpa joulun hyviä asioita voisi laajentaa jokaiseen päivään ja maailman jokaiseen kolkkaan, sinnekin missä sapeleita kalistellaan.

Aikuisten murheita tuskin kannattaa liiemmalti tuoda esille lasten jouluilon keskellä. Tunnelmaa saadaan aikaan kiireettömällä ja levollisella juhlan vietolla, jossa päällimmäisinä ovat hyvä mieli ja antamisen ilo. Pahitteeksi ei varmaan olisi, jos osaisi itse kukin muuttua lapseksi jälleen.

Lunta ei ainakaan paksummalti ole näillä kulmilla, mutta linkittäkää tuonne Värriöön. Siellä kun vähän pyöriskelee, saattaa löytyä pukin porojakin.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hamsteri



Kolme koiraa tuli joulun ja vissiin talven viettoon tänne datsalle. Ne yrittävät laittaa järjestykseen kuutta oravaa. Voi pyhä jyssäys sitä meininkiä. Koirat räksättävät maasta ja oravat puusta.

Yksi ei kyllä hevin hätkähä, tuo kuvan Hamsteri. Se jatkaa auringonkukan siementen puputtamista kuin mitään muutosta ei ois tullut. Sekös koiria innostaa. Aamulenkiltä kun tullaan ja irti pääsevät, ei muuta akilitia tarvihe.

Koirien mentyä koppeihinsa päiväunille alkaa oravien varsinainen taksvärkki. Ne kuljettavat muonaa talvivarastoihin, joita on monessa paikassa. Mitähän tuosta halkokasasta löytyy keväällä?

Siirryn minähi ikkunan äärestä kirjahyllylle ja kaivelen esiin Veikko Huovisen Hamsterit. Mitä sannoo asiantuntija siellä?

"Elämä ei ole toivotonta, kun ihmisellä on hyvät talvivarastot!"

Sama pätee kaiketi oraviin. "Näillä seuduin talvi asettaa erinomaiset vaatimukset sille, joka tahtoo kunnialla kestää lumen ja jään paineen ja nähdä hyvissä voimissa kevätauringon."

Tulis vaan lunta ja jäätä.

Joululoikka


Pittää joulukiitellä tässä mehän eläviä ja taivaan lintuja. Monta ilon hetkeä ja toivon pilikahusta ootte kuluneen vuuven aikana järjestäneet.

Kunto on säilynyt kohtuullisena, kun teijän perässä on pitännä pitkin ruseikkoja painatella. Aina kun oon luullut itestäni liikoja, ootte maan pinnalle palauttaneet. Tuhansissa ovat ne valokuvat, jotka suapi panna suoralta käiltä öömappiin.

Luulin jo päässeeni eroon hanhiparvista ja metsäkaurislaumoista vaihtaessani asuinpaikkaa. Vain eihän mitä, perässäkö lienette loikkineet ja liihotelleet.

Minun puolesta luonnon väki suapi joulurauhan. En kyttee puskassa sormi kameran liipasimella. Istun vain ja ihmettelen, mitähän tekkoo tuollahi oravakatraalla on nykysin mualimankaikkeuvessa. Paitsi ilahuttaa syntisen mieltä ja rikastuttaa auringonkukansiemenkauppiaita. Oon laskeskellut, että ne saavat teijjän avulla kannattavuusloikkia.

Eläke-euroilla suapi ensi vuonna entistä vähemmän sapuskaa. Voipi olla, että pitää leikata teiltä etuuksia. Semmosia lahjoja ovat ihmisillekin antamassa näin joulun alla. Vain kuhan häntä nyt vatuloijaan pyhien yli, onko pakkolakia pantava voimaan. Siihen asti joululoikitaan rauhallisesti, joutavia hötkyilemätä.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Seisaus






Mulla on pitkäaikainen kokemus kantotulista. Murrosikäisenä pojanjolppina oli kunnia tutustua Itä-Karjalasta 1920-luvun alussa tänne pakolaisena tulleeseen Ontrei -nimiseen mieheen, joka oli suunnilleen saman ikäinen kuin minä nyt. En koskaan päässyt selville, pakeniko hän kommunismia vai "enklandinlekioonaa", luultavasti molempia.

Ontrei liotteli keväisin katiskoita ja mertoja muutaman kilometrin päässä erämaalammella. Niitä kävimme yhessä ja erikseen kokemassa. Nuotio tehtiin rantaan melkein aina. "A, midäpö duod vesdervasta", opasti starikka murteella, jota en osaa jäljitellä. Nopeasti opin, ettei vesitervaskannoista lohkaistuihin kalikoihin rikitä tulta millään. Saman näköisiä ne päällisin puolin olivat kuin ne oikeat, joissa oli jumalainen tervaksen tuoksu. Niitä tarvitsi vain hipaista tulitikulla, jo leyhähti liekki ja savu. Nuotio lämmitti ja tarina kulki. Ontrei kertoi usein pakoreissustaan läpi Karjalan metsien.

Saloilla on muinaisten metsäpalojen jäljiltä tervaskantoja. Esi-isät valuttivat niistä tervaa kotitarpeikseen. Mulla on - omalla mehtätilkulla - jokunen vakikanto, joitten äärelle hiljennyn aika ajoin pohtimaan syvällisiä ja kuuntelemaan korpea. Hyvä ajankohta on talvipäivänseisauksen tienoilla, jolloin päivä menee pesäänsä. Siitä se kirkastuu kevättä kohti.

Aikeissa on samoilla nytkin kantotulille sottailemaan, miten loppuelämänsä ajan puolustaisi länsimaista sivistystä - vai onko siinä enää puolustettavaa. Ja Ontreita muistelen lämmöllä. Toivottavasti osauvun erämaasta takaisin muutamaa kokemusta rikkaampana. Jos huomenna ei mitään kuulu, ovat suvet syöneet.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulukiireet



Jihuu, marketissa on jouluale, sinne ja vauhilla, hihkui kauriskatras. Eivät raasut ymmärrä, että shoppailu ihmispaljouvessa on äärimmäinen rasitus. Syvämen syke kiihtyy ja verenpaine voi kohota riskitasoille. Näin kertoo brittitutkimus.

Ihan pitää miettimällä miettiä, mitä ovat meikäläisen joulukiireet. Niitä ei tunnu olevan, ei sitten millään. Jo on pirullisen stressaava tilanne.

Emäntä paistaa puu-uunissa pipareita ja pyyhkii välillä hikeä otsaltaan. Sitten hän yrittää piilottaa pipareita useisiin paikkoihin, että säilyisi edes osa jouluun asti. Piilojen etsiminen kieltämättä aiheuttaa vipinää joulun alla.

Muuta kiireisiin vivahtavaa en kyllä keksi, vaikka miten sohvan pohjalla ajatuksia virittäisin. Parempi kun antaa joulun männä painollaan. Silimät alakavat tuas luppasta, uni ei oo kaukana.

"Käyppäs huomiseksi lisää puita, pitää taas lämmittää", kuuluu komento keittiöstä. Sitten seuraa pitkä litania, mitä jouluksi pitää vielä paistaa. Piparin tuoksu leviää huoneisiin. Hän osaa aina loihtia joulutunnelman meille.

Helikopperi






Eerik täällä.

Yhdysvaltain presidentin helikopperi on parhaillaan laskeutumassa Laatokalla. Se on ehdottomasti asevarustelun uusinta huippua. Valot ja vilkut välähtelevät ennen näkemättömän upeasti. Taitaa maksaa niin suuria summia, ettei pienen ihmisen järki sitä käsitä.

Kuuluu huonosti... mittee se piätoimittaja siellä höpäjää... huuvva kovemmin...

Mitäh, jottako marsilaiset hyökänneet... Noh, nyt se yhteys katkesi.

Elekee hitossa kiinni käykö... minä mittään oo... uh.

Sotaraportointini päättyy tähän.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Helou






Täällä Bittiparatiisin sotakirjeenvaihtaja Eerik Jormanoff.

Venäjä ja Nato ovat aloittaneet yhteiset sotaharjoitukset Laatokalla. Putin on jo saapunut datsalleen, jonne odotetaan Obamaa neuvotteluun. Parhaillaan mittaillaan, kestävätkö ensijäät Yhdysvaltain presidentin raskasta kuljetushelikopteria.

Bittiparatiisin saamien tietojen mukaan kylmä sota on vaihtumassa perin lämpimäksi. Painopistettä siirretään Syyriasta tänne, koska Suomessa on havaittu paljon isistaistelijoita.

Harjoituksissa on tarkoitus testata Venäjän uusinta salaista asetta, jota esittelee entinen kolhoosinjohtaja Nikolai Romanov, nykyinen Putinin neuvonantaja. Bittiparatiisi julkaisee vekottimen kuvan ensimmäisenä maailmassa.

Päätän raporttini tähän. Huommenna lissee.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Miljardeja






Syssymmällä melkein joka yö kuulin hävittäjien jyristävän taivaalla täällä itärajan pinnassa. Ilmavoimat siellä valvoivat puolestamme.

Nuo lentsikat ovat mielessäni ian kaiken Elisabetin hornetteja. Sen nimisen puolustusministerittären aikana 90-luvulla ne hankittiin ja viisi miljardia maksoivat.

Ensimmäisen kerran eläissäni luin ihan arvovaltaisesta lehestä eli Hesarista asiantuntijoitten mielipiteitä, että tosipaikan tullen Suomen pelastaa vain Venäjän hyvä tahto tai ulkopuolinen apu. Suomen sotavoimat eivät pysty loppupelissä vihollisen höökimistä kovin kauan estämään.

Tuommosta oon kyllä aavistellut ajat sitten, vaikka oon samalla aatellut, että sissiporukat jonkin aikaa ovat riesana niin kuin Vietnamissa amerikkalaisille. Vain minun sotilaspoliittiseen asiantuntemukseen ei toinna kenenkään luottaa. Varusmiesaikani kului etupäässä tyhjien illodinipullojen keräilyyn ikkunan alta helsinkiläisten puliukkojen tuvanvanhimpana Ylämyllyllä, siellä Tuntemattoman paloaukealla. Kertausharjoituksiin eivät ole kutsuneet kertaakaan.

Nyt oon lukenut, että pitäisi uusia lentokalustoa vuosikymmenen päästä. Mitä häntä muutaman kymmenen miljardia rahaa menisi.

Kai ne hävittäjätkin vähän hanttiin panevat, mutta sittenkin mulla jonkinlainen ristiriita kytee takaraivossa hävittäjähankintojen ja puolustuskyvyn suhteen. Entäs jos vihollisella on lentsikoita enemmän. Asiantuntijat osaavat varmaan asian selittää parhain päin.

Ennen kuin minut viijjään putkaan kiihotuksesta esivaltaa vastaan, totean että olisi noilla miljardeilla käyttöä esimerkiksi opetuksessa ja vanhusten hoidossa.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Lumitöitä






Kummallista tämä ihmisen elo. Kuukausitolkulla on tuskailtu, että tulisipa lunta. Kun sitä sitten muutama sentti tulee, pitää saaha nopeasti pois aikaa, vaivaa ja rahaa säästämättä.

Oma panoksemme tässä ponnistelussa on pitää pihamaalla lumikolan levyisiä väyliä autopaikalle asti ja sieltä eteenpäin tielle auton mentävä hotu, yhteensä muutamia kymmeniä metrejä. Saapi siinä kola heilua, vaikka lääkärit 15 vuotta sitten syvänoperaation jälkeen kieltivät. Yritin saaha listalle myös mattojen puistelun, mutta sanoivat, että niitä pitää kevyesti.

Lintujen syöttöpaikalle menee tossupolku. Jos lunta paljon tulee, otetaan käyttöön lumikengät.

Maastossa liikkuessa oon oppinut arvostamaan lyhyitä ja leveitä suksia, joilla pääsee eteenpäin risukossa ja sopivan pehmeässä lumessakin. Ostin ne torilta, jossa kaupittelivat Ruotsin armeijan ylijäämävarastoja.

1950-luvulla (mitenkähän tarina kiertyy aina sinne) teki naapurin isäntä ite puusta lyhyet ja leveät sukset. Isännän latuloilla oli mukava metässä lykkiä minunkin, kunnes kielsivät sen tykkänään, selkäsaunan uhalla. Naapuri oli viritellyt latujen varsille ketunpyyntirautoja.

PS. Hevosen lumikenkä on tullut esille kommenteissa. Toivottavasti tämä linkki näkyy.

torstai 17. joulukuuta 2015

Keinoruokintaa


Nyt on tuoretta uutiskamaa, melkein reaaliajassa, noin tunti sitten kuvasin. Vaimo jolta mikään ei pysy salassa, huudahteli, että mikähän otus tuo on. Painalsin palokärestä ikkunan läpi muutaman kuvan, joista yksi joten kuten onnistui. Pölkyn taakse jääneestä oravastakin näkyy hännäntupsua, jos klikkaa kuvaa suuremmaksi, silmälaseja kohentaa  ja tarkkaan katsoo.

Kun siirryin ulos kameran kanssa, oli lintu jo häippässyt. Palokärjen arkuuden oon huomannut aiemminkin, ei ole arkistossa yhtään kunnon kuvaa. Loppupäivä meneekin nyt kytätessä, josko se tulisi takaisin.

Tein keväällä muutamia mäntyjä polttopuiksi. Yhen pölökyn jätin pilkkomisalustaksi. Jo syksyllä huomasin, että kuoren alle oli ilmaantunut muhkeita valkoisia toukkia. Niitä palokärki oli kaivelemassa. Oravat ovat kuljetelleet pölkyn päälle auringonkukan siemeniä.

Päätän uutisraporttini tähän, hyvää päivänjatkoa.

Jalkarättejä






Oikein suuria lumihiutaleita tavataan sanoa jalkaräteiksi, missä on melkoista liioittelua. Kunnollinen lumisade saattaa olla ihan esteettinen näky ja romanttinen kokemus, jos hiutaleet vain leijailevat tyynesti alas ja peittävät valkoiseen vaippaansa synkän maan. Monta runoa oon siitä kirjoittanut, oivoi.

Vaan entäs jos tuuli paiskoo kosteita jalkarättejä päin naamaa. Jalkarätit ovat suht ainoa miellyttävä muisto armeija-ajaltani, mutta silti. Onhan se ilma joskus sellainen, ettei hyvä isäntä sinne koiraansa laittaisi. Kokemusteni mukaan koira kyllä hinkuaa lenkille oli sää kuinka kauhea tahansa, varsinkin lappalaiset ja sekarotuiset.

Ei ole tässä kaamoksessa vielä kunnon purkua koettu, mutta kyllä se varmaan tulee. Sitten vain oottelemaan niitä harjanpuruja, jotka ovat helmikuulla. Silloin lumi lentää.

Ulkoilu on kokonaan pukeutumiskysymys. Purkusäällä on pantava asianmukaiset tekstiilit ylle kuten vesisateellakin. Ja kunnon pakkasiin on parasta varustautua tossuilla.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kukkia talveen






Bittiparatiisi julkaisee talven aikana runsaasti kuvia kesän kukkasista. Toivottavasti ne virkistävät mieltä ja tuovat lämpöä, kun kylmä viima kolisuttaa nurkkia tai pakkanen kuuraa ikkunoita. Vaikka kauniita ne kuurankukatkin ovat.

Tämmöistä ajatusta voi perustella sillä, että kukkia näkee kesällä tuolla luonnossa melkein mielin määrin, mutta talvella harvemmin. Talventörröttäjät ovat tietysti erikseen, ne kertovat omaa kaunista kieltään luonnosta.

Kuvia ei erotella sen mukaan, kasvavatko kukat luonnossa vai kasvatetaanko niitä puutarhassa. Molemmilla on oma viehätyksensä. Monet pikkuötökät sekä perhoset liittyvät kukkiin ja tulevat usein luonnostaan mukaan kuviin.

Jossain kehaisin, että "jörriinien" kuvia on ensi talven tarve varastossa. Onhan niitä, mutta jos loppuvat, uskoisin Lissun antavan lainaksi. Olen kuullut, että häneltä ne eivät ihan heti lopu. Sitten vielä, että tarkoitus ei ole suinkaan vastavuoroisesti julkaista talvikuvia kesällä muutoin kuin poikkeustapauksissa.

Kysytään tällä kertaa, että onkos tullut kesä nyt talven keskelle, kun kuusi kynttilöitä on käynyt kukkimaan.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Nostalgiareissu






Ihan vasiten piti taannoin käyvä kahtomassa, mitä kuuluu mäentöyräälle, jonne koko kylän penskalauma kokoontui aikoinaan laskettelemaan. Varsinkaan sunnuntaisin ei ollut sen parempaa tekemistä.

Töyräs tuntui 50-luvulla korkealta ja kohtalaisen jyrkältä. Oli se vieläkin. Sieluni (huh!) silmillä näin lumesta kiven päälle värkätyn hyppyrin, josta ilmalento lähenteli kymmentä metriä, mukin kanssa tai ilman.

Silloin oltiin veikkohakulisia, sixtenjernbergejä ja vladimirkuzineja, pienellä alkukirjaimella, mutta kuitenkin. Sukset olivat yksipuisia ja suorakärkisiä. Kärkiä yritettiin hautoa ja kivertää puukapuloitten avulla ja tervata uunihiilloksella, mutta parin päivän päästä sukset töksähtelivät taas nietoksiin.

Minkähän täytisen tähen piti kilpailla, kuka osuu tuon kuvassa olevan ladon ovesta sisään. Lato oli mäen alla ja ehtihän se vauhti hiljentyä, mutta sittenkin. Jos siellä sattui pohjalla olemaan vielä heiniä, oli mukavampi muksahtaa. Lopputalvesta kisattiin jo siitä, kuka uskalsi ajaa niin, että suksien käret töksähtivät takaseinän hirsien rakoon.

Sitten äveriäimmät saivat Järvisen sälesuksia. Tossut, nahkamäystimet ja kannantakaset vaihtuivat monoihin ja Voitto- tai Rotanloukku -siteisiin. Rottinkisauvat koristeltiin erivärisillä teipeillä. Pohjaan sipaistiin Rexiä. Vanhan ajan fiilis vaihtui kaupalliseen välineurheiluun.

Ei ollut mäki enää kaikin osin entisensä, kun siellä pistäydyin. Pelto oli vesottunut, kohtalaisia puitakin siellä sojotti. Ladosta tuoksahti ketun pissi. Ja monen muun ladon katto siellä kylässä oli romahtanut. Hirrenpätkien vierellä lojui ruostuneita hevosniittokoneita, hankmoja ja polkupyöriä.

Entisajan suksimallin löydät täältä.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Ritirati






Rallaata vaan. Jokohan tulee talvi, halla, kuuraparta ja tuiskutukka, kuten jossain laulussa nasevasti sanaillaan. Ainakin vesilätäköt sanovat lupaavasti ritirati, kun niihin kävelee.

Toiveikas talvimieli tässä valtaa vähitellen alaa kuin Veikko Huovisella aikoinaan. Matikankutu alkaa kuukauven piästä, jos sääolot sallivat.

Eiköhän kohta ala vetää rantojakin riitteeseen. Niitten kestävyyttä ei toinna kokeilla yhtä uutterasti kuin Pentti Haanpään novelloima Päntän äijä. Se ei päässyt talvitunnelmaan, ennen kuin putosi potkukelkkoineen jäihin. Ja joka syksy.

Vaikka ei se penskana kovin kaukana ollut itelläkään, kun piti arvon kaiken kolkkakalalla käyvä ensijäillä. Jännittävää hommaa se oli, mutta näin jälkeen päin ajatellen hengen päälle käyvää. En suosittele. Matikoita suapi nykysin kauppahallista. Matikkasoppaa parempaa sapuskaa on kyllä vaikea kuvitella - tahi jos nyt suolarouskut sentähe. Tahi herkkutattikeitto.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Harmaapäitä



Vajaa vuosikymmen sitten muutimme syksyllä asumaan paikkaan, jossa luonto tuntui olevan lähellä. Kerkisimme oven avata ja sisällä katsella huonekalujen paikkoja, ennen kuin korvat tavoittivat olohuoneen ikkunapelliltä outoa rapinaa. Harmaapäätikka siellä tiiraili lasin takaa, millaisia talon uudet harmaapäät mahtaisivat olla. Tarkkaan ottikin selkoa.

Kun olimme siirtämässä muuttokuormaa, marssi avoimesta ovesta häntä pystyssä sisään valkoisenmustan kirjava kissa. Määrätietoisesti se meni keittiön nurkkaan ja alkoi odottaa. Myöhemmin saimme tietää, että naapurin Elvis oli tottunut vieraillessaan saamaan entisiltä asukkailta jotain hyvää.

Pantiin tulokahvit kiehumaan. Mikäs rapina komeron roska-astiasta kuului? Sieltä pilkistelivät isokorvaisen metsähiiren naskalisilmät. Hiiri sai ilmaisen kyydin ulos, mutta ehti takaisin sisälle nopeammin kuin kyyditsijä. Kai siitä oli lystiä, kun monta kertaa piti sama toistaa ja välillä vielä antaa murkinaa.

Ihmisiä saimmekin odotella pitempään. Harmaapäitä hekin enimmäkseen.

Harmaapäätikka tuli sittemmin tutuksi käydessään monta kertaa lintulaudalla. Olemme muuttaneet jo paikkakunnalta muualle, mutta tämä hauska lintu vierailee uudessakin pihapiirissä. Harmaapäätikan parimäärän kerrotaan kaksinkertaistuneen viimeisen 15 vuoden aikana. Muurahaiset ovat sen pääravintoa, talvella kelpaa tali.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Inventaario


Mitäh, lupailevat pakkasta ensi viikolla ja jouluksi lunta. Antaa tulla vaan, meillä on varauvuttu. Vain mitenkähän tuo sorsa? Mitkä lie mietteet, kun ei oo vieläkään häippässyt täältä raukoilta rajoilta.

Pittääkin tehä inventaario talvivarastoista. Aloitetaan maakellarista. Oman kasvimaan perunat riittävät talaven yli. Keväällä voi vellin tehä maa-artisokasta, joka säilyy maassa paremmin kuin kellarissa. Suolasieniä myytiin syksyllä kuusi sangollista, itelle jäi kaksi, joista toinen on jo puolillaan. Potattivellin sekaan on mitä panna.

Sitten keittiön komeroihin. Monta suurta lasipurkkia on kuivattua lehtikaalia. Niistä tulee maukasta soppaa. Toissavuotiset kuivatut herkkutatit loppuivat juuri, mutta monta purnukkaa on viimevuotisia. Syksyllä löyty vain muutama tatti, jotka vuoltiin juustohöylällä pannulle heti.

Kurkistetaan pakasteisiin. Siellä pötköttää 250 litraa puolukkaa ja 200 mustikkaa sekä 40 litraa lakkoja. Karpaloita ei kerätty, olisi pitänyt hankkia viijes pakastin.

Ansio marjoista kuuluu vaimolle, joka on vielä hyvin kenttäkeleponen. Minusta ei oo kaikin ajoin, minkä sieniaikaan. Niistä astia täytyy nopeammin kippeen selän kanssa.

Ja hyvänen aika, kalat meinas unohtua. Pakkasessa on valmiiksi laitettuja särkipihvitarpeita. Ahvenfileet loppuivat, mutta kohtahan saa pilkillä uusia, jos pakkaset tulevat.

Lisää talvivarastoja löytyy täältä.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Pieni polku


Tämä ei oo Tippavaaran pieni polku, vaikkei kyllä kovin kaukana. Ajankohtainen se on siksi, että vierellä riehui taannoin nykyaikainen savotta. Osa polusta oli silti säilynyt, mikä on pieni ihme. Sitä kulutetaan miltei päivittäin.

Polku on kummallinen asia. Kävin äskettäin upouudessa terkkarissa, jossa viisaat suunnittelijat olivat suunnitelleet pihan ja kulkuväylät. Ihmiset oikaisivat parkkipaikalta nurmikon poikki pääovelle. Polku siihen oli tullut. Miksei virallista väylää tehty siihen?

Moni taajamien epävirallinen polku selittyy tuolla tavoin. Virallinen kotini on nuorekkaassa taajamassa, asujiensa näköisessä, jossa on kaukonäköisesti jätetty mäntykangasta koskematta. Sinne on oitis syntynyt kimmoisien ulkoilupolkujen verkosto, eikä oo maksanut mitään. Enemmän siellä liikutaan kuin vieressä olevalla pururadalla.

Vielä 1950-luvulla kylissä vei polku talosta toiseen ja kylien välilläkin. Nyt nämä tunnelmalliset, satojen vuosien aikana sammalikkoon syntyneet kulkuväylät ovat kadonneet käyttäjien puutteessa. Missä sellainen sattuu olemaan, antaa metsänhoito tehostettua saattohoitoa. Se ei aina kunnioita polkuja, vaikka niitä olisi väsätty virallisiksi retkeilyreiteiksi.

torstai 10. joulukuuta 2015

Poikkeusoloja


Luonnossa eletään nyt selvästi poikkeusaikoja. Linnunpöntöistä on viime kesän jäljiltä löytynyt kuulemma ennätysmäärin kuolleita poikasia. Mitäs kun kylmillä säillä ei ollut hyönteisiä.

Lapinpöllö on tullut takaisin Portugalista. Istua nakotti entisellä oksallaan toissa aamuna. Myyrämäärä etelässä oli ollut pettymys. Usutin harventamaan oravalaumaa, joka on laajentanut linnunsiementen varastointiaan kivikasasta ulkorakennuksen alle ja puupinoon. Mitäs kun puissa ei ole käpyjä. Pöllö innostui ja lupasi miettiä, kun perustelin, etteivät auringonkukansiemeniä syövät kurret ole pihkanmakuisia.

On poikkeusoloja ollut ennenkin. Tuo kuva on vuoden 2010 lokakuun puolivälistä. Poikkeuksellista ei ollut satanut lumi, vaan puissa pysytelleet lehdet. Ne eivät aikoneet varista ollenkaan. Eiköön lie ollut sama syksy, jolloin karhut kiipeilivät omenapuissa sapuskaa etsimässä. Mitäs kun metässä ei ollut marjoja.

Nyt susia on tietojen mukaan näillä main niin paljon, etteivät mehtämiehet uskalla koiriaan laskea maastoon, saatikka että uskaltaisivat laskeutua ite maastureistaan. Metsästäjien havaintoihin suhtauvun kyllä pienellä varauksella. Siellä julistetaan liikekannallepano joskus liiankin herkästi.

Taannoin, ei kovin monta vuotta sitten, olin taluttamassa koiraa mehtäautotiellä. Eräässä mutkassa seisoskeli kymmenen pyssymiehen lauma. Muuan heistä kehoitti suureen varovaisuuteen, oli nähty ilveksen jälet. Käännyin heti takaisin. Mies oli niin tohkeissaan, että pelkäsin saavani vahingossa paukun takamuksiin.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Sateita



Muutamana yönä oon herännyt, kun sade piiskaa peltikattoa. Kohta se on vaimentunut ropinaksi, mihin nukahtaa helposti.



Täällä itäisissä metsissä on vettä siis viime aikoina tullut ja tuullut, vaikkei vejä vertoja etelärannikon pauhulle. Siellähän vedenpinta kohosi itsenäisyyspäivän seutuun metrin puolitoista, liikenne oli paikoin poikki tuntitolkulla ja hiekkasäkkejä kaiveltiin patoja varten. Kertoi Hesari.

Lenkillä käyvessä huomaa, että jo kuivahkoina lirittäneet purot kohisevat taas. Luontoon on tullut uutta eloa. Sen verran pitää välillä taukoa, ettei tarvihe ihteään ehontahoin kastella enemmälti.

Muutaman kerran on eläissä tullut oltua läpimärkä. Ehkä mieleenpainunein tapaus oli 50-luvun lopulla, kun ajelin polkupyörällä muutaman kilometrin lentopallon peluusta kotosalle. Ukonilma oli raju, tie lainehti sekä vettä että pallosalamoita.

Parahiksi kerkisin pärekaton alle, kun kellot alkoivat mäikyä kylän kaikissa kahdessa kirkossa. Kansaa kutsuttiin sillä tavoin sammuttamaan salaman sytyttämää rajavartioston rakennusta.

Olis luullut, että herranilima olisi sammuttanut kun oli sytyttänytkin. Mutta ei. Perustuksia myöten meni komea pytinki. Palokunta saapui parin peninkulman päästä muutaman tunnin kuluttua, mutta letkut olivat niin hajallisia, etteivät suihkut kunnolla ylettyneet liekkeihin asti. Enemmän sinne vettä meni kyläläisten sankkoketjun avulla läheisestä lammesta.

Hohhoijaa, ne olivat aikoja. Kohta puoliin rajavartiosto sai entistä ehomman rakennuksen ja kyläläiset sen myötä rakennustöitä. Nyt ei kyläläisiä enää kovin paljon ole. Rajavartioasema on lakkautettu säästösyistä. Rakennukseen on perustettu kylän kolmas kirkko.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Joulusieniä






Ei vaineskaan, kuhan kahtelin ohikulukeissani tiepuolia. Sieniä siellä oli, mutta meillä tuli vuuven kiintiö täyteen jo syyskuun alussa tilanpuutteen takia. Sitä paitsi ei oo aavistustakaan, mitä sieniä nuo ovat. Mulla on periaatteena, etten kerää, jos en varmasti tunnista. Sillä tavalla elää varmemmin satavuotiaaksi.

Joulusieniksi on tarjolla suolattua haaparouskua, kuivattua herkkutattia ja pakastettua kantarellia. Eiköhän noilla pärjäillä, monenlaista pöperöä niistä vaimo saa aikaan. Suppilovahverot piti meijjän  jättää tänä syksynä mehtään olosuhteitten pakosta.

Niin jotta jos joku on vielä vailla joulusieniä, niin kannattaa katella suppismaisemia. Ne kasvavat joskus myöhään, varsinkin tämmöisenä syksynä, eivätkä kovin hätkähä pikkupakkasistakaan. Ja asiantuntijat löytävät maastosta vielä monia muitakin syötäviä lajeja. Mulla ei rakas sieniharrastus ihan niin pitkälle ylety, vaikka perreen marjahullu minnuu sienihulluksi tituleeraa.

Tuosta satavuotiaaksi elämisestä vielä sen verran, että oon luvannut jotain kirjoittaa, jos sen iän saavutan. Valokuvaamisesta en sano mittään, enkä sienestämisestä. Riittää se sitten yksikin harrastus.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Lumimarjat


Sataa ja sataa, mutta lumimarja ei hevillä sula. Pensaat kukkivat valkoisia marjoja, jotka melkein loistavat kaamoksessa.

Muttamutta. Käytännön kokemusta ei oo, mutta kirjatietojen mukaan lumimarjoissa piilee valkoinen vaara. Ne ovat myrkyllisiä ihmisille, etenkin lapsille.

Koirien oon nähnyt niitä napsivan, eivätkä oo töllönneet. Enemmän taitaa niille mahavaivoja tulla, jos onnistuvat pähkinöitä ronkkimaan lintujen syöttöpaikoilla.

Lasten kanssa ei aina pelkkä ei auta, pitää vielä perään kahtoa. Puoskana piti ite kunkin kokeilla, miltä tuntuu jäinen piikkilanka-aita kielen päähän. Piti kokkeilla sen tähen, kun kieltivät. Eikä sitä vielä yhestä kerrasta uskonut. Pakkasia oikein ootettiin.

Lumimarja on siis silmän ilo. Jos haluaa suuhun pantavaa, voi painua suolle. Siellä hehkuvat nyt punaisina karpalot. Niitä riittää juhlapöytään, ja löytyy niitä vielä keväällä lumien sulettua, jos ei joulukiireiltä kerkiä. Vappuna ne maistuvat vallan mahtavilta.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Prenikat



Isäni tarina oli kai aika tavallinen. Nelivuotisen kansakoulun todistuksessa oli huoltajan, hänen äitinsä, titteliksi laitettu loinen. Isä oli ainoa, avioton lapsi. Miltei suoraan asevelvollisesta rintamalle, jossa kului kolme ja puoli vuotta. Sodan jälkeen jatkamaan metsätyömiehen ammattia hatarasta syrjäkylän mökistä käsin. Töitä riitti satunnaisesti kuolemaan asti. Isä menehtyi 51-vuotiaana lähinnä sodan aiheuttamiin sairauksiin.

Lapsena löysin puisen arkun pohjalta vaatteiden alta kaksi prenikkaa, toinen oli pyöreä, toinen jonkinlainen risti. Sitä pyöreää yritin muotoilla vasaralla uudelleen leikkipajassa pihakiven päällä. Sepäksi aioin suurena tulla. Taiteelliset pyrkimykseni aiheuttivat tupenrapinaa. Koskaan isä ei noista esineistä puhunut, eikä paljon sodastakaan. Kun yritin tehä jousipyssyn, hän kielsi, sanoi saaneensa rintamalla pyssyistä tarpeekseen.

Pitkän aikaa kuoleman jälkeen sattui erään laatikon pohjalta käsiini kaksi marsalkka Mannerheimin allekirjoituksella varustettua plakaattia. Niiden mukaan sotamies -isälleni oli myönnetty ensimmäisen luokan vapaudenmitali, VM1, ja neljännen luokan vapaudenristi, VR4 miekkojen kera.

Aikanaan tuli mahdolliseksi tilata sota-arkistosta tietopaketti. Sen mukaan isä oli haavoittunut talvisodassa Viipurinlahdella ja jatkosodassa Pertjärvellä. Paleltumavammoja tuli Gorassa. Taistelupaikkoja oli pitkä luettelo, lähinnä Rajajääkäripataljoona 4:n riveissä. Kahdesti oli rangaistu aseen huolimattomasta hoidosta, ensin viisi kertaa työtä vuorotta, sitten kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Samanlainen jermu tuli pojastaan, ruosteessa ovat pyssyn piiput.

Annoin prenikat myöhemmin pojalleni. Filosofian tohtori lupasi säilyttää ne.

Vapaa, avoin ja oikeudenmukainen yhteiskunta on mahdollistanut sosiaalisen ja tiedollisen nousun myös vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneille. Sadassa vuodessa jatkuvasti asenteitaan petrannut koulutus on ollut avainasemassa. Kunpa tätä perintöä ei hukattaisi nykyisessä leikkausten huumassa.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Mitä ihmettä?






Aamulenkillä huomasin, että pajunkissat alkavat kuoriutua.

Lienöönkö tuleillaan mualimanloppu, olisi kommentoinut 50-luvulla mummoni, vaikka ei järin uskovainen ollut.

Kerroin ilmiöstä säärohveetalleni ja pyysin lainaksi autoansa, jotta kävisin kuvaamassa. "Eiköhän pijä männä kävelemällä. Tulee vain päästöjä ja ilmasto lämpenee. Sitä paitsi auto likaantuu taas, kun rapa niin roiskuu."

Onneksi ei ollut kilometrinkään päässä.

Ilmastonmuutos



"Vanahat merkit eivät pie enää yhtään paikkoosa", lausui Bittiparatiisin säärohveetta aamukahvipöyvässä. Lapsenvahtihuki on Hänellä tällä erää helpottanut, on aikaa ajatella maallisia.

En ottanut kantaa, yritin olla mahollisimman poissa olevan näköinen.

"Simo ei tehnyt siltoja eikä Martti maita vahvistanut. Antti ei oo aisoilla ajellut, ei oo ollut Liisan liukkaita eikä Kaisan kaljamia..."

Kuuntelin hiljaa, mutta herkällä korvalla. Kehittyiskö tästä jotain? Mätin sämpylän päälle penekoolia, raejuustoa, lisäaineetonta proilerileikettä ja tomaattia.

Aamulenkillä tuli vastaan naapurin vanaha isäntä mönkijän selässä. Oli menossa suolle savottaan, sitä valitteli, että suo upottaa.

"Kohta pittää ruveta joululaulujen sanoja uusimaan", hän mojusi. "Onko nyt hanget korkeat nietokset, kun joulu joulu on meillä. Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa... Mitä häh!".

En ottanut kantaa, yritin olla mahollisimman poissa olevan näköinen.

Kun kävelin eteenpäin, teki mieli hihkaista ja vähän hypähelläkin. Riemusta, sillä seuraava plogi oli kasassa. Tässä se on, olkaa hyvä.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Kinkunkasvatusta






Nämä possut on syöty ajat sitten, joten kettutyttöjen ei toinna vaivautua. Sitä paitsi kyseisen maatalousoppilaitoksen toimintoja on siirretty kaupunkiin, kun alan opetus ei lyö leiville maalla. Viimeiset oppilaat lähtivät äskettäin, kun piti saaha turvapaikanhakijoille kämppä.

Itelläni oli läheisempää kosketusta joulukinkkujen kasvatukseen joskus lapsuudessa. Silloin maalla oli possuja melkein joka huushollissa.

Porsaitten saapuminen kylään oli odotettu sosiaalinen tapahtuma. Ajasta ja paikasta oli ilmoitettu sanomalehessä. Asiakkaat saivat sitten valita ihan ite omansa. Se oli usein molemminpuolista rakastumista ensi silmäyksellä.

Sitten vain ihastuksesta kiljuva porsas säkkiin ja kotilättiin. Se sopeutui heti, sai vielä hellempää huomiota kuin pihamaata kuoputtavat kanat. Sitä rapsutettiin niskasta ja annettiin lempinimiä. Se sai vapaasti mennä ja tulla huoneeseensa navetan porstuaan. Oviaukko johti ulos pintalaudoista kyhättyyn suurehkoon aitaukseen, joka samalla toimi tenavien kiipeilytelineenä. Aitauksessa sai mielinmäärin tonkia maata. Possu oli lasten paras leikkitoveri, mistä vanhemmat eivät oikein pitäneet.

Ruoka käytettiin silloin tehokkaasti hyväksi. Kaikki tähteet kannettiin sialle kaukaloon. Se massutti niitä kuuluvasti etusorkat ruoka-astiassaan. Kokeiltua tuli sitä tyyliä itekkin, mutta ei se saanut kannatusta.

Mitä joulun lähestyessä tapahtui, siitä en nyt haluaisi kirjoitella enempää. Sanon vain, että sen ajan kyläteurastajat olivat ammattitaitoista väkeä. Se oli laaki ja vainaa. Meidän kylän teurastaja oli varsinainen agitaattori, puhui politiikkaa koko ajan. Ensin se oli pientalonpoika, sitten vennamolainen, vai kuinka päin se meni. Kuuntelin korvat soikeina. Rahaa se ei ottanut, vaan isä teki talvella sikalahtarille haravia ja viikatteenvarsia sekä uusi savusaunan uunin. Väkivelkasilla olivat.

torstai 3. joulukuuta 2015

Runottaa



Tämmönen näkymä kun sattuu näihin aikoihin luonnossa eteen, siinä ei proosateksti oikein auta. Tarvittas runoa, mutta siihen ei mulla oo enää mahiksia. Toimittajavuuvet veivät herkkyyven.

Mutta ei hättää, laitan runon, jonka kirjoitin reilut puoli vuosisataa sitten 15-vuotiaana. Mistä liekin nyt putkahtanut. Lyhentelin vähän, toimitussihteeri sanoi aina, että kun puolet silipasee pois niin puolella paranee. Ensimmäiseksi karsin kaikki "sielut". Se sana on kärsinyt inflaation pappien puheissa ja iskelmäteksteissä.

joskus annan henkien
käydä sisälle syksyllä
ne ovat hyviä seuralaisia

      tähän saakka ne ovat kuolleet
      uupuneet talveen ja kuolleet pois

mitä tämä on

nyt alan ymmärtää
elämässä on kieltäydyttävä
on odotettava
kärsittävä henkien kuolema

      joskus on tuleva kevät
      henget aukovat silmujaan
      jäät ovat sulaneet
      henkien käydä sisälle

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Haastetta






Paljon on vielä kuvia ottamatta, ei tarvihe männä pihapiiriä etemmäs. Yhtään kunnon fotoa ei oo närhestä, vaikka niitä kymmenen lahmoo jyväkaukalolla. Kevättalavella ovat niin pulskia, että häjintuskin pystyvät lentämään. Otan kyllä vielä kuvan kunnon mahalaskusta nietokseen. Kerran pöyhäytti itseään isompaa närhiä varpushaukka, höyhenet leijailivat kotvasen.

Ei enemmälti näy kuvia oravasta hyppäämässä puusta toiseen. Kun ei sua laiskuuvelta ietii, sanoivat rajakarjalaisessa kotikylässäni.

Yhtään kuvaa ei oo pyrstötiaisesta, vaikka parvia joskus vastaan tulee. Vaan pitäisi olla kamera mukana. Viimeksi toissa aamuna huomasin pitkäpyrstöisiä palleroita lähikoivikossa. Kuvausvehettä hakiessa olivat nousseet korkealle latvoihin, eihän sieltä. Vahingoniloisina tirskuivat, että kyllä myö vielä tullaan, tilulilulei.

Onneksi pois kävellessä huomasin kuusikossa töyhtötiaisen. Se onnistui pitämään yhessä kuvassa vilkkaan päänsä sen verran paikoillaan, että Bittiparatiisiin sai jotain tällekin päivälle. Aika liuta tuli otoksia, jotka kelpaisivat Parriisin modernin taiteen maailmannäyttelyyn.

Kaikkien lintujen keinoemo eli vaimo noituu - en paremmin sano - joka kevät, että nyt loppu muonittaminen. Suurusta kun on mennyt talaven aikana usseempi säkillinen. Mutta kun huomaa virkeän töyhtötiaisen koputtavan syksyllä ikkunaan ja polkevan jalkaa, että eikö sitä sapuskaa ala tulla, pyörtää pahat sanansa. Enkä pane hanttiin.

Siinä tämän harrastuksen viehätys on, että riittää haastetta.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kaamosvaloja



Viime päivinä on tullut julkaistua niin kesäisiä kuvia, että pahaa tekee ja silmiä häikäisee. On aika siirtyä kiireesti arkeen ja kaamokseen.

Oheisen kuvan löysin kamerasta sen jälkeen, kun olin pihamaalla jahtaamassa harakkaa. Nauraa räkättäen se pomppasi maakellarin katolta viereisten pensaitten taakse juuri ennen kuin painoin liipaisinta. Kyllähän siitä kuva tuli, mutta ihan erilainen kuin olin aatellut.

Pensaissa roikkuu pieniä sinisiä valolamppuja, jotka näyttävät pimeällä oikein mukavilta, vähän valaisevatkin. Eivätkä vie paljon virtaa, joten annamme niiden palaa öin ja päivin.

Harakkajahti otetaan vielä uusiksi. Se on niin kaunis lintu, että kannattaa pyytää vaikka ei saiskaan.

Uhanalainen



Hyvänen aika, enhän minä oo tätäkään nähnyt kuin yhen ainoan kerran. Joko tämä on viijes tapaus. Kovin on huteralla pohjalla mulla tämä luonnon tuntemus.

Sehän oli kaunis keväinen päivä. Menin ensi kertaa tutustumaan erään nimikuulun kylän kuuluun lintutorniin. Sen viereen oli nostettu petäjään pönttö, jonka kylkeen naksahti hetikohta tikka.

Tuskin sillä ihan rehelliset aikeet oli ja eiköhän ilmekin ollut hieman syyllinen. Toivottavasti se näkyy kuvasta. Mulla on kuitenkin semmonen asenne, että antaa luonnossa tapahtua sen mikä tapahtuman pitää. Muuten sais alvariinsa olla jotain hätistelemässä. Riittää niissä itikoissakin.

Joissain paikoin valkoselkätikkoja syötetään oikein urakalla suolattomalla läskillä ja muulla rasvalla. Mitenkähän pääsis tuohon asemaan. Kiteellä oli männä viikonvaihteena tikkapikkujoulu, mutta eipä kuulemma valkoselkä kunnioittanut läsnäolollaan sitä riehaa. Olisi saanut kihlat kinttuunsa.

Allekirjoittaneelle selvisi vasta kotona, että olin ollut lintutornilla tekemisissä kohtalaisen harvinaisuuden kanssa. Vertasin kirjoista tuota selkä- ja vatsakuviointia. Valkoselkätikkoja on laskettu parisataa paria Suomessa. Suojelutoimien ansiosta kanta elpyy, mutta hitaasti. Erittäin uhanalainen lintu on antanut yhdet kasvot luonnonsuojelulle. Sen takia se on vastapuolella kirottu ja pilkattu lintu.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Saaliita






Ulkoilutin kameraa illankähmeessä metsätiellä, ja jo kauempaa näin, että joku musta otus hipsii vastaan. Minkki varmaan, aattelin ja pysähyin tienposkeen. Tuulen suunta oli minulle suotuisa.

Eläin tuli kymmenen metrin päähän, kunnes huomasi läsnäoloni. Enemmän se näytti epäluuloiselta kuin pelokkaalta, puristi hampaansa tiukemmin suussaan roikkuvaan sammakkoon. Olin kai niin epäluotettavan näköinen, että se luuli minun ryöväävän saaliin.

Mutta eihän minkillä ole vaaleaa naamarissa, hoksasin. Tuo on tarkistettava kotona kirjoista.

Muutaman minuutin kuluttua erosimme sulassa sovussa. Molemmilla oli yhtä kiire, otuksella viedä sammakko turvaan ja minulla tunnistamaan vastaantulijan henkilöllisyyttä. Saalista oli siis kummallakin.

Hillerihän se oli. En oo sen koommin nähnyt, eikä ihme. Se on hävinnyt melkein olemattomiin Suomen luonnosta. Ihminen on sitä vainonnut, koska on arvellut hillerin syövän kaikki maan sammakot ja linnunpoikaset. Minkin kanssa se on joutunut kilpailemaan. Vähentymistä selitetään silläkin, että hilleri on huonosti sopeutunut talvioloihin, jolloin ravinnosta on helposti puutetta.

Nyt sillä oli kelpo sapuskaa. Jos mediaan on uskominen, niin ranskalaisille sammakonreijet ovat kurmeeta. Enkä minäkään tässä kohtaamisessa ihan anhittomaksi jäänyt.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kahvivieras



Elähän mittään, kun kaivelin arkistoja niin sieltä löyty yllättäin vielä kaksi kuvaa luontoeläjistä, joita oon nähnyt yhen ainoan kerran. Enkä mäne takuuseen, etteikö sattus eteen enemmänkin. Mutta kaikki ajallaan.

Eräänä kesänä kuuntelin ruisrääkän viehkeää ääntelyä harva se yö, kunnes vihapäissäni paiskasin ikkunan kiinni. Vaan kuului ääni sittenkin.

Harvalla linnulla on niin kuvaava nimi, ja tieteellinen nimikin on crex crex. Tunnista toiseen, yöstä toiseen sekunnin välein rääk-rääk, sitten paussi ja uuvestaan. Ääntä on verrattu saranoitten kitinään, mutta minusta kuvaavampi on hyvälaatusen konjakkipullon korkin narina.

Alussa se tuntui ihan mukavalta, sillä ei ruisrääkkää enää joka kesä kuule. Silloin tällöin se pistelehtii tänne itärajan takaa, jossa sillä on paremmat oltavat. Talavet majailee Afrikassa. Siellä on tilaa, kun ihmiset pyrkivät Eurooppaan. Suomessa rääkkä harvinaistui sitä mukaa kun maatalous kehittyi. Peräti uhanalaiseksi se on täällä luokiteltu, tosin EU:hun liittymisen myötä niiden on todettu hieman lisääntyneen.

Jos rääkkä kuuluttaakin itsestään, niin ihan hevillä se ei näyttäyvy. Mulle semmonen ihme sattu. Olin mänössä ikkunan alle pannukahvia keittämään nuotiolla. Aikeeksi jäi sillä kertaa, kun huomasin harvinaisen kahvivieraan. Ällistynyt olin, mutta se ei moksiskaan, odotti tyynenä että hain tuvasta kameran. Sitten kääntelehti kuin mannekiini. Kun parhaaksi näki, asteli ylväästi hyvästejä sanomatta heinäpeltoon kohti avo-ojia, joitten penkereillä se vielä pystyy pesimään. Kohta kuului rääk-rääk. Huusin vastaan jotta hellurei.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Lapsilykkyä






Maisemaa rikkovan betonisillan vasemmalla puolen kohosi kallio. Pikkupoikina vaklasimme siellä lempiviä pareja ja sökönpelaajia. Jännää oli.

Oikealla avautui järvi. Virran niskalla oli ennen tunnelmallinen puusilta. Muistin miten hyppelin rantakivikoilla pihlajainen onkivapa kädessä. Kaislikon reunoilta sai särkiä ja pikkuahvenia, jotka roikotin tärkeänä kotiin.

Kas, kalastaja siellä näkyi olevan nytkin. Tuijotteli aikansa hartaasti veteen ja sitten iski pitkällä nokallaan. Oudon näköinen iso lintu. Kohta se lekutteli pois päin, katosi takarannoille.

Kuljin vesirajan kivikkoa kohti lapsuuden uimapaikkaa. Vaatteet oli tapana viskata eräälle kivelle ja sitten mutapohjaa pitkin polskuttamaan ulpukoitten sekaan.

Siellä kivi jo häämötti. Sen vieressä oli aikoinaan risuaita, joka ulottui veteen. Joko siitä oli kuusi vuosikymmentä?

Mutta mikäs kiven takaa kurkki? Pari kuvaa ehdin hätäisesti näpätä, sitten pitkä kaula katosi eikä ilmaantunut enää. Kun menin kiven luo, lintu ei enää ollut siellä.

Näin siis ensimmäisen ja ainoan kerran harmaahaikaran, sain sen kaulasta ja päästä kuvan. Kun kerroin tuttaville, eräs tuumasi, että se tietää lapsilykkyä. Myhäilin itsekseni, vaan en kertonut, että miniä on kuulemma pieniin päin.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Onnenkantamoinen


Epäröijen laitan tämän kuvan näytille, vaikka ei se katsojan kimppuun ryntää. Luontolehessä kirjoitti taannoin eräs huippukuvaaja, että melkein poikkeuksetta maamme ilveskuvat on otettu eläintarhoissa.

Vain kun ei oo tämä. Olin itärajan pinnassa sienestämässä saman metsätien varrella, jota aikoinaan ajeltiin ensi kerran nykyisen pitkäaikaisen tyttöystäväni kanssa rantaan kuuta katsomaan. Nyt oli kori maiteroisia täynnä. Kummallisen antelias se tie.

En huomannut, mistä ilves eteen ilmaantui. Bonukseksi vielä istahti tuijottelemaan. Kamera lauloi, minkä käsien vapinalta kykeni. Yhtäkkiä se sitten olikin poissa, en ehtinyt nähä, mihin suuntaan livahti.

Istahin minähi kivelle ja ruopaisin korvallista. Vähästä sitä immeinen tulee onnelliseksi. Kiitävän hetken päästä havahuin, kun punarinta lennähti eteen oksalle.

Onnenkantamoinen se oli, myönnän. Ensimmäisen ja varmaan viimeisen kerran näin ilveksen vapaassa luonnossa. Sutta en oo nähnyt kertaakaan, mikä tietysti harmittaa, ne kun tuntuvat ramppaavan talojen rapuilla. Ahmasta oon nähnyt jälet, karhusta ei oo yhtään kunnollista kuvaa.

On toinenkin elävä, jonka oon nähnyt yhen ainoan kerran. Siitä seuraavassa numerossa.

torstai 26. marraskuuta 2015

Putinin pusu






Melko tarkoin karistelivat kuuset lumen harteiltaan. Kun syksy ja talvi tappelevat, luonnossa tapahtuu niin ettei perässä kerkiä. Illalla on pouta, mutta aamulla purku.

Bittiparatiisin säärohveetta tuolla keittiössä sannoo, jotta talavi ei tule ennenkuin lehtikuusesta lähtee neulaset. Hänellä on ollut satavarmoja ennusteita. Kahtokee vaikka.

Oravilla on kiire, ne eivät jouvva ennustelemaan. Tämä luojanluoma teki viikkotolkulla talvivarastoa tinttien sapuskoista viereisen kivikasan uumeniin. Nyt sillä on kiire härnäämään naapurin koiraa, beaglea. Koiran oikeaa nimeä emme tiijjä, mutta oomme ristineet sen Putiniksi.

Putin on oppinut kaivautumaan ulos häkistään, sitten hyökkää meille ja ketkuttaa portilla häntäpäätään. Emäntä on lääpällään ja antaa sille luun, joita hänellä on suuri varasto. Sitten kehuu, että sai naapurilta kuuman pusun.

"Se on nii-in iihhana ja suloi-iinen."

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Näkötesti



Tämä lintu ei väreillä koreile. Jos se malttaisi nököttää pihlajan kylessä hievahtamatta, sitä tuskin ohikulkija huomaisi. Mutta ei, vilkkaasti se kiertää puuta tyvestä ylöspäin ja kohta lennähtää seuraavaan kohteeseen.

Jos puukiipijä olisi ihminen, se ois kohonnut jo aika korkealle pallille. Minkä puolueen jäsenkirja lie siiven alla mestarikiipijällä?

Muuten se on kuin lintu kuunaan, mutta naskalinokka on käyrä ja pyrstö jäykän näköinen. Niistä on varmaan apua jokapäiväisen elannon hankinnassa. Hämähäkkejä ja muita ötököitä se rungolta etsii. Tiaiset piilottavat kaarnankoloihin siemeniä, jotka päätyvät parempiin suihin. Tiaisporukoissa puukiipijä joskus luuraa, mutta enimmäkseen oon tavannut erakkoeläjiä. Ehkä tämä lintu on hieman runsastunut, mikä todistaa lauhtuneista talvista. Pesän se kuulemma kyhää kaarnan rakoseen tai puun halkeamaan.

Kirjoista oon lukenut ja nähnyt kuvia, että rakentamalla eriskummallisen pöntön voi saaha puukiipijästä naapurin. Kunhan tässä talavi sohvanpohjalla huolellisesti suunnitellaan, niin suattas hyvinnii olla valamista, kuhan seuraavat lumet sattaa vuuven piästä.

Penskana minähi kiipesin pihamaan korkeaan koivuun. Naapurin mukava isäntä - nousuhumalassa kaiketi sillä kertaa - kannusti, että "kokkeile miten korkeelle uskallat". Isäukko anto selkäsaunan. Nykyisin en uskalla nousta ees tuolille, meillä emäntä vaihtaa sähkölamputkin. Häntä ei huimaa.

Jos et lintua rungolla näe, niin klikkaa kuvaa kerran. Jos et sittenkään, voipi olla eessä lasien hankinta.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kuutamometeliä




Täysikuun aika lähestyy. Täällä metän keskellä sen huomaa helpommin kuin sähkön valaisemissa maalikylissä tai kaupungeissa. Jos sattuu pilvetöntä olemaan, pitää sammuttaa sisävalot, istua ikkunan ääreen, katella ja kuunnella hiljaisuutta, pistäytyä rapullakin nuuskimassa raikasta ilmaa. Ja vaikka tuulla tohahtelisi, oma tunnelmansa on seurata, miten pilvet kiitävät kuun yli. Vai aliko se oli.

Vietin kerran erilaisen kuutamoyön kämpällä kotikylässä. Oli maalis-huhtikuun vaihde ja hankikelit. Päivän olin hiihdellyt pitkin suopuron varsia saukkoja tähyillen. Yöllä oli tietysti tarkoitus nukkua ja kerätä voimia aamun pilkitysreissuun.

En ehtinyt uneen makuupussissa, kun alkoi kuulua mahoton moikina. Ortodoksinen kyläkirkko oli vieressä, kelloja soittivat merkiksi siitä, että huomenissa oli palmusunnuntai ja kirkonmeininki. Huomasin, että kuu kumotti kirkkaasti, pakkasta oli puolenkymmentä astetta.

Aamuyöllä heräsin uuvelleen. Silloin metelöi järvi. Jää ulahteli ja mourusi, pamahteli kuin pakkanen nurkissa. Päivisin meni lämpimän puolelle ja yöllä oli miinuksella, sen tähen jää laajeni ja supistui ja halkeili. Kuutamoyö soi kuin Sibeliusta olisi esitetty, kylän koirat vielä vastasivat jäitten murahteluun. Puuttui vain suden ulvonta, mikä sekään ei olisi ollut ihme niissä maisemissa.

Mikäpäs estää Sibeliusta soittamasta kuutamoa katellessa. Ei se hassumpaa kuutamohulluutta ole. Ite oon enemmän slaavilaisten tanssien miehiä.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Paljastuksia







"Niin on paljon plogiaiheita, ettei tiijjä mitä valihtis", marmatin eilen emännälle, joka laittoi potattivelliä ja suolasieniä, mieliruokiani. En raaskinut sanoa, että niitä söin muutamana päivänä viime viikolla.

"Paljasta mimmosta on syyslesken ihana elämä", Hän yllytti.

Kirjoittajan ei pitäs selitellä, kirjoittaa vain. Mutta jos tämän kerran. Oon tykästynyt uunin lämmittämiseen pojan datsalla niin paljon, etten malta lähteä kotiin lähes sadan kilometrin päähän. Niinpä olemme olleet etäavioliitossa koko syksyn. Lämmityshommien ohella toinen tähellinen tehtävä on huolehtia etäaviovaimon virittelemästä tintinsyöttöpömpelistä, hätistellä närhilaumaa siitä etemmäs.

Ite Hän asustelee viikot kotosalla, eläkevirka on lapsenvahtina. Nelivuotiaalta pojanpojalta Hän on saanut jo arvonimen "Erittäin salaisten tehtävien agentti Mummo". Hän on siitä hyvin otettu.

Viikonloppuisin Hän käy tarkastamassa, että oon hoitanut luottamushommat kunnolla ja laittanut siivotessa raitamattojen kuviot oikein päin. Käyn toisinaan minäkin kotona varmistamassa, ettei isäntä oo jo vaihtunut. Kerran säikähin, mutta se olikin sähkömies, joka näpräsi makuuhuoneen lattialämmityksen kimpussa.

Oheinen valokuva ei millään tavalla liity syyslesken elämään. Sammakot uinuvat talviuntaan pohjamudissa ja heräävät keväällä kutemaan. Piti vain jotain laittaa, kun lupasin luontokuvia julkaista.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Lumen lumoa







Kun ensilumia sataa, pitää lähteä pyöriskelemään kylien takamaille. Siitä on tullut perinne, joka juontaa lapsuusvuosiin. Lunta on vielä sen verran vähän, että jaksaa tarpoa jokusen kilsan.

Sulan maan aikana eläinten puuhien seuraaminen on vaikeampaa. Lumessa jäljet kertovat kaikenlaista kiehtovaa. Elämää siellä on melkoisesti. Yhä se lumoaa mieltä kuten kakarana.

Alkutalvesta nietostaa yleensä jo sen verran, että on kaiveltava alleen sukset, semmoset mehtälykkimet, leveät ja lyhyet. Niillä tulee juttuun umpihangessa.

Lapsuuteni, se minkä muistan, ajoittuu 1950-luvun alkuun. Silloin syrjäkylässä liikuttiin puisilla suksilla, jotka takeltelivat suvilumessa. Muutama kilometri kouluun hiihdettiin aamu- ja iltahämärissä. Teillä liikkuivat reet ja hevoset.

Jossain vaiheessa alkoivat aurata kylätietä. Kotimökki sijaitsi tuiskuisella paikalla. Muutaman kerran aura-auto jumittui siihen paikkaan ja joutui odottamaan viikkokausiakin, kunnes katerpillari kiiruhti pelastamaan.

Nykyisin on helpompaa - vai onko? Jonkun verran oon asunut kerrostalossakin, jonka pihamaat ovat putsattuina jo aamulla. Kelpaa siinä tepastella. Sitä vain en ymmärrä, miksi siihen tarvitaan niin isot ja pahaääniset vehkeet, ja miksi työ pitää tehä aamuyöstä, kun ihmiset nukkuvat. Ynnä miksi pitää jyskää semmoisinakin öinä, jolloin lunta ei ole satanut nimeksikään.

Ojentaisin lumiruusun hänelle, joka inhimillistäisi nykymeininkejä.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Iloista pikkujoulua




Minua on vaivannut jo jonkin aikaa tähellinen asia: miksi ihmiset viettävät pikkujouluja eri aikaan kuin luonnon elävät. Nuokin töyhtöhyypät riemuitsevat keväämmällä. Se on semmoinen näytelmä, jossa testosteronit jylläävät. Vaikka eivät ihmisten kemut paljon jää jälkeen loppuillasta.

En vastusta pikkujouluja, ei vain enää tule harrastettua niitä. Kai sitä on tulossa vanhaksi, seitkytvee. Olin kyllä aikeissa osallistua paikallisen luontoyhistyksen pippaloihin, mutta sitten rohkeus petti. Kun kahtelin ohjelmaa tarkemmin, oli teemana tikat. Niillä on tunnetusti terävä nokka.

Ainakin oravilla näyttää pikkujouluilu sattuvan samoihin aikoihin ihmisten kanssa. Tinttien syöttöpömpelillä on päivisin kuusi kurrea, jotka ajelevat toisiaan takaa niin että lumi pölisee. Kaamoskahinat ovat vauhissa. Jos meininki jatkuu samanlaisena, niitä on kevättalvella 60. Koitan kannustaa niitä tärkeissä touhuissansa.

Hesarissa psykiatrian erikoislääkäri selitti pikkujouluja isossa jutussa. Tekstissä vilahtelivat serotoniinit ja dopamiinit. Pähkinänkuoreen jos laittaisi, niin viinahan se laukoo ihmisten estoja.

No, pikkujouluja on monenlaisia. Tässä plogissa yritetään humaltua luonnosta. Kippis.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Marrascocktail







Tuskin mitään kaipaan marraskuisessa luonnossa niin paljon kuin taviokuurnia. Ruusunpunaisenkukertava värii sopii mielestäni yhteen lumisten pihlajanmarjojen kanssa. Melekosen eksoottinen marrascocktail syntyy, kun heilat ovat kullankellertävänvihertäviä. Niitä katellessa virkistyy vanahakin.

Tänä syksynä voipi olla turha toivo, koska ei oo pihlajanmarjojakaan. Ja vaikka olisi, ei näitä lintuja joka syksy vaella pohjoisesta tänne. Viime syksynä taisi olla nälänhätä Venäjällä, kun niin suurina parvina tulivat. Pihlajat olivat täynnä kruununjalokiviä ja huilu vihelsi.

Siinä meikäläinen vaipui helposti ekstaasiin, josta kyllä heräsi, kun keittiöstä kuului talon valtiattaren kovaääninen huhuilu, joko matot on mahollisesti puisteltu. Ei auttanut kuin lähteä täyttämään aviollisia velvollisuuksia.

Mutta taivaan linnut jäivät somasti kukertelemaan, ei oo niille sälytetty maallisia huolia. Vaikka eihän niitä oo tämmösellä eläkeläiselläkään, kun hallitus peruu leikkauksiaan.

Kahtelen metänreunaan. Mikä se kahahti siellä siimeksessä? Kah, kanahaukkahan siellä. Näläkä se sillähi, eikä oo nyt värikkäitä paisteja. Pittää tyytyä tavan tintteihin.