maanantai 30. marraskuuta 2015

Saaliita






Ulkoilutin kameraa illankähmeessä metsätiellä, ja jo kauempaa näin, että joku musta otus hipsii vastaan. Minkki varmaan, aattelin ja pysähyin tienposkeen. Tuulen suunta oli minulle suotuisa.

Eläin tuli kymmenen metrin päähän, kunnes huomasi läsnäoloni. Enemmän se näytti epäluuloiselta kuin pelokkaalta, puristi hampaansa tiukemmin suussaan roikkuvaan sammakkoon. Olin kai niin epäluotettavan näköinen, että se luuli minun ryöväävän saaliin.

Mutta eihän minkillä ole vaaleaa naamarissa, hoksasin. Tuo on tarkistettava kotona kirjoista.

Muutaman minuutin kuluttua erosimme sulassa sovussa. Molemmilla oli yhtä kiire, otuksella viedä sammakko turvaan ja minulla tunnistamaan vastaantulijan henkilöllisyyttä. Saalista oli siis kummallakin.

Hillerihän se oli. En oo sen koommin nähnyt, eikä ihme. Se on hävinnyt melkein olemattomiin Suomen luonnosta. Ihminen on sitä vainonnut, koska on arvellut hillerin syövän kaikki maan sammakot ja linnunpoikaset. Minkin kanssa se on joutunut kilpailemaan. Vähentymistä selitetään silläkin, että hilleri on huonosti sopeutunut talvioloihin, jolloin ravinnosta on helposti puutetta.

Nyt sillä oli kelpo sapuskaa. Jos mediaan on uskominen, niin ranskalaisille sammakonreijet ovat kurmeeta. Enkä minäkään tässä kohtaamisessa ihan anhittomaksi jäänyt.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kahvivieras



Elähän mittään, kun kaivelin arkistoja niin sieltä löyty yllättäin vielä kaksi kuvaa luontoeläjistä, joita oon nähnyt yhen ainoan kerran. Enkä mäne takuuseen, etteikö sattus eteen enemmänkin. Mutta kaikki ajallaan.

Eräänä kesänä kuuntelin ruisrääkän viehkeää ääntelyä harva se yö, kunnes vihapäissäni paiskasin ikkunan kiinni. Vaan kuului ääni sittenkin.

Harvalla linnulla on niin kuvaava nimi, ja tieteellinen nimikin on crex crex. Tunnista toiseen, yöstä toiseen sekunnin välein rääk-rääk, sitten paussi ja uuvestaan. Ääntä on verrattu saranoitten kitinään, mutta minusta kuvaavampi on hyvälaatusen konjakkipullon korkin narina.

Alussa se tuntui ihan mukavalta, sillä ei ruisrääkkää enää joka kesä kuule. Silloin tällöin se pistelehtii tänne itärajan takaa, jossa sillä on paremmat oltavat. Talavet majailee Afrikassa. Siellä on tilaa, kun ihmiset pyrkivät Eurooppaan. Suomessa rääkkä harvinaistui sitä mukaa kun maatalous kehittyi. Peräti uhanalaiseksi se on täällä luokiteltu, tosin EU:hun liittymisen myötä niiden on todettu hieman lisääntyneen.

Jos rääkkä kuuluttaakin itsestään, niin ihan hevillä se ei näyttäyvy. Mulle semmonen ihme sattu. Olin mänössä ikkunan alle pannukahvia keittämään nuotiolla. Aikeeksi jäi sillä kertaa, kun huomasin harvinaisen kahvivieraan. Ällistynyt olin, mutta se ei moksiskaan, odotti tyynenä että hain tuvasta kameran. Sitten kääntelehti kuin mannekiini. Kun parhaaksi näki, asteli ylväästi hyvästejä sanomatta heinäpeltoon kohti avo-ojia, joitten penkereillä se vielä pystyy pesimään. Kohta kuului rääk-rääk. Huusin vastaan jotta hellurei.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Lapsilykkyä






Maisemaa rikkovan betonisillan vasemmalla puolen kohosi kallio. Pikkupoikina vaklasimme siellä lempiviä pareja ja sökönpelaajia. Jännää oli.

Oikealla avautui järvi. Virran niskalla oli ennen tunnelmallinen puusilta. Muistin miten hyppelin rantakivikoilla pihlajainen onkivapa kädessä. Kaislikon reunoilta sai särkiä ja pikkuahvenia, jotka roikotin tärkeänä kotiin.

Kas, kalastaja siellä näkyi olevan nytkin. Tuijotteli aikansa hartaasti veteen ja sitten iski pitkällä nokallaan. Oudon näköinen iso lintu. Kohta se lekutteli pois päin, katosi takarannoille.

Kuljin vesirajan kivikkoa kohti lapsuuden uimapaikkaa. Vaatteet oli tapana viskata eräälle kivelle ja sitten mutapohjaa pitkin polskuttamaan ulpukoitten sekaan.

Siellä kivi jo häämötti. Sen vieressä oli aikoinaan risuaita, joka ulottui veteen. Joko siitä oli kuusi vuosikymmentä?

Mutta mikäs kiven takaa kurkki? Pari kuvaa ehdin hätäisesti näpätä, sitten pitkä kaula katosi eikä ilmaantunut enää. Kun menin kiven luo, lintu ei enää ollut siellä.

Näin siis ensimmäisen ja ainoan kerran harmaahaikaran, sain sen kaulasta ja päästä kuvan. Kun kerroin tuttaville, eräs tuumasi, että se tietää lapsilykkyä. Myhäilin itsekseni, vaan en kertonut, että miniä on kuulemma pieniin päin.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Onnenkantamoinen


Epäröijen laitan tämän kuvan näytille, vaikka ei se katsojan kimppuun ryntää. Luontolehessä kirjoitti taannoin eräs huippukuvaaja, että melkein poikkeuksetta maamme ilveskuvat on otettu eläintarhoissa.

Vain kun ei oo tämä. Olin itärajan pinnassa sienestämässä saman metsätien varrella, jota aikoinaan ajeltiin ensi kerran nykyisen pitkäaikaisen tyttöystäväni kanssa rantaan kuuta katsomaan. Nyt oli kori maiteroisia täynnä. Kummallisen antelias se tie.

En huomannut, mistä ilves eteen ilmaantui. Bonukseksi vielä istahti tuijottelemaan. Kamera lauloi, minkä käsien vapinalta kykeni. Yhtäkkiä se sitten olikin poissa, en ehtinyt nähä, mihin suuntaan livahti.

Istahin minähi kivelle ja ruopaisin korvallista. Vähästä sitä immeinen tulee onnelliseksi. Kiitävän hetken päästä havahuin, kun punarinta lennähti eteen oksalle.

Onnenkantamoinen se oli, myönnän. Ensimmäisen ja varmaan viimeisen kerran näin ilveksen vapaassa luonnossa. Sutta en oo nähnyt kertaakaan, mikä tietysti harmittaa, ne kun tuntuvat ramppaavan talojen rapuilla. Ahmasta oon nähnyt jälet, karhusta ei oo yhtään kunnollista kuvaa.

On toinenkin elävä, jonka oon nähnyt yhen ainoan kerran. Siitä seuraavassa numerossa.

torstai 26. marraskuuta 2015

Putinin pusu






Melko tarkoin karistelivat kuuset lumen harteiltaan. Kun syksy ja talvi tappelevat, luonnossa tapahtuu niin ettei perässä kerkiä. Illalla on pouta, mutta aamulla purku.

Bittiparatiisin säärohveetta tuolla keittiössä sannoo, jotta talavi ei tule ennenkuin lehtikuusesta lähtee neulaset. Hänellä on ollut satavarmoja ennusteita. Kahtokee vaikka.

Oravilla on kiire, ne eivät jouvva ennustelemaan. Tämä luojanluoma teki viikkotolkulla talvivarastoa tinttien sapuskoista viereisen kivikasan uumeniin. Nyt sillä on kiire härnäämään naapurin koiraa, beaglea. Koiran oikeaa nimeä emme tiijjä, mutta oomme ristineet sen Putiniksi.

Putin on oppinut kaivautumaan ulos häkistään, sitten hyökkää meille ja ketkuttaa portilla häntäpäätään. Emäntä on lääpällään ja antaa sille luun, joita hänellä on suuri varasto. Sitten kehuu, että sai naapurilta kuuman pusun.

"Se on nii-in iihhana ja suloi-iinen."

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Näkötesti



Tämä lintu ei väreillä koreile. Jos se malttaisi nököttää pihlajan kylessä hievahtamatta, sitä tuskin ohikulkija huomaisi. Mutta ei, vilkkaasti se kiertää puuta tyvestä ylöspäin ja kohta lennähtää seuraavaan kohteeseen.

Jos puukiipijä olisi ihminen, se ois kohonnut jo aika korkealle pallille. Minkä puolueen jäsenkirja lie siiven alla mestarikiipijällä?

Muuten se on kuin lintu kuunaan, mutta naskalinokka on käyrä ja pyrstö jäykän näköinen. Niistä on varmaan apua jokapäiväisen elannon hankinnassa. Hämähäkkejä ja muita ötököitä se rungolta etsii. Tiaiset piilottavat kaarnankoloihin siemeniä, jotka päätyvät parempiin suihin. Tiaisporukoissa puukiipijä joskus luuraa, mutta enimmäkseen oon tavannut erakkoeläjiä. Ehkä tämä lintu on hieman runsastunut, mikä todistaa lauhtuneista talvista. Pesän se kuulemma kyhää kaarnan rakoseen tai puun halkeamaan.

Kirjoista oon lukenut ja nähnyt kuvia, että rakentamalla eriskummallisen pöntön voi saaha puukiipijästä naapurin. Kunhan tässä talavi sohvanpohjalla huolellisesti suunnitellaan, niin suattas hyvinnii olla valamista, kuhan seuraavat lumet sattaa vuuven piästä.

Penskana minähi kiipesin pihamaan korkeaan koivuun. Naapurin mukava isäntä - nousuhumalassa kaiketi sillä kertaa - kannusti, että "kokkeile miten korkeelle uskallat". Isäukko anto selkäsaunan. Nykyisin en uskalla nousta ees tuolille, meillä emäntä vaihtaa sähkölamputkin. Häntä ei huimaa.

Jos et lintua rungolla näe, niin klikkaa kuvaa kerran. Jos et sittenkään, voipi olla eessä lasien hankinta.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kuutamometeliä




Täysikuun aika lähestyy. Täällä metän keskellä sen huomaa helpommin kuin sähkön valaisemissa maalikylissä tai kaupungeissa. Jos sattuu pilvetöntä olemaan, pitää sammuttaa sisävalot, istua ikkunan ääreen, katella ja kuunnella hiljaisuutta, pistäytyä rapullakin nuuskimassa raikasta ilmaa. Ja vaikka tuulla tohahtelisi, oma tunnelmansa on seurata, miten pilvet kiitävät kuun yli. Vai aliko se oli.

Vietin kerran erilaisen kuutamoyön kämpällä kotikylässä. Oli maalis-huhtikuun vaihde ja hankikelit. Päivän olin hiihdellyt pitkin suopuron varsia saukkoja tähyillen. Yöllä oli tietysti tarkoitus nukkua ja kerätä voimia aamun pilkitysreissuun.

En ehtinyt uneen makuupussissa, kun alkoi kuulua mahoton moikina. Ortodoksinen kyläkirkko oli vieressä, kelloja soittivat merkiksi siitä, että huomenissa oli palmusunnuntai ja kirkonmeininki. Huomasin, että kuu kumotti kirkkaasti, pakkasta oli puolenkymmentä astetta.

Aamuyöllä heräsin uuvelleen. Silloin metelöi järvi. Jää ulahteli ja mourusi, pamahteli kuin pakkanen nurkissa. Päivisin meni lämpimän puolelle ja yöllä oli miinuksella, sen tähen jää laajeni ja supistui ja halkeili. Kuutamoyö soi kuin Sibeliusta olisi esitetty, kylän koirat vielä vastasivat jäitten murahteluun. Puuttui vain suden ulvonta, mikä sekään ei olisi ollut ihme niissä maisemissa.

Mikäpäs estää Sibeliusta soittamasta kuutamoa katellessa. Ei se hassumpaa kuutamohulluutta ole. Ite oon enemmän slaavilaisten tanssien miehiä.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Paljastuksia







"Niin on paljon plogiaiheita, ettei tiijjä mitä valihtis", marmatin eilen emännälle, joka laittoi potattivelliä ja suolasieniä, mieliruokiani. En raaskinut sanoa, että niitä söin muutamana päivänä viime viikolla.

"Paljasta mimmosta on syyslesken ihana elämä", Hän yllytti.

Kirjoittajan ei pitäs selitellä, kirjoittaa vain. Mutta jos tämän kerran. Oon tykästynyt uunin lämmittämiseen pojan datsalla niin paljon, etten malta lähteä kotiin lähes sadan kilometrin päähän. Niinpä olemme olleet etäavioliitossa koko syksyn. Lämmityshommien ohella toinen tähellinen tehtävä on huolehtia etäaviovaimon virittelemästä tintinsyöttöpömpelistä, hätistellä närhilaumaa siitä etemmäs.

Ite Hän asustelee viikot kotosalla, eläkevirka on lapsenvahtina. Nelivuotiaalta pojanpojalta Hän on saanut jo arvonimen "Erittäin salaisten tehtävien agentti Mummo". Hän on siitä hyvin otettu.

Viikonloppuisin Hän käy tarkastamassa, että oon hoitanut luottamushommat kunnolla ja laittanut siivotessa raitamattojen kuviot oikein päin. Käyn toisinaan minäkin kotona varmistamassa, ettei isäntä oo jo vaihtunut. Kerran säikähin, mutta se olikin sähkömies, joka näpräsi makuuhuoneen lattialämmityksen kimpussa.

Oheinen valokuva ei millään tavalla liity syyslesken elämään. Sammakot uinuvat talviuntaan pohjamudissa ja heräävät keväällä kutemaan. Piti vain jotain laittaa, kun lupasin luontokuvia julkaista.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Lumen lumoa







Kun ensilumia sataa, pitää lähteä pyöriskelemään kylien takamaille. Siitä on tullut perinne, joka juontaa lapsuusvuosiin. Lunta on vielä sen verran vähän, että jaksaa tarpoa jokusen kilsan.

Sulan maan aikana eläinten puuhien seuraaminen on vaikeampaa. Lumessa jäljet kertovat kaikenlaista kiehtovaa. Elämää siellä on melkoisesti. Yhä se lumoaa mieltä kuten kakarana.

Alkutalvesta nietostaa yleensä jo sen verran, että on kaiveltava alleen sukset, semmoset mehtälykkimet, leveät ja lyhyet. Niillä tulee juttuun umpihangessa.

Lapsuuteni, se minkä muistan, ajoittuu 1950-luvun alkuun. Silloin syrjäkylässä liikuttiin puisilla suksilla, jotka takeltelivat suvilumessa. Muutama kilometri kouluun hiihdettiin aamu- ja iltahämärissä. Teillä liikkuivat reet ja hevoset.

Jossain vaiheessa alkoivat aurata kylätietä. Kotimökki sijaitsi tuiskuisella paikalla. Muutaman kerran aura-auto jumittui siihen paikkaan ja joutui odottamaan viikkokausiakin, kunnes katerpillari kiiruhti pelastamaan.

Nykyisin on helpompaa - vai onko? Jonkun verran oon asunut kerrostalossakin, jonka pihamaat ovat putsattuina jo aamulla. Kelpaa siinä tepastella. Sitä vain en ymmärrä, miksi siihen tarvitaan niin isot ja pahaääniset vehkeet, ja miksi työ pitää tehä aamuyöstä, kun ihmiset nukkuvat. Ynnä miksi pitää jyskää semmoisinakin öinä, jolloin lunta ei ole satanut nimeksikään.

Ojentaisin lumiruusun hänelle, joka inhimillistäisi nykymeininkejä.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Iloista pikkujoulua




Minua on vaivannut jo jonkin aikaa tähellinen asia: miksi ihmiset viettävät pikkujouluja eri aikaan kuin luonnon elävät. Nuokin töyhtöhyypät riemuitsevat keväämmällä. Se on semmoinen näytelmä, jossa testosteronit jylläävät. Vaikka eivät ihmisten kemut paljon jää jälkeen loppuillasta.

En vastusta pikkujouluja, ei vain enää tule harrastettua niitä. Kai sitä on tulossa vanhaksi, seitkytvee. Olin kyllä aikeissa osallistua paikallisen luontoyhistyksen pippaloihin, mutta sitten rohkeus petti. Kun kahtelin ohjelmaa tarkemmin, oli teemana tikat. Niillä on tunnetusti terävä nokka.

Ainakin oravilla näyttää pikkujouluilu sattuvan samoihin aikoihin ihmisten kanssa. Tinttien syöttöpömpelillä on päivisin kuusi kurrea, jotka ajelevat toisiaan takaa niin että lumi pölisee. Kaamoskahinat ovat vauhissa. Jos meininki jatkuu samanlaisena, niitä on kevättalvella 60. Koitan kannustaa niitä tärkeissä touhuissansa.

Hesarissa psykiatrian erikoislääkäri selitti pikkujouluja isossa jutussa. Tekstissä vilahtelivat serotoniinit ja dopamiinit. Pähkinänkuoreen jos laittaisi, niin viinahan se laukoo ihmisten estoja.

No, pikkujouluja on monenlaisia. Tässä plogissa yritetään humaltua luonnosta. Kippis.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Marrascocktail







Tuskin mitään kaipaan marraskuisessa luonnossa niin paljon kuin taviokuurnia. Ruusunpunaisenkukertava värii sopii mielestäni yhteen lumisten pihlajanmarjojen kanssa. Melekosen eksoottinen marrascocktail syntyy, kun heilat ovat kullankellertävänvihertäviä. Niitä katellessa virkistyy vanahakin.

Tänä syksynä voipi olla turha toivo, koska ei oo pihlajanmarjojakaan. Ja vaikka olisi, ei näitä lintuja joka syksy vaella pohjoisesta tänne. Viime syksynä taisi olla nälänhätä Venäjällä, kun niin suurina parvina tulivat. Pihlajat olivat täynnä kruununjalokiviä ja huilu vihelsi.

Siinä meikäläinen vaipui helposti ekstaasiin, josta kyllä heräsi, kun keittiöstä kuului talon valtiattaren kovaääninen huhuilu, joko matot on mahollisesti puisteltu. Ei auttanut kuin lähteä täyttämään aviollisia velvollisuuksia.

Mutta taivaan linnut jäivät somasti kukertelemaan, ei oo niille sälytetty maallisia huolia. Vaikka eihän niitä oo tämmösellä eläkeläiselläkään, kun hallitus peruu leikkauksiaan.

Kahtelen metänreunaan. Mikä se kahahti siellä siimeksessä? Kah, kanahaukkahan siellä. Näläkä se sillähi, eikä oo nyt värikkäitä paisteja. Pittää tyytyä tavan tintteihin.

torstai 19. marraskuuta 2015

Flunssa




Eräänä kirkkaampana päivänä kaksi joutsenta lensi etelään päin. Kun ne vielä kaartoivat jonkinlaisen kiekan yläpuolellani, tuli mieleen Flunssa ja mielitiettynsä, vaikka eiväthän ne tietysti niitä olleet.

Siitä on jo aikaa, silloin kun lintuinfluessasta alettiin puhua ensi kerran. Flunssa laskeutui keväällä kalamajan rantaan kokka kohisten ja rupesi haastelemaan. Niin alkoi ystävyys. Parin kesän jälkeen se toi mukuloitaan näytille. Sukulaisia sillä oli paljon, ne levähtivät tienoolla syksyin keväin. Kun lähestyin parvea, alkoi melkoinen pulina. Sukivat siipiään entistä ehompaan kuntoon ja sottailivat siinä, että onpa Flunssalla epämääräsen näkönen tuttava, liekö tuolla paitakaan puhas.

Kuvan osuttua arkistosta kohalle muistin, että alkaa olla flunssarokotuksen aika. Mulle se on tepsinyt hyvin eikä sivuoireitakaan oo ollut. Joutsenia ja kevättä on paljon mukavampi ootella talvella, kun flunssa ei yllätä.

Että ne osasivatkin olla riesana ennen rokotuksia, nuo flunssat, sitkeitä kuin mitkä. Osavaikutus hyvään tilanteeseen saattaa olla tällä mehtäläisyyvellä, kanssaihmisiä tapaa harvoin eivätkä kaupalliset paratiisit kiehdo. Onneksi nuo netin virukset eivät vielä tartu ihmiseen.

Osaavat nämä Flunssatkin olla sitkeitä, ovat levittäytyneet koko maahan melko lyhyessä ajassa. Aivan ihailla pitää. Riesaa niistä taitaa olla lähinnä joillekin "metsästäjille", jotka posauttelevat petoja pois päiviltä, jos kohalle sattuu. En kannata semmosta rokotusta.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Passikuva




Tuntuu ylimaalliselta, kun saa pöllön vieraaksi pihamaalleen, vieläpä pitemmän ajan tuttavaksi. Viime kesänä lapinpöllö istahti useamman kerran ikkunan taakse metsänlaitaan. Liekö sillä ollut pesä lähitienoolla. Illan katveessa se liiteli aina samaa reittiä männyn oksalle, jossa vaipui syviin mietteisiin.

Minulla oli tapana hiipiä mahollisimman lähelle ja ootella, että se kohdistaisi katseensa tulijaan. Aikanaan pää kääntyikin puoliympyrän verran ja silmät arvioivat: tuo taitaa olla liian iso myyräksi. Vain kun kameran näki minun hyppysissä, loihe lausumaan, että tahtoo passikuvan. Tarvihtoo kun muuttaa kohta Portugaliin. Siellä on mehevämpiä myyriä.

Siinä passikuvaa sihtaillessa ihastuin silmiin toisen kerran eläissäni. Ensimmäinen kerta oli muinoin kyläkaupassa, jonne poikkesin ostamaan berliininmakkaraa. Myyjättärellä oli sirkeät silmät. Tuolla Hän keittelee makkarasoppaa keittiössä, on keitellyt jo 45 vuotta.

Mutta siitä pöllöstä. Se pyöräytti taas niskapuolen näkyviin, en oo varma kumpaan suuntaan pää liikkui. Osoiskohan saman tehä meikäläinen? Rutisi ja kippeetä teki jo ajatuskin.

Syksyn tullessa lapinpöllö katosi. Tervetuloa takaisin, vaikken ookkaan myyrän veroinen. Suomessa on takaisin paluu mahollinen veronkiertäjillekin, Stuppi on armollinen.

Ja jos oisin runoilija, niin kirjoittaisin: ah, säihkysilmies lumoihin jäin.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Sissin seikkailut







Ja hyvänen aika, arkistosta löyty Sissin nuoruuvenkuva. Toimittajana opin, että jos jostain alkaa uutisoija, sitä pitää seurata hamaan loppuun asti. Sissi voi paksusti kotonaan pojan huushollissa. Tulinen luonto on lauhtunut huomattavasti. Vaan yhteen aikaan siitä oli tulla jären luontokissa. Annahan kun kerron, miksi.

Muutamana kesänä se oli Kesäsiirtolassa Pyhäjärven saaressa. Sissi oli syntynyt jossain navetan vintillä ja jäänyt nuorena orvoksi. Siksi se oli arka ja säikky, jos sattu muurahainen vastaan niin ilmaan pomppasi kauhusta. Vähitellen se oppi livahtamaan ovenraosta ulos ihan omin päin ja aikansa sissitaitoja opeteltuaan tuli sisälle tekemään hiekkalaatikkoon tarpeensa.

Oltiin sitten kerran rantautumassa, kesä oli lopuillaan. Elähän mittään, Sissi ramplasi kuletushäkin - tiijättehän - oven auki ja posotti mehtään. Emäntä huuteli ja vollotti. Pyyntihäkkejä viriteltiin ja metätysmajan seinään laitettiin lappuja, että elekee ampuko, se on meijjän, soittakee.

Meni neljä kuukautta. Maa alkoi routaantua, kun puhelin soi. Viisas oli viimeinkin mennyt häkkiin. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, sitä ei meikäläisen kyvyillä kuvailla. Emäntä vollotti taas.

Jotain outoa oli tapahtunut sissikuukausien aikana. Kissasta oli tullut säyseä ja ihmisrakas. Ei oo ees koirille sen jäläkeen kynttä näyttänyt.

Nyt Sissi kuuli, että Hikan Lempi (ks. plogilinkit) elää. Se nousi melekoseen vimmaan. Pitäs saaha nettiin Lempin kuva, miel. nuor. Muita se kattelee aina telkkarista, nenä ruuvussa kiinni. Sissi on tyttöpuolinen, vain haitannoonkos tuo nykyaikana.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Jörriinit



Jotta sais palstan täytettä, pittää ahkerasti plarata noita arkistoja. Sieltä hyppäs silimille oheinen otos viime kesältä. Pannaanpa esille, jotta kaamos ei paina ihan lyttyyn, vaikka johan tuo ensilumi vähän virkisti.

Näitä "jörriinien" kuvia mulla riittää. Ensi talavi on turvattu. Pittää joskus paremmalla ajalla selevittää, miksi. Etenni unikkoja siunaantu viime kesänä ylenmääräsesti ja pahaa pelkään, että ensi kesä on kahta kauheampi. Vaan pakko se on kestää.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kaamostanssi



Näihin aikoihin muutama vuosi sitten satuin paikalle, kun metsäkauriit tanssivat kaamoksessa. Oheinen kuva näyttää siitä kalpean aavistuksen.

Kymmenkunta niitä oli. Päivät ne lymyilivät järven rantapusikon suojissa. Hämärän alkaessa verhota maisemaa ne siirtyivät viereiselle pellolle, jossa näkyi vielä vihreää syksyn ensimmäisten räntä- ja lumisateitten jälkeen.

Kauriin loikka on näyttävä, korkea ja siro kuin ballerinalla. Sen sanotaan olevan maailman kaunein hirvieläin. Ite oon nähnyt kauriin lisäksi vain hirven, joka on meleko rontin näkönen.

Mitä lienevät pellolla kotvasen hypähelleet, otappa niistä selevä. Sitten katosivat jonossa mäkikumpareen taakse, valkoiset peräpeilit vain vilkkuivat.

On ihmisilläkin kaamostanssinsa. Heitä pompittaa raha ja tavara. Joulu räikyy monesta tuutista vastaan jo marraskuun alussa. Ja monella meistä on silloin jalat irti maasta yhtä paljon kuin tanssivilla mehtäkauriilla.

Anteeksi, tämä taisi mennä jo saarnan puolelle. Ei pijä meikäläisen siihen sortua, muuten suapi kohta saarnailla tyhjille seinille.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Hei vaan





Viime vuosina on luonnon valokuvaaminen ollut mulle tähellistä entiseen tapaan. Meno ei oo muuttunut, kamera roikkuu kaulalla niin kartsalla kuin metässä kävellessä. Vain askel on lyhentynyt. Jos vastaan sattuu otus tahi ötykkä, painan liipaisinta. Haaskoilla ja piilokojuilla oleiluun ei kärsivällisyyteni vieläkään riitä.

Vuosien mittaan kertynyttä saalista aattelin laittaa tänne Bittiparatiisiin ainaski kerran viikossa. Enimmäkseen anti on varmaan luontokuvia, mutta takuuseen en mäne, jos inspiraatio yllättää.

Yllä olevaa kuvaa ei toinna ajatella vertauskuvallisena. En aio tokittaa luonnon turmelijoita niin julmetusti kuin tintti pesää ryöväävää kärppää. Aihetta tietysti olis: kärpällä on sentään kyse jokapäiväisestä leivästä, mutta ihmisellä useimmiten ahneuvesta ja ajattelemattomuuvesta.

Kärpällä kuten muillakin saalistajilla on tapana hiiviskellä hämärissä, vaikka puuhat kestäisivät hyvin päivänvalon. Kuvissani niukka valo vaivaa tai on edukseen, ihan miten vain. Epätarkkuuskin voi olla hyve. Mutta mitteepä tässä selittelemään, kauneuven kun sanotaan olevan kahtojan silimissä.