sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Kynttiläiltaa



Oli synkkä ja syksyinen myrskyilta mökillä. Terassilla tohisi Tilley, kaasulamppu jota käytettiin myös tuulastuksessa valona. Sisällä valaisi kaksi kynttilää ikkunan vieressä pöydällä.

Kah, pupuhan siellä pihalla. Ne viihtyivät mökin alla suojaisessa paikassa. Maa-artisokan varret kiinnostivat ja varsinkin talvella ne järsivät mökin harmaita hirsiä johonkin puutteeseensa. Papanakasat olivat somia hangella.

Mitenkähän tuosta saisi kuvan, kun niin malliksi tyrkyttäytyy? Asettelin kameran hellävaroen pöydän reunalle ja painoin liipaisinta muutaman kerran. Jänis ei hievahtanutkaan, olipa hyvä piilokoju mulla. Käpälämäkeen se lähti vasta sitten, kun avasin oven.

Pettymys oli suuri nähtyäni aikaansaannokset. Ei terävää paikkaa eikä syvyystarkkuutta, joita kirjoissa ja kamerakerhoissa painotetaan. Ja vielä nuo kynttiläheijastumat ikkunasta.

Vasta myöhemmin oon herkistynyt kuvan mahollisille taiteellisille arvoille. Ainoa kyllä oon, jolle niin on käynyt.

Jaha, tammikuu päättyi. Kyllä kansa tietää:

Paavali panetteleepi,
kynttilä kovin kysyypi:
onko tehty talven töitä,
onko riihet rimputettu,
onko pitkiä pinoja,
onko kosket pölkytetty,
onko kankahat kanittu,
onko kahtia karjan ruoka,
kolmia perehen muona.

Antto Laiho: Vanhan kansan merkkipäivät

Ehotus






Jos ehottaa vois
tinttikaunokainen,
mitenkä ois
kynttiläillallinen?

Elä yritä tikka,
läski yksin on mun,
eti joku muu likka,
paras häippästä sun.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Hehee ♥♥♥






Ohitettava elämän esteet,
piästävä ylitse suosta.
Piähän valuvat nesteet,
vuan mitteepä tuosta.

Oltava rohkeat tuumat,
uamu alkaa voimistelulla.
Suatu on notkeat uumat
tällä hännän kieputtelulla.

Hyvää tekee tää mulle,
samaa suosittelen sulle,
joka tänne ruokia ähiset
ja joskus turhia rähiset.

Rohmu






Muistaakseni oon jo maininnut, että talvella oravat syövät meijjät konkurssiin. Oli taannoin yksi kesäriesakin, jolle annoimme nimeksi Rohmu.

Panin kalamajalla merkille, että pihamaan katajat kypsyttelivät muhkeaa marjasatoa. Niitä ei ihan joka vuosi saa ruokien mausteeksi. Nyt näytti tulevan useamman vuoden tarve kerralla.

Tähän onnelaan ilmaantui Rohmu. Se kävi järjestelmällisesti läpi katajapensaat ja popsi marjat raakoina eli vihreinä. Apuun se kutsui vielä tilhen, joita tavallisesti ei kesällä näy. Jäimme nuolemaan näppejämme.

Mielessä kävi, että oravanliha olisi nyt valmiiksi maustettua. Joku oli lehessä mainostanut oravapaistia ihan mukiinmeneväksi.

Mitenkähän se Rohmu sinne saareen pääsi? Ilmeisesti se osaa uija, mantereelle on vain reilu kilometri. Äkkiäkös sen sopivalla tuulella, kun on tuommonen häntä purjeena.

Toinen vaihtoehto oli, että orava syntyi samaisessa saaressa eikä ollut nähnyt muuta mualimaa. Ilmeisesti se ei ollut nähnyt ihmisiäkään, koska ei luopunut katajanmarjoista, vaikka melkein ravistelin puuta.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Lapset luontoon






Kun näinä susikarnevaalien päivinä seuraa mediaa ja kuuntelee puheita kylillä, saattaa tulla siihen käsitykseen, että mörkö uhkaa etenkin lapsia joka pusikossa. Siinä tehdään karhunpalvelus tenavien terveelle luontosuhteelle.

Entisaikaan mukulat olivat paljon tekemisissä luonnon kanssa. Joku oppi sopeutumaan yhteiseloon paremmin, joku huonommin, usein vanhempien ja opettajien asenteiden mukaan.

Sukupolvi sukupolvelta asenteet ovat muuttuneet parempaan suuntaan ennen kaikkea siksi, että tietoa on tullut lisää. Nykyisin on vaarana se, että lapset ovat luontaisesti tekemisissä luonnon kanssa entistä harvemmin.

Lapset on syytä viedä luonnon pariin niin kotona kuin koulussa. He saavat siellä kokemuksia, joitten avulla pystyvät aikuisina ajattelemaan omilla aivoillaan, eivätkä tässäkään suhteessa ole milloin minkin harhakuvan ja vihapuheen vietävissä. Saattaa olla, että he pystyvät jättämään tuleville sukupolville paremman maailman, missä me elämme.

Enkä ole ihan vakuuttunut siitä, kannattaako heitä luontoon taluttaa pyssy kädessä. Eiköhän parempi olisi kamera tai kiikari.

Kohta pörrää






Hesari kertoi eilen, että Rajavartiolaitos alkaa valvoa itärajaa miehittämättömällä ilma-aluksella. Hanketta viedään eteenpäin salamyhkäisyyden vallitessa.

Toimittaja kysyi, eivätkö rajaseudun asukkaat ala ihmetellä, kun outo laite pörrää rajalla. "Kyllä me siinä vaiheessa tiedotellaan", kuului vastaus.

Bittiparatiisilla on kunnia esitellä kaksi huippusalaista valokuvaa, jotka on otettu itärajapolulta piikkilanka-aidan vierestä muutama vuosi sitten. Kyseessä on EU:n ja Venäjän välinen rautaesirippu.

Jokohan oisivat kehitelleet talvellakin toimivaksi. Eipä tee mieli rajaa ylitellä.


torstai 28. tammikuuta 2016

Närhipolskaa






Monen luontokuvaajan esikuva on Hannu Hautala. Selailin hänen kirjaansa Metsän poika (2014). Siinä hän kertoo vuorokausien oleskelusta piilokojuissa ja viikkojen tallustelusta lumikengillä hyytävässä kylmyydessä. Karhua hän kuvasi kolme vuotta haaskoilla ja yöpyi 30 asteen pakkasessa kahteen sisäkkäiseen makuupussiin käpertyneenä saadakseen kotkakuvan.

Suomalainen luontokuvaus on maailmanluokkaa. Sen avulla on saatu paljon uutta tietoa esimerkiksi suurpetojen elämästä, mikä on lisännyt ymmärtämystä niitä kohtaan. Kaikki kunnia luontokuvaajien saavutuksille.

Vaikka lähestyisi luontoa toisella tavalla kuin Hautala, riittää kuvaamisessa haasteita. Meille amatööreille sellainen voi olla esimerkiksi närhin lentokuvan tavoitteleminen kotipihalla. Oheinen otos kertonee paljon.

Omaksi ilokseen näppäileviä siivittävät samat tuntemukset kuin ammattilaisia: luontoa kannattaa tallentaa ja se on suojelemisen arvoista. Välttämättä ei tarvita edes piilokojuja ja haaskoja.

Susikarnevaalit



Elämme jälleen susikarnevaalien aikaa. Paikoin on akat ja lapset komennettu pirttiin. Susijahti on uroitten hommaa.

Melkoinen sirkus siitä on kehitelty kaikkine kommervenkkeineen ja älämölöineen. Niin pipit kuin papit ovat kuukausitolkulla panneet parastaan, jotta ropakanta tehoaisi.

Kuka voittaa, kuka häviää? Sympatiani näissä vastakkainasetteluissa on aina luonnon puolella. Epäilemättä muutama hukka heittää ennen pitkää henkensä, vaikka ensi alkuun näyttäisi, että ne ovat älynneet häippästä ajoissa Venäjän suurille saloille täällä itärajalla. Jos niitä täällä on enemmälti ollutkaan, suden jälkeäkään en oo nähnyt, vaikka melkein päivittäin kilometrejä metsissä kuljen.

Lähes koko elämäni kylissä asuneena tiijjän, että täällä asuu susiviha sitkeästi. Kohteeksi kelpaa kyllä kanahaukka ja valkoselkätikkakin. Meininki on joskus niin totista, että hampaat kirskuvat. Joskus lapsuuteni aikoihin petoviha oli oikeutetumpaa, kun karja laidunsi metsissä ja hakamailla, eikä vahinkoja korvattu verovaroista.

Voi kylissä asua luonnonsuojelijakin. Hän pääsee helpommalla, jos ei näe eikä kuule mitään ja varsinkaan ei sano poikkipuolista sanaa. Muuten huomautetaan helposti, ettei toinna kerjätä verta nenästään. Samanlaisia äänenpainoja toivoisi joskus kuulevan vaikka rattijuopoista, jotka aiheuttavat sutta suuremman uhkan ihmisten hengelle ja terveydelle.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Talvimerihevosia






Taidetta ei voi tehdä ilman samanaikaista suuruudenhulluutta ja täydellistä itsetuntokatoa. Taiteen tekemisessä tuhoontuomittuus ja vimmainen usko käyvät sujuvasti käsikynkkää.

Noin kirjoitti eilen Hesarissa Mikko Rimminen. Kuka on Mikko Rimminen?

En ihan tarkoin osaa sanoa, mitä Rimminen noilla lauseilla tarkoitti. Jotenkin hänen kolumninsa vain tuli mieleen, kun kamerataiteilin ja tuloksena oli oheinen kuva. Yhellä sormenpainalluksella se syntyi, mutta en tullut panneeksi merkille, millaisessa asennossa nappulat olivat. Kuvankäsittelyohjelmalla sitä ei ole tehty.

Vaikea sanoa, mitä kuva esittää, mutta laitoin nimeksi "Talvimerihevosia". Mielestäni ne tanssivat. Ei taiteilijan tarvihe selittää teoksiaan, riittää kun taiteilee.

En taatusti ollut viime yönä matikan pyynnissä, että sieltä ois tarttunut. Aamuhämäränkahmeessa yritin suaha lentokuvaa närhistä ja siinä ohessa kokeilin kaikenlaista.

Matikan häissä






Kaikkea sitä on tullut nuorempana tehtyä, oltua talviöisin matikan häissä. Ja sen parempi mitä myräkämpi keli. Ei kuulkaa, nykyään on mukavampaa kupsottaa yöllä muijan vieressä.

Matikan kutuhommat lienevät näinä viikkoina vireimmillään. Aina jäille lähtijöitä riittää mitä erilaisimmilla vehkeillä varustettuina. On verkkoa, mertaa, katiskaa...

Matikkapilkillä pitää olla tukeva vapa ja vahva siima, nykäisy saattaa yllättää kokeneenkin. Parhaat paikat, joita kalaukot varjelevat kuin valtionsalaisuuksia, sijaitsevat matalassa, karikivien keskellä olevilla hiekkapohjilla. Ja taatusti vastarannalla, jos puheisiin on uskomista.

Herkullisempaa soppakalaa ei talvella ole. Sen takiahan siellä. No, mulla meni useimmiten kuunnellessa yön ääniä, pöllöjen huhuilua, tunnelmaa aistiessa. Saalista sekin.

Nykyisin lähen matikkapilkille keskellä päivää parinkymmenen metrin syvänteelle aprillipäivänä. Silloin lämmittää yleensä aurinko ja kalat ovat tosi suuria ja niitä saa paljon. Alan ihmisille kerrottakoon, että laitan syötiksi pikkuahvenen. Madehara ja ryöstöpilkki ovat olleet vuoden alusta kiellettyjä. Niillä en oo saanut ikinä yhtään matikkaa.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Hip hei






Hiihtäminen on alkanut. Latuja ei vielä ollut, pohjaa vain tampattu. Luntakaan ei paljon, mutta sitähän näyttää tulevan lisää. Kansalaiskunto alkaa kohentua.

Oikeastaan otin sukset orrelta ja kokeilin monoja, jotka jäivät minulle kuvan hiihtäjältä yli 30 vuotta sitten. Hän lopetti, kun voimistelunopettaja patisti koulussa latuselle tulipalopakkasessa.

Monoja ei toinna vielä uusia, kestivät hyvin kaksi kilometriä, jotka sivakoin. Palaan seuraavan kerran näillä palstoilla tähän terveelliseen ja suositeltavaan harrastukseen, jos mahdollisesti talven tavoite sata kilometriä täyttyy. Kirjoittaminen ja hiihtäminen eivät ainakaan minulta suju yhtä aikaa.

Lätkässä






Tämä on uusi osa jatkokertomukseen, jossa teen selkoa, mihin kaikkeen olen koukussa. Kuva on otettu noin 45 vuotta sitten, jolloin olin koukussa tuohon pilkkijättäreen. Oon tietysti vieläkin, ihan lätkässä oon.

Uudempia kuvia olisi, mutta hänellä on samoja oireita kuin sillä kunnansihteerillä, joka aikoinaan vaati, että lehtijutun oheen pitäisi panna hänen nuoruuvenkuvansa. Pomojen vaatimuksesta en totellut, jolloin sain ikuisen vihanaisen. Sen seurauksena tuli porttikielto koko kuntaan, eikä sitä oo vieläkään kumottu.

Uusissa kuvissa ei oo eroa muuta kuin että tyyli on hieman hioutuneempi. Pilkkireiällä hän olisi yhä päivät päästään. Minun osana on keitellä pakkikahvia rannalla.

Koukussa oon nykyisin supermarkettien pilkkiosastoihin. Millään en pääse niistä ohi. Puolikin tuntia saattaa mennä töllötellessä uutuuksia. Aivan huumaantunut oon värien kimmellyksestä ja timanttien loisteesta, joka ylittää korvakoruosastojen glamouren.

Takavuosina ostelin jotain, täysi kapsäkillinen on. Nykyisin saa eläke-euroilla niin vähän, ettei kannata. Vaimo pitää vehkeitten uusimista epäolennaisena. Hän nostelee kaloja vieheellä, joka takertui minun pilkkisiimaani eräässä syvänteessä parikymmentä vuotta sitten. Pilkin kyljessä on vuosiluku 1941.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Kuutamoluistelua






Joko siitä on kolme vuosikymmentä, kun tuon kuvasin! Uskottava se on. Silloin oli saman tapainen alkutalvi kuin nyt, vähäluminen. Kalamajalla silloin luisteltiin.

Paljon muutakin siellä tuli talvisin puuhattua. Esimerkiksi teerikarjojen seuraaminen tuotti vuosi vuodelta suurempaa hupia. Ne ovat niin inhimillisiä kaikissa toimissansa. Jos oppisi puoliksikaan pörhistelemään kuten ne, niin menestystä olisi. Meno oli samanlaista kuin kapakoissa lopputunneilla.

Aika usein oli tavoitteena saaha pannukarkeita, mutta täällä päin ei järvestä niin vain oteta, se antaa jos on antaakseen. Ja kun antaa, pittää varmuuveksi kairata reikä kuusituumaisella.

Kalamajalla tulee nykyisin käytyä enimmäkseen kevätjäillä, kun aurinko ainahi keskipäivällä lämmittää. Silloin kykenee kohmeisilla sormilla selvittelemään solmuja pilkkisiimasta.

Yhä useammin istuksin rannalla ja keittelen pakkikahvia nuotiolla. Sittenkös harmittaa, kun emäntä kahvilla pistäytyessään lätkäyttää eteen kiloisen ahvenen ja ääntää, että "suomusta tuo ja pese kupit". Ite hitveltää juoksujalkaa takaisin avannolle.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kohti haasteita






Se oli sitä aikaa, liki 30 vuotta sitten. Silloin tuli koira taloon, hyvin eläväinen lapinkoira. Se tiesi kiirettä kinttuihin nuorisolle. Opettivat toisiaan koira- ja ihmistavoille niin jotta lumi pölisi.

Haasteita riitti puolin ja toisin pitkälti toistakymmentä vuotta, olletikin kun samoilla tantereilla temmelsi vielä kolme rakastettavaa kissaa ja paraimmoillaan kymmenkunta päivähoitolasta. Se oli elämää, melkein kuin entisajan muatalossa, jossa tuommosen porukan lisäksi äänteli navetassa lypsettäviä sun muuta.

Vuodet olivat kaikin puolin erinomaista aikaa. Oppivat omatkin penskat jakamaan lelunsa ja leikkipaikkansa muitten kanssa. Niin sulautuivat hoitolapsiin, että meikäläistä sanovat vielähi Ekiksi, eivät isäksi.

Kuvassa lienee meneillään jonkinlainen seuraamisharjoitus, taitaa poika seurata koiraa. Hänelle jäi ilmeisesti noista touhuista jonkinlainen kipinä. Alja ja jomma olivat mulla kouluaikana sen verran huonolla tolalla, etten oo suanut selevee, montako haukkuvaa hänellä nykysin on huushollissa. Monta joka tapauksessa.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Kiirettä pukkaa





Kotikylässä luikertelee keskellä suurta suota puro, joka on saukkojen valtakuntaa. Puro virtailee ainakin viiden salolammen kautta peninkulman verran. Suota ojitettiin vuosikymmeniä sitten, mutta luonto on ottanut omaansa takaisin majavien erinomaisella avustuksella.

Siellä on pyhiinvaelluspaikkani, jonne keväthangilla ja muulloinkin suuntaan. Silloin tällöin, tosin harvoin, osuu saukko vastaan, ne kun ovat paraastaan yöeläviä.

Muuan oli kiireistä sorttia. Se laukkasi kuin henkensä hädässä puron vartta ensin itään ja kohta länteen. Lumi vain lenteli käpälistä ja jonkinlainen höpötys kuului mennessään.

Hiihtelin hankia hiljalleen lammen jäälle, jossa joku pilkitteli. Taas ryntäsi saukko ohitse melkein pöllämystyneen pilkkijän edestä.

"Mikä se tuo elukka oli", kyseli mies piippua lataillessaan. "Soma otus."

Pijin esitelmän ja kerroin, että saukoilla voi olla viivästynyt sikiönkehitys, voipi tulla pieniin päin milloin hyvänsä, mutta synnyttelee kesällä.

"Ka niin, onhan se niinni", tuumi ukko epäuskoisen näköisenä.

Jotenkin minusta tuntui, että saukon kevätkiireet liittyivät noihin lisääntymispuuhiin.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Söpö



Joulun tienoilla oli telkkarissa ohjelma, jossa esiteltiin söpöjä eläimiä ja lintuja. Etsin sellaisia omista kuvista, ja jokunen löytyikin. Katellaan pari näinä syväntalven pakkaspäivinä. Ennen vanhaan tekivät mieluusti turkkeja ja rukkasia kumpaisestakin, mutta nykyään ovat kettutytöt onnistuneet hillitsemään sitä buumia.

Ensimmäinen on villiminkki, jolle voisi antaa nimeksikin Söpö. Jos en tietäisi vesikon kuolleen Suomesta sukupuuttoon, niin valkovärien perusteella voisi luulla siksi. Silloin se olisi vielä söpömpi.

Minkki hipsi viime keväthangilla vastaan keskellä nykyaikaista suokorpea, jossa yritin rämpiä jo sulahtaneen ojan yli. Kyykistyin mukamas piiloon pusikkoon. Se tuli hitaasti lähemmäs, ja lopulta en enää pystynyt ottamaan putkikameralla kuvia. Hyvä ettei tullut housunlahkeita nuuhkimaan.

Villiminkit ovat lähinnä Suomen ja Venäjän turkistarhoilta karkuun päässeiden jälkeläisiä, mikä saattaa selittää käyttäytymistä. Kyseessä on vieraslaji eli eräänlainen maahanmuuttaja, josta yleisesti halutaan eroon, koska se vie kuulemma mehästäjiltä saaliit ja hävittää kotimaisia sukupuuttoon.

Jotkut sanovat minkin olevan kuin ihminen, joka tappaa paitsi syyväkseen myös huvikseen. En intä vastaan, vaikka eivät minkit oo minun kummallista sielunelämääni häirinneet muutoin kuin silloin, kun luen niihen huonosta kohtelusta turkistarhoilla.

torstai 21. tammikuuta 2016

Uutisia






Kanahaukka tähysteli saalista ennen puolta päivää Bittiparatiisin kuusessa. En pysty enää takaamaan mustarastaan turvallisuutta.

Kyseessä oli nuori yksilö, mutta helekutin isokokonen eli hyvin syöneen näkönen. Nuorisolla on rinnuksissa pitkittäisjuovat, tällä vielä syvämenkuvia täynnä, riijjuuikänen siis. Vanahemmilla juovat ovat poikittain.

Maistuu niille oravatkin. Oiskohan lapinpöllö lärppinyt, jotta siellä on lihavia paisteja haukalle. Joka tapauksessa Bittiparatiisin ylle laskeutui kunnioittava hiljaisuus, kun hänen majesteettinsa saapui. Ei yhtään närhiäkään näkynyt.

Kaikesta huolimatta tervetuloa silloin tällöin, kunhan et jiä asumaan pitemmäksi aikaa.

Kuriton






Kesä on tässähi kuvassa. Kuovinpoika honkkelehti pellon laidalla talon takapihalla hyvin uteliaana, viikset välitti kauempana heinikossa huolestuneena ruikuttaneen isukin kitinöistä.

Kuovi-isukin? Luitte aivan oikein. Kuovien maailmassa on nimittäin niin, että haudottuaan mukulat osa emoista häippäsee Portugaliin rilluttelemaan. Siinä on sitten yksinhuoltajaisä puhtaan paijan kanssa, varsinkin jos perilliset ovat niin kurittomia vintiöitä kuin kuvassa.

Kuovien kerrotaan olevan hätää kärsimässä nykyaikaisen maatalouven kanssa, ne kun tekevät pesänsä keskelle peltoa ja saavat poikasia paraaseen niittoaikaan. Kerran näin traktorimiehen asettelevan kepakoita pellolle. Piti ihan käyvä kysymässä, mitä hän tekee. Merkkasi kuulemma kuovinpesiä, jotta voipi kiertää. Nostin hätäpäissäni hattua, niin sanattomaksi kunnioituksesta jäin.

Siellä seuduin olikin kuoveja melko paljon, ihan tunnelman luojaksi asti ainakin keväällä jäiden lähdön aikaan. Sanotaanhan, että elä mäne järven jäällen, kun sä kuulet kuovin äänen.

Jokohan näillä eväillä pakkaset asettuisivat.

PS. Mustarastas on vielä elossa. Siitä tulisi kunnon talvilintu, kun oppisi yöpymään lumikiepissä ja syömään männyn neulasia kuten teeret ja mehot Värriössä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Kabareeta





Miksikähän tätä taidetta kutsuisi? Jonkinlainen performanssi siinä on meneillään Utran kanavalla Joinsuun kupeella. Aikovatko pullasorsiksi, jota varten harjoittelevat ihmisiä hellyttävää ohjelmaa?

Saattaa pylkkäsijöillä olla jokin rooli paikallisessa kesäteatterissa. Mäne tiijjä tähtäimessä on kaupunginteatteri, jonka pitää saaha taloutensa kuntoon keinolla millä hyvänsä, vaikka kevytmielisellä kabareella.

Liekö noilla sorsilla pöksyjäkään, kuten ei ollut aikoinaan Aku Ankalla. Se sai porttikiellon tämän takia johonkin kirjastoon, mutta tulihan kuuluisuutta lisää.

Pyrstönkeikutus sujuu näköjään tasatahtiin. Ainesta on, ainesta on...

tiistai 19. tammikuuta 2016

Soitimella






Korppipoika se on vasta etevä näissä rakkausasioissa. Tarpeen vaatiessa se lentää vaikka selällään. Jo siinä luulis neitosten räpyttävän ihastuksesta silmäripsiään.

Ken on korpin soitimen nähnyt kirkkaana talvipäivänä järven jäälakeuden yllä, ihastuu ikihyvikseen. Se on semmoista tanssikieputusta, syöksymistä ja klonkutusta, jotta pois tieltä.

Vähemmästäkin syntyy elinikäinen parisuhde. Kirjat vakuuttavat, että korpit eivät syrjähyppyjä tee, mutta liekö tuota tieteellisesti todistettu.

Kuvan lintu taitaa olla albiinoyksilö tahi sitten ei, jos muuten vain on valo osunut ja muuttanut mustan valkoiseksi.

Suutelo



Nyt on ihan pakko laittaa jotain kesäistä ja lämpöistä, kun pakkanen alkoi niin jumittaa täällä. Rakastuminen on järisyttävä kokemus. Ennen kuin ollaan kuvan mukaisessa jamassa, pitää kuitenkin tapahtua kaikenlaista. Jostain laatulehestä, en muista mistä, luin taannoin mistä on kyse jos  suuteleepi.

Kun kiihkeä suutelo rupeaa tuntumaan miellyttävältä, alkaa aivojen hypotalamuksessa tapahtua, selosti asiantuntija. Avainasemassa on dopamiini, joka on keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormooni.

"Dopamiinin päättäessä hypätä mukaan ovat kaikki onnistumisen edellytykset ilmassa. Se pumppaa mielihyvän punaiselle. Hyvä suudelma sytyttää dopamiinilla ja endorfiinilla intohimon ja mielihyvän sekä sitouttaa kumppaniin oksitosiinilla. Tämä aivokemiallinen cocktail saa aikaan kaikuvan ilotulituksen."

Just tuommoselta se minustahi tuntu sillon nuorempana. Kyllä hypotalamuksessa vipisi. Varmaan noilla tytönkorennoilla menee samaa rataa. Luonnossa ei pelkällä lääppimisellä pitkälle pötkitä. Kahtelin telkkarista, miten uikkuneito simputti avioehokkaita. Siinä olivat poikaparat läkähtyä.

Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta.

Eino Leino

Eiköhän kohta ala lauhtua.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Pilven hyväily






Taivahan pakkaspilvi
koskettaa vaaran rintaa,
lempeästi kuin silkki
hyväilee kylmää pintaa.

Huurteeseen pilvi peittää
metsässä tikan pajan,
lammella kiteensä heittää
kylkeen telkän majan.

Sääilmiöitä






Eilen humahti pakkanen puoleen edellispäivästä, vaikkakin näemmä väliaikaisesti. Tavan lenkki oli ummessa, joten koirat pääsivät kävelyttämään meitä kylätiellä. Niiltä loppui merkkausaine jo puolivälissä. Tuhlaaminen oli virhe, sillä parhaat mestat eli naapurin söpöjen villakoirien postilaatikot ja aurausviitat olivat vielä edessä.

Aukeilla leijaili hieman usvaa. Se on tyypillistä tammikuun joskus nopeille säänvaihteluille.  Lämpötilan noustessa usvaa ilmaantuu.

Etelärannikolla ollutta merisavua ihailtiin valokuvissa täälläkin muutama viikko sitten. Se taitaa olla sukulaisilmiö usvalle. Haihtumissumua merestä eli merisavua syntyy, kun ilman lämpötila on vähintään miinus 15 astetta. Se vaatii suuren lämpötilaeron ilman ja vesipinnan välillä. Olihan siellä Hesassa arktiset olot silloin, vähän ennen kuin liikenne jumittui lumeen. Kaikkee siellä joutuvat kestämään.

Vaikuttaako teksti akateemiselta? En oo ite keksinyt, netistä kopsasin. Kerrottakoon vielä, että kylätiellä ei näkynyt susia, ei edes niiden jälkiä.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Pakkaspäivänä






Mitenkä suapi pakkaspäivänä ajan kulumaan näin vapaaherra? Sehän seleviää, kun kerron eilisestä tärkeimmät, sen mitä jäi mieleen.

Klo 5.30 Kömmin petistä. Pakkasta 33. Kaksi kuppia kahvia, kolme sämpylää, pieni pilkkumi pakkasesta mustikoita ja siansiemeniä (chian-).
6.00 Halakoja liiteristä, uuni lämpiämään. Ovat kuulemma miehen töitä.
7.00 Koirat pihalle. Sekarotuset Tipi ja Lotte viipyvät kolme minuuttia, lapinkoira Nopsa kolme tuntia, vaikka yritetään houkutella sisälle.
8.00 Lepoa. Emäntä leipoo.
9.00 Välipala, puolukkapuuroa ja vesirinkeli. Koirat kuolaavat vieressä, vaikka ite just söivät.
11.00 Lounas, herkkutattirisottoa.

Klo 12.00 Kahtelen ikkunasta, pakkasta 27.
12.30 Päiväettoneelle. Mitä kirjoittaisi plogiin pääsiäisenä? Sinne asti on selevää. Hyvin suunniteltu puoliksi tehty.
15.00 Välipala, lämpimiä vesirinkeleitä. Ohrapuuro tuoksuu uunissa.
16.00 Silmäilen kirjastosta lainattua kirjaa nimeltä Luova laiskuus. Pitäs käyvä ostamassa itelle. Kuhan häntä kerkiäis.
17.00 Ohrapuuroa. Uunin kylki lämmittää.

Klo 18.00 Saunaan selänpesulle.
20.00 Kirjoitan tämän jutun. Väsyttää. Pakkasta 24.
20.15 Vaakaan. Tuas on noussut 200 grammaa. Pötkälleen yöpetille.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Jääkallio






Viime vuoden lopulla oli esillä rantojen jäätaidetta, mutta osaavat ne kalliotkin. Hyvä jotteivat paremmaksi pane, kun sille päälle sattuvat.

Pakkasten osuessa oikeaan aikaan kallioilta tippuva tai valuva vesi muodostaa melkoisia kynttilöitä ja levykkeitä. Kun taakse jää värikästä seinämää, on lopputulos mielestäni maalauksellinen. Mutta mitäpäs sanoilla esittelemään, puhukoon kuva puolestaan. En minä ainakaan osaisi tuommosta sutata.

Kalliotaidetta syntyy varmemmin kuin rannoilla vastaavaa. Tarvitaan vain sopivan kostea syksy. Jää ei ole ainoa materiaali. Itse asiassa luonto on täynnä joskus hyvinkin nopeasti vaihtuvaa taidetta, erilaista jokaisena vuodenaikana.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Taidetta



En oo kameratekniikan asiantuntija. Toimituspäällikkö ojensi 60-luvun lopulla Rolleifleksin: "Tätä vekotinta pidetään näin päin, tietääkseni. Kysykää Julkuselta, mitä nappia painetaan". Julkusen Jaska oli Karjalaisen ja sittemmin Hesarin valokuvaaja.

Kun viisi vuotta myöhemmin teimme toimituspäällikön kanssa sinunkaupat hänen aloitteestaan, en ollut juuri edistynyt opinnoissa. Rolleiflex oli aivan fantastinen kamera, mutta Karjalaisella, köyhä lehti kun oli, ei ollut varaa hankkia valotusmittaria.

Karjalan Maan Linssi Ilvosella sellainen oli. Kuvauspaikalla hän huuteli meille muille kuin tykistön tulenjohtaja, että "kuuskytä ja kaheksan". Sillä pärjäiltiin, kunnes tuli kinofilmivehkeet. Niillä sai huonompia kuvia kuin laatikolla.

Nykyisin on kameroissa niin paljon nappuloita, etten uskalla kaikkia liikuttaa. Niinpä tulee yhä tuhansia huteja. Oon niitä jonkin verran säilytellyt, josko joku joskus luulisi taiteeksi ja ostaisi kovaan hintaan.


Jos osaisin maalata, niin jotenkin tuohon tapaan huiskisin värejä kuin oheisessa kuvassa. Taijjankin suurennuttaa siitä taulun seinälle. Taide on mielestäni paremman näköistä, jos se on suurikokoista. Siispä klikatkaa kuvaa kerran, se suurenee hieman.

torstai 14. tammikuuta 2016

Lunta kerrakseen






Joko on lumityöt tehty? Meillä heilutettiin lapiota tosi uutterasti. Ei tosin yhtä muhkeita penkkoja kohonnut kuin eräänä talvena 1980-luvun alussa, mistä kuvamme.

Filmaushetkellä oltiin jo kevätpuolella, koska räystäällä roikkuu jääpuikko. Vuotta en tarkalleen muista, mutta melkein joka päivä piti lumitöitä tehä. Taisi olla useampiakin samanlaisia talvia silloin.

Pojilla riitti omia puuhiaan. Kun pulkan kiskominen kyllästytti, siirtyivät rakentamaan hyppyriä. Aina siitä muutaman metrin lennon sai ja alastulo oli riittävän pehmeä. Hyvinnii oli toista metriä kinosta alla.

Nykytalvina tuskin semmoista lumenpaljoutta on ootettavissa, vaikka mistä tuon tietää. Bittiparatiisin ennustajaeukko on lausuillut jotain sen suuntaista, että lunta pitäs tulla, kun ei oo pihlajanmarjoja...

Ilo irti






Ei sitä erräille paljon tarvihe, kun ilo irtovaa. Bittiparatiisin väelle se oli eilinen lumentulo. Kaikilla mausteilla piti höystää.

Koirat olivat ihan höperöinä jokaisen paakun perään. Sama se on, jos niille kalikoita tahi käpyjä viskoo. Kumma kun eivät nitkauta nivusiaan. Meikäläisellä vois olla vaarassa, jos tuolla tavalla. Verrytellä ainahi pitäs.

Jonniinlaisesta verryttelystä kyllä kävi kolahommat, mutta lumi oli kevyttä höttöä, ei se rasittanut. Lystikseen sitä aamusella parituntisen työnteli, jotta pääsi tielle kahlaamatta. Siitä eteenpäin oli umpea. Iltapäivällä sama uuvelleen.

Melkein mukavinta oli istuutua urakan jälkeen höyryävään teepöytään ja katella ikkunasta, miten tuuli lennätti katolta lunta. Mustarastas puikahti ruokailtuaan halkokasan uumeniin. Tulipahan selvitettyä, missä se talvella majailee. Toivottavasti ei kärppä yllätä.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Tuleehan sitä






Lumipyry tuo erittäin huonon ajokelin. Tuuli lisää pakkasen purevuutta. Pipo päähän. Pureva viima iskee. Näin varoittelivat media, meteorologit ja liikennevirasto viime päivinä.

Päivien epistolat pitivät tällä kertaa paikkansa. Kohta alkoi viskellä höytyviä ja sitten lisää. Oli kuvaamisen paikka.

Painoin nappulaa kamerasta. Noh, mikäs sillä, pitkään valotti? Kohta valkeni: viisivuotias pojanpoika oli taannoin mummon luona kylässä. Kameran nappuloitten lisäksi uuvessa asennossa olivat pöytäkellon viisarit ja digilämpömittari näytti faarenhaittia. Käsikäs poika, uskaltaa liikuttaa tietokonevehkeitä.

Tietokoneella kuva näytti oikeastaan mukiin menevältä, ei nyt ehkä seinätauluksi kelpuutettava, mutta saiskohan siitä eläkeläisen työkammariin tapettimallin? Vai onko liian läikikäs?

Jos olisin malttanut odottaa, olisi samanlaisia kuvia saanut kameran tavanomaisilla asetuksilla. Tänään pitää vain yrittää kuoriutua lumen alta. Mutta koirilla on hauskaa, joka ainoa lumilapiollinen saa ne riehaantumaan.

Lumikoira






Muutamana päivänä kauan sitten, kun lumi lensi vaakasuorassa, meille tuli Roope, lappalainen. Se oli kotonaan koiranilmalla, semmoisella kuin viime yönä. Liukumäkeä se laski kinoksissa melkein kuin saukko, selällään tosin.

Lapinkoiran pennulle rakennettiin oitis ovenpieleen koppi. Pieneen akkunaan laitettiin somat kukkaverhot. Pojat jotka olivat silloin vielä pieniä, ryömivät koppiin sisään, taputtelivat petipehmusteita ja kehuivat, että jo on mukava pötkötellä.

Roope otti kopin heti omakseen. Sisälle se ei mennyt, mutta otti vauhtia ja hyppäsi katolle. Sieltä näki pitemmälle. Yönsäkin se katolla vietti koko elämänsä ajan, ei tullut taloon sisälle, vaikka oli 30 astetta pakkasta. Mitä enemmän selkä huurussa, sitä hyväntuulisempi.

Kesät lapinkoira lurpotti. Talven tullen kaikkinainen toimeliaisuus lisääntyi, varsin usein se karkasi sikana tyttökylille. Turhan hyvä vainu Roopella oli, se sydämiä särki, missä joutui kiertämään.

Oikeastaan tämä oli erään eläinlääkärin syytä. Kun ehotimme muuatta operaatiota, sanoi konitohtori, että ei hiän, koiran luonne muuttuu. Piti panna Roopelle kaulapantaan tiedote, että soitettava sulhon kotiin tavattaessa.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Lastu lähtee






Palokärki hakkaa
ihan muina töinä,
ei hakkaamasta lakkaa
edes pakkasöinä.

Pää kipakasti liikkuu,
on pökkelössä ansa,
kohta toukka kiikkuu
sillä nokassansa.

Halkokasa kasvaa,
lähtee puusta lastu.
Kuka mahtaa maksaa,
kun oon tyhjätasku?

Mulle tulee mieleen:
jospa tylsyy nokka,
kun isku osuu pieleen.
Säilyykö sen pokka?

Luova tauko






Tipi löytyi pentuna sattumalta erään tien varrelta metsästä puuhun sidottuna. Tie vei koiratarhaan, josta se päätyi vanhemman poikamme huomaan.

Alkuperää ei tiedetä, eikä se kaiketi ole ollut toivottu tulokas tähän maailmaan. Kaltoin sitä oli kohdeltu, pelkäsi kuollakseen katuharjaa ja pölynimuria.

Vähitellen se alkoi luottaa ihmiseen. Siitä kuoriutui niin elämäniloinen koira, etten oo toista tavannut. Etunenässä se on kaikkea mukavaa sauhuamassa. Sen hyväntuulisuus on tarttuvaa lajia.

Silloin tällöin Tipi on Bittiparatiisissa kylässä parin kaverin kanssa, käyttävät meitä lenkeillä, piilottavat ja etsivät luita, tiirailevat oravia ja viettävät kaikin puolin virikkeellistä koiranelämää.

Tapanamme on pitää toisinaan luova tauko, minä sohvan pohjalla lojuen suunnittelutyön ankarassa tuoksinassa, Tipi pihamaalla. Sen silmä on välillä raollaan ja jalka vippasee.

Tipillä on ajattelutyön tuloksena useimmiten uusi jekku, jota se lähtee toteuttamaan silmät hymyillen. Mulla syntyy harvoin mitään kelvollista ainakaan kerralla, luovaa taukoa tarvitaan huomattavan usein.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Tintin kiitos






Mie sinitintti oon
pien vilkas huoleton,
ei paina mua sää,
enkä haukkaa nää.

Mie aina laulelen,
jo silmä auringon
metästä pilkistää
ja selkää lämmittää.

Kohta tanssittaa
mua hömötintti saa,
kohti käyvään kevättä
ja syyvvään evästä.

Näin mie aattelen
ja sua kiittelen,
kun annoit einestä
syvämmestä hyvästä.

Hurmuri






Tätä minä pelkäsin. Koiraväki vaatii huomiota, kerta kissatkin saivat. Niin, no, kainon toivomuksen esitti jälleen vaimoni, jolle myös koirat ovat henki ja elämä. Hyvä on, otetaan ensin säkenöivä tapaus, jonka muutama vuosi sitten kohtasin Niiralan tullissa. Huumekoirakanditaatti, cockerspanieli Veikko oli parikymmenviikkoinen, kun sitä esiteltiin yleisölle.

Samettisilmineen ja luppakorvineen se hurmasi varsinkin naiset. Siitä tuli median lemmikki, jota kuvattiin ohjaajansa tullitarkastaja Piia Parkkisen sylissä. Lopulta sitä alkoi haukotuksesta päätellen tympiä koko touhu. Yleisö huokaili haltioissaan sillekin eleelle.

Huumekoira harjoittelee kymmenviikkoisesta. Puolen vuoden ikäisenä pennun luonne ja oppimiskyky testataan. Vuoden ikäisenä alkaa kouluttaminen tullilaitoksen koirakoulussa.

Veikko on näemmä läpäissyt testit ja kyvykkääksi havaittu. Luin äsken lehestä, että se oli edistynyt opinnoissaan jatkotreeneihin muitten alan taitajien kanssa. Videollakin se esiintyi perin pirteänä. Siitä on tullut virkakoira, jonka ohjaaja nappaa aina syliinsä, kun lähetään kohti uusia haasteita. Veikko ymmärtää hyvän päälle.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Sopu syntyi





Lakolta on vältytty Bittiparatiisissa. Sitkeitten neuvottelujen jälkeen päämajoitusmestari lähti hakemaan muutamaa lisäsäkkiä auringonkukan siemeniä ja muuta hilpentööriä.

Pähkinöistä luovuttiin sillä verukkeella, että koirat saisivat niistä mahavaivoja luuhatessaan lintujen syöttöpaikoilla. Niitten käyntikertoja rajoitetaan kahteen päivässä, nekin pimeän aikaan.

Pähkinäpykälä oli merkittävä Bittiparatiisille, sillä ne ovat niin hävyttömän kalliita, ettei ihmistenkään kannata niitä syyvvä nykyeläkkeillä.

Siperian akitaattori katosi ja samalla häipyi sinitiaisneitosten läski. Millä ne nyt hoitavat linjojaan? Merkittävää osaa sovun syntymisessä näytteli sovittelijaksi ilmaantunut palokärki. Se vaati palkkioksi erilaisista palveluistaan elämänmyönteistä juttua itestään Bittiparatiisiin. Kuhan nyt kahotaan, millon  suapi aikaseksi, ollaan tavallaan väkivelkasilla.

Paljon lisätyötä teetti, mutta nyt auvoisa pakkasrauha on laskeutunut kurrekotoon itäisiin metsiin.

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul´ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?

Eino Leino

Lepopäivän ratoksi





Eilen aattelin, että huomenna huilailen, kun on pyhäpäiväkin. Eikös oo penskasta asti tolokutettu, jotta muista pyhittää lepopäivä. Sillon sua kun papit tehä töitä. Vaikka kyllähän hallitus vaatii painamaan ja pitkää päivää, jotta kilipailukyky kohenis.

Ramppailin aikani ikkunasta ikkunaan ja loihen viimein lausumaan, että mitähän tässä tekis.

"Kirjota vaikka ploki lepopäivän ratoksi", sanoi emäntä.

Häh. Nyt sillä on varmasti ketunhäntä kainalossa. Yrittääkö suaha tavallisella liksalla taksvärkkiin?

"Noo, voishan sitä ajatella, jos 100 prosentilla korotettuna sais."

"Juu juu, mie teen tännään lehtikaalivelliä ja huomenna suat herkkutattikeittoa. Peräkkäisinä päivinä suat ja kaks lautasellista kerrallaan", kuului vastaus.

Kyllä kannatti neuvotella. Iliman muuta minä plokin kirjotan noilla ehtoloilla. Lehtikaalivellistä teen vaikka mitä.

Emännällä on joskus käänteentekeviä ideoita. Manailin taannoin pakkaspäivänä, että pitääkö yhen maitopurkin tähen lähteä ajamaan kaupoille. "Hankitaan lehmä", hän sanoi. Ka niin, oishan se jottain, kolomen koiran lisäksi sisätiloihin, pakkaspäivien ratoksi.

Sinä teit minun eloni lauluksi
ja mun arkeni sunnuntaiksi,
sinä kylvit mun polkuni kukkihin
ja korpeni kotimaiksi.


Eino Leino

lauantai 9. tammikuuta 2016

Lakkolakki






Lakkokenraali oli vailla lakkia, siispä lahjoitan hälle semmosen, jotta lakkaisi päätä palelemasta. Ja kyllä siinä Haanpään novellin kenraali Impolasta käy.

Mulla ei oo itelläni ollut lakille käyttöä sen koommin, kun SPR:n kirpputorilla Kontissa sitä männä kesänä sovittelin. Kontissa on tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa, viime mainittua tosin paljon vähemmän kuin viereisessä Prismassa.

Foton otti vaimo. Yritin naamioija ihteni, kartsalla suattavat Odinin katupartiot välleen luulla ulukomualaiseksi.

Koukussa



Viime kesänä eräästä siirtolapuutarhasta vietiin paljon unikkoja. Asialla arveltiin olleen huumeiden vastustajien tai käyttäjien. Poliisin mielestä lopputulos oli sama: hyöty tekosesta jäi olemattomaksi. Eivät täkäläiset unikot huumeita juuri sisällä.


Mullakin kasvoi viime kesänä kasvimaalla unikoita, pyytämättä ja tilaamatta. Edelliskesänä sinne jäi pari siemenpompulaa heilumaan varren päähän. Niistä sikisi uusia niin paljon, että peittivät alleen herneen ja kurkut. Vain härkäpapu sinnitteli joten kuten.

Syksyllä poimin pompulat tarkoin talteen heti kun kypsyivät. Siemeniä tuli läjäpäin. Karistelin niitä astiaan ja kävelin pitkin plantaasia, kasvimaan kuitenkin visusti kiertäen. Huitelin siemeniä sinne ja tänne kuin esi-isät jyviä vakkasesta. Nyt vain ootellaan, mitä ensi kesänä tuleman pitää.

En oo koukussa unikoihin, vaan puutarhaharrastukseen. Luulin jo päässeeni irti, sillä välillä oli vuosikymmenen luppoaika. Viime kesänä kuitenkin kasvoivat maa-artisokan varret kolmimetrisiksi, vaikken millään maata lannoittanut. Lehtikaalia olisi voinut jakaa oikealle ja vasemmalle. Suurin osa jäi talvijäniksille. Hyvin kasvoi maa entisestä muistista, tulihan siellä aikoinaan harrastettua parikymmentä vuotta kateviljelyä.

Tähän aikaan vuuvesta alkavat sormet jo hipelöijä eri firmojen siemenluetteloita  ja edelliskesältä yli jääneitä pussukoita. Tulipa itekkin kerättyä siemeniä paperipusseihin. Ne rapisevat lupaavasti, kun vähän heiluttelee. Pöydän ääressä syntyy viljelysuunnitelmia, kasvimaata kaavoitetaan rennoin lyijykynävedoin uuteen uskoon. Ulkona pakkasviima tutisuttaa puita, pensaita ja seiniä, mutta sisätilat ovat täynnä lämpimiä ajatuksia...

Huomattavin viime kesän kokeilu oli herkkutattien viljely. Onnistuessaan se olisi ollut ensimmäinen kerta maailmassa. Tattien sijaan kasvoi vain kymmenkunta nurmiherkkusientä. Mutta toivo elää, raportoijaan aikanaan.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Pakkasfrakki






Haasteeseen vastaan
minä pakkasrastaan.
Puku sopiva mulla,
antaa napaviiman tulla.

On parasta suosia
nyt lämmintä kuosia,
varmin kausitakki
lie pakkasfrakki.
Jokaiselle tuumalle
se istuu uumalle.

Elo linnulla vakaa,
kun omasta takaa
on sopiva nuttu
kesän, talven juttu.

Lakkoon kyllä
alan frakki yllä
kera kurren ja hakin,
kunhan löyvän lakin
lakkokenraalin.

Suvaitsevuutta




Sateenkaari tai haloilmiö, sillä ei ole suurta väliä ainakaan tämän kirjoituksen kannalta. Heiveröisen Bittiparatiisinkin on aika tunnustaa väriä. Aattelin kirjoittaa, että suvaitsevaisuus ei olisi pahitteeksi nykyaikana.

Kun seuraa sota- ja muita uutisia maailmalta tahi maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista Suomessa käytävää keskustelua, toivoisi ihmisen olevan suvaitsevampi toista ihmistä kohtaan. YK:n ihmisoikeuksien julistus on hyvä lähtökohta. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Millään ei uskoisi melkein asiaan kuin asiaan kohdistuvan someraivon perusteella, että ihmisellä olisi muita eläimiä kehittyneemmät aivot. Vaikka johan siitä on aikaa, kun puusta laskeuduimme.

Merkkejä suvaitsevuuden edistymisestä ihmiskunnan keskuudessa on olemassa. Paavi sanoi äskettäin, että fundamentalismi on kaikkien uskontokuntien sairaus. Se oli viisaasti sanottu kirkonmieheltä, jonka valtaistuin mielletään hyvinkin vanhoilliseksi.

Fundamentalismi liitetään yleensä uskonnollisiin ääriliikkeisiin. Fundamentalistit lukevat kuin pirut raamattujaan ja koraanejaan. Sopii se tavaramerkiksi muutamiin muihinkin ismeihin, kuten historiasta tiedämme. Sellaisia kohtaan ei myötämieltä tarvita aina edes sananvapauden nimissä.

Eikä niitä kohtaan, jotka maallisia, ainakaan suomalaisia, lakeja rikkovat, olkoon kyse fyysisestä koskemattomuudesta tahi talousrikoksista. Rahan ylivaltaa maailmassa saisi ylipäätään rajoittaa rutkasti.

Mitähän pitäisi sanoa "isänmaallisista kerhoista", jotka puolustavat "valkoista Suomea", partioivat kaduilla muka suojelemassa naisia, lapsia ja vanhuksia? Enpä taijja sanoa mitään, niin ovat heijjän touhunsa käsittämättömiä. Ja aikuisia immeisiä ovat olevinaan.

Sen sijaan silmäkulmasta pääsi ilonkyynel, kun luin P-K:n radion nettisivuilta Kyllikin siskoista.

torstai 7. tammikuuta 2016

Tervehdys toverit!






Siperiasta tuon
terveiset teille,
täällä lämmin on
- tämä ei ole huuli-
tuli sinne meille
hyytävä napatuuli.

Läskiä purren
tuen epäröimättä
vaatimuksia kurren:
lisää pähkinöitä
ja siementä sembran.

Paras taipua on
Bittiparatiisin herran,
jottei firma lopeta
ja pahemman kerran
Siperia opeta.

Siinä kylmävät kynät,
jos tänne uuvet
netinkin hyytävät
tuomme napatuulet.

Lakkoon?






- Mittee se Bittiparatiisin ukko netissä höpäjää. Myö muka syötäs se konkurssiin.

- Elä muuta virka. Ja uhkashan se jo leikata meiltä etuuksia. Jottain pitäs suunnitella vastatoimia.

- Kirjotti muutamana päivänä, jotta mitähän meillä oravilla on virkoo tässä mualimankaikkeuvessa. Eikö se oo meikäläisiin halaveeraamista?

- Hitto vieköön! Vähän väliä usuttaa ne terroristikoirat tänne. Eivät toisinaan anna ees ruokarauhaa meille polosille.

- Ja pakkanenni niin pirusti paukkuu. Kuule, meijjän on ruvettava lakkoon ja esitettävä uhkavaatimus, jotta olot kohentus.

- Joo, sanotaan ukolle suorat sanat. Ei esiinnytä koko talavena ja etitään evästä muuvalta. Siltä loppuvat tarinan aiheet, jos myö männään lakkoon ja koko metän väki alottaa tukitoimet. Eiköhän ukko kohta hätkähä.

- Päiväannos on suatava kaksinkertaseks ja sen on oltava pähkinöitä.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Pakkasrastas






Eiköhän liene aika herätä arktiseen todellisuuteen, sillä joulu on jäänyt taakse kinkkuineen ja uusi vuosi - no, mitäpä lie silloin tullut nautittua. Loppiaisunetkaan eivät jatku loputtomiin.

Mustarastas ei taijja älytä, että pakkanen huitelee täällä itäisen Finlandian taigalla parinkymmenen asteen pahemmalla puolella. Oravat kyllä pärjäilevät, mutta pakkasrastaan ois syytä vähintään tossut hankkia jalkoihinsa. Mulla ne jo ovat, tosin toistaiseksi vain sisäkäytössä, koska ulkona ei oo tarpeeksi lunta.

Hyvää pakkaspäivää toivottelen, hommatkaahan tekin villahousut. Pässinpökkimät käyvät hyvin. Mulla on merinovillaiset, aivan erinomaiset. Merino on lammas.

Loppiisuni


Pakkasia piisovaa. Ilta pimenöö, eikä oo koko päivässä suanunna mittään aikaan. Parasta painua vällyn alle ja kahtoa, mitä uamu tuopi tullessaan.

Näin unta. Olin käyskentelemässä kesäisellä kukkaiskedolla. Yölaulajat sirkuttivat kiihkeästi, erilaiset tuoksut täyttivät aamuyön tunnit.

Eteen ilmestyi kaurapellon ojan mutkasta mehtäkauris kuin unelma. Se kahteli, kierteli ja kaarteli, nuuski ilmaa. Välillä otti loikan ja kaksi, pysähtyi taas, tuli lähemmäs, mutta ei uskaltanut aivan liki. Olin hiiskahtamatta, katselin ja kuuntelin, aistin yötä.

Heräsin. Kello oli viisi. Johan tuossa usseempi tunti tuli kuorsailtua, taitas olla aika ruveta kirjottelemaan päivän plogia. Mutta onpas ulukona pimmeetä, ei vielä valo paljon tiällä korvessa kajasta, vaikka kevättä kohen ollaan mänössä. Mitähän siihen epistolaan laittas? Tämä elämä on niin hektistä, ainahi uamulla. Hohhoijaa.

Haukottelin sängyn laijalla, venyttelin sormia notkeemmiksi. Mikähän se uni oli? Kuhan ei ois ollunna se Bimbo, jonka kuvasin erään heinäkuun lopulla aamuyöstä viijeltä. Vielähi kummitteloot unissa.

Taijanni kuitata päivän kirjotuksen Leinon Eikalla. Sillä eivät laulut lopu.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Kaunotar



Jos vaimo on  lääpällään naapurin Putin-koiraan, niin minä oon erääseen Ludmilaan. Tapasin hänet itärajan tuntumassa lähellä rajanylityspaikkaa.

Toivon teidän myöntävän, että minulla on hyvä maku kauneuden suhteen. Ludmila yritti ensin piilotella pylvään takana, mutta kun huomasi aikeeni ottaa hänestä valokuvaa tuli viiksiään oikoen rohkeasti esille. Ei tarvinnut ees kehotella poseeraamaan, tuntuu kuin olisi ollut hällä kokemusta.

Oon visusti päättänyt olla näyttämättä tätä kuvaa Sissille. Se tulee höperöksi, jos näkee vaikka telkkarista lajitovereitaan. Ludmila on sentään kaunotar, ilmeisesti ihan rotukissa. Saattaa olla, ettei hän olisi suomalaisesta maatiaississistä moksiskaan.

Kissanpäivät päättyvät Bittiparatiisissa tähän, mutta älkää vaipuko epätoivoon. Melko varmasti netistä löytyy satoja plogeja, joissa kirjoitetaan yksinomaan kissoista.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Talvipuuhia






Misse oli meijjän kissa melkein kaksikymmentä vuotta, tosin vain osa-aikaisesti. Kun kevät tuli, se lähti kylänkululle. Kotiin katti saapui joskus syyskylmillä.

Emme päässeet perille, missä ja miten se kesät majaili. Lopulta totuimme niin, että olisimme huolestuneet, jos villi ja vapaa olisi kesken lomansa ilmaantunut.

Kotiuduttuaan se oli aina laiha, mutta hyväkuntoinen. Tästä päättelimme, ettei se ainakaan runsaiden kauppasapuskojen varassa elellyt, vaan hankki elantonsa luonnosta. Tuore liha on aina parempaa.

Hyvin rakastettavasti se puski jokaista perheenjäsentä ja koiraakin saavuttuaan. Sitten Misse hyppäsi olohuoneen telkkarin päälle ja torkkui siellä koko talven. Saimme jännittää, putoaako se unipäissään lattialle. Kevättalvella pursui jo mahakin yli äyräitten.

Eräs hupi kissalla oli läpi talven. Kun keittiön hanasta laskettiin vettä, se toisinaan heräsi ja yritti ratkaista virtaavan veden arvoitusta. Ei se tainnut koskaan selvitä, ei vaikka olisi välillä käpälällä haronut. Tästä kissasta opin, että joku harrastus pitää olla, muuten voi nuupahtaa telkkarin päältä lattialle. Parempi vaikka kirjoittaa plogeja.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Kissanpäivät






Vaimo on kissafani. Jo pitemmän aikaa hän on vaatinut, että niistä olisi tähellista kirjoittaa. Julistan siis Bittiparatiisin kissanpäivät alkaneeksi. Kokonaiseen mirriviikkoonkin olisi tarpeita, mutta rajansa kaikella. Kolme esimerkkiä saa riittää.

Olkoon ensimmäinen esiteltävä Justiina. Se on minun antama nimi, tapasin sen vain ohimennen ilman mitään vispilänkauppoja soutumatkalla eräällä joella.

Lähistöllä oli laituri, jonka päällä lojui onkivapa. Koho oli heitetty veteen, mutta kalastajaa ei näkynyt. Soutelin uteliaana lähemmäksi.

Kohta kuului vihvilikosta marahdus ja rannalle ilmestyi oheinen kissa. Hui miten säikähin, vain kaulin siltä puuttui. Peräännyin hyvässä järjestyksessä, se oli aika uhkaavan näköisenä siinä. Aatteliko kenties, että nappaisin ongesta hänen kalansa.

Kerran näytin kuvaa henkilölle, joka ei ilmeisesti ollut viimeisen jälkeen perillä eläimistä. "Oot näköjään onnistunut nappaamaan kuvan majavasta", hän sanoi.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Omakuva


Oiskohan aihetta esitellä ihteään, Bittiparatiisin lukijoissa kun suattaa olla jokunen, joka ei entuuvestaan tiijjä. Uusia lukijoita on ilmaantunut varsinkin Amerikasta ja Venäjältä, niistä on melekein yhtä paljon kuin Suomesta, mutta ovathan ne suurempia maitakin. Viime aikojen suurvaltapoliittiset kirjoitukseni eivät ole kovin paljon suomalaisia kiinnostaneet.

Bittiparatiisin kautta aikojen toiseksi luetuin juttu on Valkoinen talo. Ylivoimaisesti suosituin on Pokalla parempiin päiviin.

Näppäsin tuon kuvan 1960-luvun lopulla jossain rajaseuvulla. Miehen nimeä en oo ikinä tiennyt enkä mitään muutakaan hänestä. Hyvät päivät nyökättiin, kun vastaan tultiin. Mitä enemmän on ikää kertynyt, sitä enemmän oon alkanut samaistaa ihteäni kuvan kulkijaan.

Mutta miten osaisi muutamalla rivillä esitellä, mikä meikäläinen on miehiään. Annanpa suomalaisen sanankäytön mestarin ja runoilijan Eino Leinon tehä sen puolestani.

Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps?
Tai helvetin hehkuun on ties!
Outoja sulle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu:
on sulla sun itsesi ies.

Taudin kuvaan kuuluu, että Leinon säkeitä luemme Bittiparatiisissa jatkossakin. Saisi julkaisu vähän kyldyyrileimaa.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Lupaus






Kah, aurinko nousee. Nukuttipa hyvin. Onnellista uutta vuotta vain kaikille.

Yöllä unissani lupasin laittaa runosuonen tukkoon. Oheiset säkeet ois niin ollen multa vihon viimeiset. Tästä lähin luen vain muitten kirjottamia runoja. Yllytän teitä niitä rustaamaan, ei se yhtään hassumpi harrastus oo.

No tietysti jos hätätila tullee enkä löyvä muuten sanoja. En kylläkään enää pysty samaan kuin nuorena eli kirjoittamaan runoja, joista kukaan ei taatusti ymmärrä mitään. Ymmärrettäviä en oo ikinä ees yrittänyt.

kaavat

yöllä mustat kaavavirrat
syöksyvät ohitsemme
hipovat pään vanteita
nenän tasalla
ajatusten tummuutta tummentavat

       jaloilla on väliä
       tuhat tuhatta tuumaa
       kaavan edestä juosta

Siinä se oli, vihon viimeinen. Alan ymmärtää opettajaa, joka oli epätoivoisen oloinen, kun kirjoitin kouluaineita yhteen pötköön ja jätin kaikki pisteet, pilikut ja isot alkukirjaimet pois. Saarikosken malliin.

Viime vuosi oli mulla kokonaan tipaton, kun tuli lupauksia tehtyä. Yöllä nukuin onneni ohi. Eikös tuo liene sama, vaikka samaan syssyyn pitää toisenkin vuuven tipattomana.