maanantai 29. helmikuuta 2016

Hamekangas






Naiset kosimaan nyt. Rukkaset antanut mies on velvollinen hankkimaan hamekankaan. Sen mallikuvion voin antaa tämän karkauspäivän kunniaksi, eikä haitanne, vaikka joku hoikkakukkajäärä on istahtanut helmalle. Malli on luonnosta, nimi on lehtomaitikka. Mieleeni sen röyhelöt tuovat aina flamencotanssin ja - Veikko Huovisen hamsteritekstiä käyttääkseni - Espanjan tummat työläisnaiset iskemässä korkkeja pullonsuihin.

Jännä päivä on tämä ylimääräinen, joka neljäs vuosi kalenterissa oleva, jos nyt oikein oon ymmärtänyt. Ei oo kenenkään nimppareita ja naiset saavat kosia.

Kun selityksiä luin, niin sen verran viisastuin, että maan kierto auringon ympäri kestää 365 päivää, viisi tuntia, 48 minuuttia ja 46 sekuntia. Ihan tähellinen tieto.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Ryyppyreissu





Paukkui pakkanen pahana,
hyyti halla hurjan lailla,
teki talvi tepposia
nietoksia notkoon nosti.
Hirvi tarpoi umpisessa,
vesakosta varvut napsi,
suuhun otti suurukseksi.

Joskus vain vähän janotti
pakkasessa paarustaissa.
Parahimman baaritiskin
muisti lammella olevan,
grogijäitä riittävästi,
voisi viskinkin valita.

Kotvan siellä siemaeli
vierellä uvenavannon,
korvat heilui, pää tärisi
reippahasti ryystäessä.
Sitten pirskahti pahasti,
tunsi piston poskessansa.

"Tunget turpasi tupahan,
majaan työnnyt meikäläisen",
sanoi saukko ja sukelsi.
Vielä vinkui ja mesosi
mailin päässä mennessänsä:
"Sulta portsari perivi
ovimaksun oivallisen,
narikkahan nostaa nahkan
pysyttele jos et poissa
kalamiehen kammarista."

lauantai 27. helmikuuta 2016

Talvitunnelmia






Pitäsköhän palata kesämuistoista hetkeksi lumitunnelmiin. Talvi siitä vain kehittyi tänne maan itäkolkkaankin. Viime päivinä on lunta tullut lapioija asti, melkein kuin Värriössä.

Luonto ei siitä paljon hätkähä. Mehtälinnuille on päinvastoin hyötyä, kun pääsevät lumen suojaan. Monelle muullekin lajille lumi on liittolainen.

Mehtäkauris ei taitaisi paksusta lumipeitteestä välittää, mutta eihän sillä oo tänä talvena vielä hätää ollut. Ihmisetkin järjestävät muonapuolta viehättävälle tulokaseläimelle.

Vaikka tammikuussa oli kovia pakkasia, ovat metsäojat yllättävän sulia. Vesi suorastaan tulvii esimerkiksi hiihtolatuselle paikka paikoin. Hiihtokonkarit muistelevat, ettei koskaan ole ennen tällaista tapahtunut.

Voihan se olla, että kevät tulee tänä vuonna kovalla kohinalla, kunhan alkuun pääsee. Päivä on jo pitentynnä, valoisaa aikaa on hämmästyttävän paljon.

Kesävieras






Tilhet ovat salaperäisiä lintuja, vaikka jokainen ne ulkonäöltä tuntee. Mutta käsi ylös, kuinka moni on nähnyt kesätilhen. Pari kertaa on mulle kohalle sattunut. Yhtä komea se on aina.

Viime aikoina niitä ei oo liikenteessä näkynyt, koska ei ole pihlajanmarjoja. Tuttu parvisirketys ei kuulu. Se olisi mannaa korville. Ikkunoitten pauketta ei niinkään kaipaa. Niihin tilhet joskus törmäilevät, mutta asiantuntijoitten mukaan eivät oo humalassa. Supermaksa polttaa kuulemma marjojen alkoholin suitsait. Voi kun semmosen maksan saisi.

Mutta kesätilhestä. Se elää hiljaista perhe-elämää pohjoisissa havumetsissä. Kerran näin pariskunnan mietteisiinsä vaipuneena kotikylän laitamilla.

Kuvan tilhi vieraili keskellä kesähelteitä kalamajalla. Ypöyksin oli, popsi pihlajanmarjasatoa porukassa Rohmun kanssa. Niillä oli selvästi ystävyys- ja avunantosopimus. Varoittelivat toisiaan, kun hiivin seinänvierustoilla kuvakulmia etsimässä. Korein kesävieras se oli kautta aikojen. No, ehkä kuhankeittäjän ohella.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Notkon keisari






Keisarinviittoja tapaa lähes satavarmasti heinäkuun lopulla Ryhännotkosta. Työhän tiijätte paikan, melekein mualiman napa. Siellä keisarit majailevat ja komentoa pitävät, siellä on kaikkea hirvikärpäsistä alkaen.

Sattu vielä siniverinen väri keisarin taustalle. En millään muista, mikä kukka se oli, jos vaikka horsma, se rentun ruusu.

Teoriatietojen mukaan keisarinviitta oleilee mielellään putkikasvien kukinnoilla, ja niinhän tuo näyttää käytännössäkin olevan. Toukka elää orvokeilla. Oisko saanut nimensä siitä, että on hopeatäplistä suurin.

Perhoskiintiö on tällä erää täynnä. Mielenkiintosta niitten perässä on juoksennella, vähän turhan sukkelia kyllä ovat. On kuulemma kuvaajia, jotka haavia heiluttelevat ja laittavat perhoset hetkeksi jääkaappiin jäähtymään. Se on kyllä samaa kuin eläinten kuvaaminen piilokojuista haaskoilla. Ei riitä mulla sellaiseen kärsivällisyys, eikä huvita muutenkaan.

torstai 25. helmikuuta 2016

Herkuttelija






Laitoin Reino-tossut kalamajan terassille. Kohta niitten kimpussa oli kuvan haapaperhonen. Kun imeksi mehua kyllikseen, lensi patinoitunutta seinähirttä maistelemaan.

Se on ollut uskollinen vieras joka kesä. Erityisen ihastunut se on likavesiämpärin reunuksiin. Mielikseen niin suurta ja komeaa perhoa katselee, vaikka ruokailutavat oudoksuttavat.

Haapaperhosen toukka elelee - yllätysyllätys - haavalla. Saaressa olikin muutamia suuria, ikivanhoja haapoja, jotka naapurimaitten omistaja hakkasi UPM:n avustuksella. Firmalta löytyivät riittävän suuret vehkeet, jotta saivat nurin. Aukkoa tuli.

Mutta hyvää vauhtia on suuria haapoja kehittymässä omalle tontille, paitsi yksi, jonka myrsky katkaisi tikankolon kohdalta, ja toinen, joka on pakko kaataa. Se kasvatti juurensa kalamajan valtiattaren kasvimaahan. Kolottu on jo.


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Latuelämää







Hiihtolenkillä kuulin ukkoteeren kukertavan suon reunassa, ensi kerran tänä talvena. Kuulinko väärin, mutta ihan kuin ois kannustanut hiihtäjää laulurastaan tavoin: hiihä kovemmin, hiihä kovemmin, ei tuolla mänöllä kunto kohene, ei kohene, ei.

Korvat punaisina lisäsin kierroksia. Mistä hitosta se tietää, että mulla on huonohko kunto. Enemmän ja kovemmin pitäs harjotella, mutta vähiin on jäämässä tänä talvena sivakointi. Kuntoa kyllä tarvittaisiin, ovat nämä eläkeläisen hommat sen verran rankkoja.

Harjoittelu kevään koitoksiin lie tarpeen teerellekin. Kovin vakuuttavaa ei vielä ollut, ei turnajaisiin oo sillä esityksellä asiaa. Vaan jospa petraantuu.

Just kun sain vauhin päälle, kipitti myyrä lavun yli, hyvä ettei alle jäänyt. Se yritti kaivautua latukoneen kovaksi tamppaamaan lumeen, mutta puolitiehen jäi yritys, sillä vielä kovempi kerros tuli vastaan. Seurasin miten se sätkytteli päälaellaan ja takakoivet ilmassa. Aattelin, että aiai, jos oisin pöllö. Lopulta myyrä uskoi, muljautti pahansuovan silmäyksen minun suuntaan ja sukelsi reunan pehmeään lumeen.

Olishan siinä ollut valokuvauksen paikka, mutta ei tule kanneltua kameraa aina mukana. Hyvä kun maaliin jaksaa ilman lisäpainoja.

Latuelämä käy kyllä päivä päivältä makeemmaksi. Aamulla tervehti heti kättelyssä pohjantikka, koputti tervaskeloa. Sitä näkee harvakseltaan täällä päin. Ja kun laskettelin suopellon ja mehän saumaan, hämmästyin melkoisesti. Sulasta valtaojasta oli kömpinyt saukko, käynyt kai kahtelemassa, löytyskö mäenlaskupaikkaa. Varo saukko ilvestä, joka pyörii siinä tuntumassa.

Eihän sieltä ois millään malttanut pois lähteä.

Niminamusia






Kevätlinnunherne on saaren ensimmäisiä kukkia, toukokuulla jo alkavat punastella ja houkutella mustatäplähiipijöitä. Upeat nimet, oikeat niminamuset, löytyivät kirjoista kuvan kukalle ja perhoselle. Molemmat olivat entuuvestaan mulle tuntemattomia.

Ei nimi pahenna, hyvän näköisiäkin ovat. Toivottelisin tervetulleeksi mantereen puolelle Bittiparatiisiin molemmat ihan livenä, mutta ei kaikkea hyvää voi saaha. Kirjat kertovat mustatäplähiipijän hiippailevan puutarhoissa, mutta enpä oo nähnyt.

Jos perustaisi ensi kesänä perhosbaarin ja sinne kehittelisi kevätlinnunhernecocktailin, mäne tiijjä vois suaha alkukesästä asiakkaan. Mustatäplähiipijä voisi kyllä olla nimestä päätellen aika hissukka baaritiskillä. Ei se pahemmin huuvellut saaressakaan, eikä ainakaan imeksi tossuja, kuten seuraava holisti huomenissa.

Jos Mattina tuiskuaa, kasvavat kesällä kukkatouotJos on pakkanen, on kesä poutanen.

Vanhan kansan merkkipäiviä

tiistai 23. helmikuuta 2016

Metallinhohtoa






Perhoskisa ratkesi jo etusuoralla, oikeastaan ennen kuin alkoikaan. Häiveperhonen se on, kuten Lissu tiesi. Kuvassa näkyy (klikkaa suuremmaksi) toisessa siivessä hieman sinistä metallinhohtoa, joka tulee esiin, kun auringonvalo osuu tietystä kulmasta. Väristä oli vaikea saaha kuvaa.

Vielä vuosikymmen sitten häiveperhonen oli Pohjois-Karjalan korkeudella yhtä suuri harvinaisuus kuin tänä talvena valkopäätiainen. Nyt se on runsastunut, koskapa minähi sen bongasin. Nettitietojen mukaan se on ohittanut yleisyydessä samanoloisen haapaperhosen. Kumpikaan ei välitä kukkasista, vaan pahantuoksuisesta sapuskasta.

Toivorikkaana vertailin netissä häiveperhosen ja vielä harvinaisemman pikkuhäiveperhosen kuvia. Perhoset ovat melkein saman kokoisia, mutta "pikkuisella" on selvät täplät myös etusiipien yläpinnalla. Sen verran uusia tulokkaita nämä ovat Suomessa, ettei minulla olevista perhoskirjoista löytynyt kuvia. Laineen Suomen Luonto -tunnistusoppaassa (2013) häiveperhosen kuva jo oli.

Arvausperho






Pari päivää sitten oli kuva auroraperhosesta. Laitetaanpa näkösälle lisää muutamia sellaisia, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Vaikka kaikkihan ne tavallaan.

Oli syksyinen päivä, palailin rouskuryteiköstä viijen kilometrin päästä mehtäautotietä pitkin. Ihmettelin perhosta, joka oli kuin jaloistaan liimautunut tojotan tuulilasiin.

Siinä se sinnitteli perille asti. Kotvanen mäni selvitellessä, mikä perhonen on kyseessä. Ensimmäisen kerran näin.

Vähän aikaa huilailtuaan se lehahti läheiselle kivelle. Voi hyvä tavaton, miten komea se oli, kun leväytti siivet auki. Ihan eri näkönen ja värinen, varsinkin kun sattui valo sopivasta kulmasta.

Vain arvatkaa nimeä, arvatkaa...

maanantai 22. helmikuuta 2016

Kärkihankkeeksi






Hallitus on huolissaan, saavatko kansalaiset riittävästi ja helposti viinaa, jotta kestäisivät leikkaukset sun muun kurituksen. Tässä tilanteessa esittelen Kiteen kirkkaan, johon tutustumista suosittelen valtiovallalle.

Ensin pieni historiallinen katsaus. Pontikasta puhuttaessa muu Suomi vaikenee, kun mainitaan Kitee. Taustoja löytyy jo 1700-luvulta, jolloin Ruotsiin säädettiin muutaman vuoden kieltolaki. Sitä rikottiin eniten Kiteellä. Kappalaisen leskikin sai sakkoja, koska yritti pimittää viinapannunsa, joita kerättiin takavarikkoon mm. kirkkoihin.

Samalla vuosisadalla luotiin kruununpolttimojärjestelmä. Menekin takaamiseksi piti joka pitäjään perustaa vähintään yksi kapakka. Kiteellä oli huippuvuonna 1785 seitsemän kapakkaa, yksi kirkon portin pielessä. Isännät pistäytyivät ryypyllä ennen ja jälkeen saarnan, ehkä välilläkin. Jokunen kirkko paloi tuoksinassa, mutta mitäpä tuosta.

Viime sotien kahden puolen Kiteellä kiehautettiin virallisten tilastojen mukaan yli 10 prosenttia koko maan tuotannosta. Teollistumisen aikaan 1970-luvulla yritettiin Kiteen kirkkaan ja Juurikan tähkän mainetta käyttää hyväksi. Oikea viinatehaskin suunniteltiin sittemmin, mutta vastustuksen takia se perustettiin Punkaharjulle.

Kiteen kirkkaan maine oli hyvä, mutta totuuven nimissä kehittämistä olis vielä ollut. Koivikon maatalousoppilaitoksen olisi kannattanut aikoinaan keskittyä kehittämään siitä skottiviskin veroinen tuote. Se olisi vaikuttanut alueen talouteen ja säteillyt ympäristöön ainakin yhtä hyvin kuin pakolaiskeskus, jona oppilaitos nykyisin on.

Hallituksen kannattaisi ottaa Kiteen kirkas kärkihankkeeksi. Myönteisellä suhtautumisella alkoholiin on aina useimpien puolueiden kannatus kääntynyt nousuun.

Miksikö yläkuvasta on vain puolikas näkyvissä? Siksi ettei kukaan tunnistaisi minua. Torvesta lorisi Tuohtaansuolla.





Pontikkaa






Jatketaanpa muisteluja, kun on vauhtiin päästy. Ohessa on kuva eräältä taksvärkkireissulta. Taustalla on pontikkapata ja edessä antavat keittäjät aamuraporttia polliisille. Kiteellä, jossa työvelvollisuuttani suoritin, meni 70-luvulla överiksi. Kaiken piti olla maailman suurinta, niin lastulevy- kuin pontikkatehtaan.

Vallesmanni Ilmari Havola oli kieltänyt pontikasta kirjoittamisen, kun aikakauslehet sitä alvariinsa mainostivat. Avun ja Hymyn palstoilla kunnostautuneen Veikko Ennalan hän nosti niskavilloista pihalle, kun tsurnalisti ei ottanut uskoakseen. Talvisodan pakkaset ja asekätkentäsäilöt läpi käyneellä reservin majurilla oli joskus ronskeja otteita.

Havola järkytti perin pohjin paikallisen toimittajayhteisön rauhaa eräänä leppoisana kesäpäivänä. Hän kutsui vierailemaan teollisuuslaitoksella: "Kerrankin olis jotain tähellistä kirjoitettavaa."

Tuohtaan korvessa oli laitoksen vartija testannut tuotetta ja sammunut polun varteen. Perillä riehui konstaapeli Mönttinen kirveen kanssa. Kaameaa oli jälki, 7000 litran sammiosta suihkusi ainetta suon valtaojaan. Tehtailijat hieroivat unisia silmiään herättyään aamutorkuilta.

Torvesta tippui yhä. Toimittaja toisensa jälkeen kurotti kielensä alle. Tuttu oli aromi. Aurinko kohosi, päivästä tuli kuuma, mutta työn juhlaa se oli.

Käräjillä ukkotuomari Lauri Kukkonen ilahtui: "Kah, Matti, ei ollakaan nähty kotvaseen". Johon Matti: "Herra tuomari, omiksi tarpeiksi vähän tirautettiin". Kukkonen lätkäisi kymmenen kuukautta linnaa ehdottomana ja pahoitteli tuomion kovuutta: "Mutta kun oli kymmenes kerta. Ja muista, että kuukauvella nousee joka kerta, kun kiinni jäät. Hanki parempi vartiomies seuraavan kerran".

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Pitäjillä






Nuorena reportterina oli tähtihetki, kun pääsi pitäjille tekemään juttua ihmisistä. Niinpä kerran suuntasin saareen, jätin vekselivetoisen rantaan ja hilpaisin loppukilometrit suksella.

Perillä isäntä kävi kammarista kurtun, otti tukevat hömskyt ja näppäili Eldankajärven jään. Päivähän siinä mäni tarinoijessa.

Minä sitten aikanaan väsäsin matkalaskun. Toimituspäällikkö oli pihi, oikea Luakkosten unelma, vaikka ne eivät silloin vielä lehteä omistaneet. Nyt taitavat omistaa sen saarenkin. Neuvottelun aiheutti suksimatkan korvaus, sillä työehtosopimuksessa ei puhuttu suksista mitään. Hevoskyyti siellä muistaakseni mainittiin, joten sopu syntyi sen pohjalta.

Tuo kuva on siltä reissulta, noin puoli vuosisataa sitten. Maaseuvun tulevaisuus oli jo näkyvissä, vaikka eeuuta ei ollut ees pilkkeenä silimäkulmassa. Kunnanisät eivät kaikistellen kuvistani pitäneet, sillä pitäjä oli juuri alkanut teollistua ja "kotiteollisuus" veteli viimeisiään.

Mutta ne ihmiset siellä pitäjillä, he olivat puhasta kultaa. Jonkin verran esimerkkejä löytää, kun selailee vuoden 2010 Bittiparatiisia.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Korea nuttu


Kovin on korea nuttu tällä auroraherralla, jonka tapasin männä juhannuksena tien varressa. Se toi väkisin mieleen erään puseron ja tapahtuman vuosikymmenien takaa.

Olin silloin nuori, aloitteleva tsurnalisti, asentopaikkana muuan kirkonkylä. Yhtenä päivänä toimiston oven avasi suoraselkäinen mies, kokoomuslehen päätoimittaja.

"Kuulehan, kun sinusta on kanneltu. Kuulemma ramppailet pitkin raittia jätkien kanssa, ja vielä punainen pusero päällä."

Tottahan se oli, ei siinä mitään. Mulla oli usein päällä Tojotan mainospusero, kun yritin tehä vaikutuksen kartsalla, siinä iässä näet olin. Suunnilleen saman värinen oli pusero kuin auroralla.

Kantelija oli pankinjohtaja, paikallisen kansallisseuran eli kokoomuksen puheenjohtaja. Yhessä kirkonkylän opettajainhuoneen kanssa kansallisseura yritti yhtenään erottaa minut ja ihan syystä. Haastattelin toisinaan kommunisteja ja millon ketäkin.

Päätoimittaja määräsi hankkimaan puvun ja ravatin. Olin kyllä näkevinäni huvittuneen pilkahuksen silmissä. Tämä päätoimittaja joutui olemaan toistaitosen toimittajansa tukena vähän väliä myöhemminkin.

Kaikenlaisia mielleyhtymiä: myönteisiä mielikuvia herättävä perhoskuva ja melko rankat kokemukset vuosikymmeniä sitten. Ehkäpä aika on muuttanut muistot sellaisiksi, että niille voi jo levollisesti hymähtää.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kevättäkö?






Alan vahvasti eppäillä, että kevättä on ilimassa. Ikkunalauvalla on kasvanut pehko kissanruohoa Sissille. Oikealla valkosipulin itoset ovat ihmisille voileivän päälle. Ne kohosivat kynsistä muutamassa päivässä.

Muutakin kevääseen viittaavaa on olemassa. Samaisen ikkunan räystäältä tippuu vesi jääpuikkoja pitkin. Eräänä päivänä kuulin talitintin laulavan titityytä ja pupujen jälet alkavat olla epämääräisissä rykelmissä. Helmipöllöjen puputus vielä puuttuu.


Kunnian kukko



Bittiparatiisin kuvitteellisen kuvakukon nimi on Jussi-Timo. Se on kokoamassa kanojen vapautusarmeijaa. Niinpä kohosi kompostin päälle ja korotti iäntään.

"En laita miekkaani tuppeen ennen kuin kanojen heimo on vapautettu munateollisuuden ikeestä. Kunnian kukko ei niille laula. Annan kanaoikeuksien julistuksen. Kaikki kanat syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Kullakin kanalla on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Ketään ei saa pitää orjana eikä kiduttaa. Kanat saavat ruoputtaa pihamaita, nokkia kanaheinää ja karata välillä aijjan taakse pensaikkoon munimaan nahkamunia. Yöksi ne saavat asettua navetan porstuan orrelle ja herätä, kun minä laulan. Talavella niihen paikka on navetassa lehmän, lampaan ja porsaan rattona."

Lopuksi kiekaisi vielä internatsionaalen.

Voisi tuommoisen kukon tietysti omistaa ihan livenä. Bittiparatiisi on kaikkinensa samassa rintamassa. Täällä saavat eläimet käyskennellä pihamailla, pelloilla, lehdoissa, metsissä ja vesillä kuin omistaisivat ne. Vettä saavat juuvva kirkkaista lähteistä. Koko kylä hyvinni herää, kun kukko aamulla kiekaisee. Pahennusta Jussi-Timo tietenkin herättäisi, onhan se värillinenkin.

Vaan tietysti pitäs sitten olla muutama kana seuralaiseksi. Mitä niille tekis kylmien tullen, kun ei oo navettaa? Pitääkin tarkistaa, miten Joel Lehtonen menetteli Lintukodossaan Matti-kukon kanssa. Runoilija Lauri Viita on kukosta seuraavanlaista mieltä:

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,
ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin
ja takapuoleltansa täyteläisin.
Kas, kun jää painopiste matalalle,
voi nousta kukonnuppi korkealle
ja loistaa tunkiolta maailmalle!

torstai 18. helmikuuta 2016

Vipinää






Tutkimusmaailmasta kuului taannoin kummia. Kauppalehen uutinen valokuvaamisen vaikutuksista ensin ilahutti, mutta tarkemmin ajatellen aloin epäröijä.

Valokuvaamisen sanottiin estävän ikääntymisen vaivoja. "Vain tehtävät, jotka edellyttävät jatkuvaa henkistä ponnistelua, auttavat suojaamaan aivoja ikääntymistä vastaan", julistettiin jutussa.

Jatkuvaa henkistä ponnistelua? Mulla valokuvaaminen tapahtuu siten, että silloin tällöin painan etusormella kameran yhtä nappulaa, kun jotain mukavaa hollille sattuu.

Sen sijaan kirjoittaminen, josta uutisessa ei mainittu mitään, vaatii mielestäni suurempia ponnisteluja, henkisiäkin. Pitää takoa monia nappuloita melko paljon, jos aikoo tekstiä saaha aikaiseksi. Kirjoitan kahella sormella, eivätkä ne osu läheskään aina oikeaan kirjaimeen. Se ottaa joskus päähän. Oon nähnyt jonkun kirjoittavan kymmenellä sormella. Se vasta vipinää aiheuttaa aivoissa, luulisin.

En rupea väittelemään viisaampia vastaan. Kuvaaminen rinnastettiin tekstiilitilkkutöihin, joista mulla ei oo aavistustakaan. Musiikin kuuntelu ja yksinkertaiset pelit jäivät kauaksi jälkeen.

Aivotoimintaa vaativissa harrastuksissa parani tutkimuksen mukaan muisti ja tehostui koko hermoverkon toiminta. Oheinen valokuvani symboloikoon meikäläisen nykyistä verkkoa. Sotkusta on kuin sotessa.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Vauhin hurmaa






Kyllä on onnellinen olo, kymmenen hiihtokilometriä on rikki tänä talavena. Antiikinaikuset rotanloukut karhasivat vastaan uuvvenkapealla lavulla, mutta muuten oli vauhin hurmaa.

Kuva ei oo minusta, en sentähe noin nuorekkaalta näytä. Siinä suksii muuan ketunpyytäjä tuolta rajanpinnasta reilut kolkyt vuotta sitten.

Ketunjälkiä minähi vilikuilin sivusilmällä (mikä se on se sivusilmä). Vielä niitä on, jäniksiä olivat kyttäilleet. Yhet vanahat ilveksenjälet näin, elekee kertoko pyssymiehille. Suvenjäläkiä ei metissä oo, ne ovat muuttaneet kirkolle. Usseemmat myyränjälet lumessa oli, mikä tiijjoksi pöllölöille.

Hornetti






Kesä oli kuumimmillaan. Vietin uneliasta iltapäivää kalamajan terassilla. Käden ulottuvilla oli lasillinen janojuomaa. Lokkien rääkynän seasta kuului yhenäkin outo ääni, kuin hornetti olisi pauhannut. Säikähin ihan.

Ääni kuului jostain katonrajasta. Vielä enemmän säikähin, kun näin sen. Vähintään puolet suurempi se oli kuin ampiainen, saman näköinen. Ja muhkea oli ääni. En kai ollut sammuttanut janoa liikaa?

Herhiläinen oli saapunut visiitille. Se osoittautui lopulta aika leppoisaksi ja harmittomaksi, piti vain osata suhtautua. Eikä sitä oo joka kesä näkynyt.

Jostain luin, että sen pistos tekee kymmenen kertaa enemmän kipeää kuin ampiaisen. Se vastaa siis kymmentä ampiaista. Hetkinen?

Eikö herhiläisestä kannattaisi puolustusvoimien jalostaa uusi salainen ase. Muutama miljardi kun kehittelyyn pantaisiin, niin eiköhän tuossa jotain saatane aikaan.

Sieluni silmillä näen jo semmoisen herhiläisen, joka hyökkää ainoastaan maahan väkivaltaisesti tunkeutuvien vihollisten kimppuun. Se on vain koulutuskysymys. Viholliset taatusti pötkivät pakoon, kun muutama tuommoinen hornetti alkaa korvallisella surista. Ei siinä paljon huitominen auta, tuskin ees ohvi.


tiistai 16. helmikuuta 2016

Liftari






Palasimme lakkasuolta rantaan, jossa odotti vene matkaa takaisin kalamajan saareen. Osasin jo entisestä kokemuksesta nousta veneeseen varoen. Yleensä sinne oli kömpinyt sisilisko tai pari.

Tällä kertaa liftari oli iso hämähäkki, jolla oli komeat vauhtiraidat. Pitkään reissuun olikin varautunut, koska raahasi hitonmoista evässäkkiä mukanaan. Niin se sitten seilasi kuin Kolumbus Amerikkaan. Veneeseen se jäi, mutta enpä sen koommin ole nähnyt, varmaan keinotteli saaren vakiasukkaaksi. En ollut saaressa sellaisia koskaan nähnyt.

Siitäkös mulle probleema. Mietin että toinenkin yksilö pitäisi saaha sille kumppaniksi, ettei kuole sukupuuttoon. Ja ukko vai akka? Ja miten sen hämähäkistä tunnistaisi? Kunhan edes tietäisi, mikä sen nimi on?

Ongelmilla on taipumus ratketa ajan kanssa. Myöhemmin löytyi kirja, jossa oli kuva rantahämähäkistä. Siinä sanottiin: "Naaras kantaa munakoteloa ruumiin alapinnalla poikasten kuoriutumiseen asti. Hetken lähestyessä emo ripustaa kotelon kasvin varteen. Se kutoo poikasten ympärille tiheän seittiviidakon ja jää vartioon vihollisten varalta.". Mainittiin vielä, että karvaisten jalkojen avulla se pystyy juoksemaan veden pinnalla.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Hyvikset






Ensin laitoin seuraavan pienen sarjan teemaksi pahikset, mutta sitten mietin tarkemmin. Onko esimerkiksi kyykäärme pahis vai hyvis? Entäpä pari muuta elukkaa, joita jatkossa esitellään? Mitäpä pahaa ne ovat mulle tehneet?

Lapsuusmuistojeni perusteella käärmeitä vihattiin vielä enemmän kuin susia. Olipa kyykäärme tahi vaskitsa (se ei taijja olla ees käärme?), se sai aina tappotuomion. Jos en väärin muista, niin peräti raamatulla niitä hakattiin päähän, ainakin sen sanomalla.

Oon minäkin ottanut pitkän kepin, jos kyykäärme ilmaantuu pihapiiriin. Sen nokalla siirrän sen vähän kauemmaksi mehtään. Ja visusti varon, ettei pääse purasemaan. Kovin se kyllä lipoo kieltään.

Monesti oon pompannut ilmaan, kun jalan juuressa sähähtää. Silloin tietää yllättäneensä kyykäärmeen päivänokosilta. Suattasin minähi sillä lailla. Käärme alkaa puolustautua tällaisessa tilanteessa, kuten me muutkin eläimet.

Viime kesänä kyykäärme majaili kasvimaalla. Tulimme melko hyvin toimeen keskenämme. Se yleensä livahti pensaitten kätköön heti, kun huomasi liikettä. Ihmisen kimppuun se ei hyökännyt. Myyrät tekivät kasvimaalla yllättävän vähän tuhojaan, jopa porkkanat ja palsternakat saivat kasvaa rauhassa monihaaraisiksi.

Sipinpäivän suoja on tuhon tuoja.

Vanhan kansan merkkipäiviä

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävyyttä






Hyvää ystävänpäivää, Bittiparatiisin ystävät. Teijjän kanssa on ollut mukava turtatella. Sote - eikun some - on tehnyt hyvää vanhukselle. Sosiaalinen elämä on vilikastunut. Täällä mehän keskellä ei muuten tulis vaihettua mielipiteitä viikkotolokkuun. Paitsi tietysti pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa, hyvänen aika.

Tarkoituksella oon koittanut, ettei ainakaan kaikista tarinoista tulisi kovin vakavahenkisiä. Pienen leikin varjolla voi toivottavasti joskus sanoa painavia asioita. Voi lipsahtaa ylikin, mutta toivon, että edes määrä korvaisi laadun. Jos ei, niin sitten voin vain lausua osanottoni.

Varsinaisesti yksinäiseksi ei elämä luonnon lähellä käy, sillä Pan soittelee huiluaan usein kuin antiikissa konsanaan. Aika menee rattoisasti seuraillessa milloin minkin kimalaiskuoriaisen ystävyyden osoituksia. Tuossa kuvassa Valentin ja Juno halivat toisiaan, eivät tappele.

Ihan mukava se ois, jos ihmisetkin sopeutuisivat maapallolla saman ruokapöyvän ääreen nahistelematta.  Öykkäröijä ei toinna toistemme ja luonnon kanssa, ystävyyttä sen olla pitää.

Myös luonnosta voi löytää uskomattomia ystäviä, jos liikkuu hiljaa ja nostaa hattua kelopuulle, kuten Jorma Ollikainen toteaa teoksessaan "Kelokämppä". Se on mielestäni parhaita eräkirjoja. Luontoon pitää suhtautua ystävällisesti, jotta maapallo jaksaa elättää meijät tulevaisuuvessa.


lauantai 13. helmikuuta 2016

Häkkyröitä






Suomessa tehhään sotea ja aluehallintouuvistusta. Ihan heitä auttaakseni laitoin esille häkkyrän, jonka löysin Keski-Karjalan yhteistyösuunnitelman loppuasiakirjoista 1980-luvulta. Kyseessä on verkosto-organisaatiokaavio. Toivottavasti eivät tee samanlaisia. Ja toivottavasti kerrankin onnistuvat.

Tarkoitus näissä uudistuksissa on varmaan ihan hyvä, säästää rahaa ja kohentaa palveluja. Toimitaan ikään kuin ihmisten parhaaksi.  Minkäs takia niitä muuten. Jotenkin vain oon vuosikymmenten mittaan tullut yhä epäuskoisemmaksi lopputulosten suhteen.

Kahta hanketta seurailin jokseenkin läheltä, vaikka suljettujen ovien takana niitä väsäiltiin, nimittäin jo mainittua yhteistyötä ja myöhemmin saman alueen sotea eli Helliä. Kumpaakin suunniteltiin konsulttien avulla ja suurella rahalla. Kuntien laajemmasta yhteistyöstä ei oo vieläkään tullut mitään ja Hellissä menetettiin muutama miljoona, kunnes koko homma lässähti kasaan. Palvelut ehtivät suurin piirtein tyrehtyä.

Valtio aikoo sote- ja hallintouudistuksillaan säästää miljardeja. Suapi nähä miten käypi. Puoluepolitiikka tuntuu sotkeutuvan tukevasti suunnitteluun. Vaarana on aina, että ihmisten palvelut "kehittyvät".

Eihän näistä häkkyröistä ja himmeleistä tavan immeinen oikein saa selkoa. Valtioneuvoston kanslia antoi osviittaa teksteistä hakiessaan äskettäin "hanketiedon hallintahankkeen hankepäällikköä, joka työskentelee valtioneuvoston hallintoyksikön tiedonhallintayksikössä hanketiedon hallinnan kehittämishankkeessa".

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ehta syvän






Bittiparatiisin särkyneelle syvämelle sopisi ihan muu nimi, niin elinvoimanen se on. Aattelin että se jos mikä töllövää vuosien kuluessa, mutta yhä se vain sykkii.

Kukka tuotiin alun perin Bittiparatiisin emännän mummolan pihalta. Mulla on tapana kylvää ja istuttaa ensin, vasta sitten katella kirjoista, mihin kasvi ois pitännä panna. Särkyneen syvämen osalta tais osua kaikki kerralla nappiin.

Jakamattakin se oli puolentoista vuosikymmentä. Keväällä töngin lapiolla puolet ylös ja lohkaisin vielä puolikkaat kahteen osaan. Kirjoista opin, että vettä kun heittää niskaan vielä, niin johan menestyy.

Viime kesänä ei ilmeisesti edes vettä olisi sankkotolkulla tarvittu, mutta eipä tuosta haittaakaan ollut. Hallojen uhatessa viskasin harson niskaan.

Ja se kasvoi ja kukki. Syksyn tullen ihmettelin, eikö lopeta ollenkaan. Tavallisesti se on kukassa vain viikkoja.

Terve on meijjän syvän, ei oo särkynyt ollenkaan.

torstai 11. helmikuuta 2016

Kukkakultaa






Lehtoängelmällä on niin mukava nimi, melekein on kuin Längelmävein reitti, jota piti kansakoulussa tankata. Ollenkaan ei oo tietoo, mistä ängelmä on Bittiparatiisiin ängennyt, mutta tuulet ja tuiskut on kestänyt.

Muutama kesä taakse päin se teki oikein kunnon röyhelöt eikä kestännä lopulta tolpillaan iliman apukeppejä. En ymmärrä, mistä se niin innostui. Viime kesänä yritin haastella sille sopusasti, mutta kovin vaatimaton oli kukinta. Kylymähän se oli kesäkin.

Yksi erikoisominaisuus lehtoängelmällä on ollut, kukoisti tahi ei. Kultakuoriaiset kokoontuvat sessioihinsa sen helmoihin. Joskus niitä saattaa olla kymmenen, ja kaikki ovat ihastuksesta lääpällään joko kukkaan, ihteensä tahi toisiinsa.

Komeata katseltavaa se on väriensä puolesta, ihan kuin romanit leiriytyisivät taivaaseen iltaruskon aikaan.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Maatiaisia






Räntä on herkässä, joten katellaanpa kesän kukkia. Bittiparatiisissa on jonkin verran kukkakasveja, joita oon alkanut kutsua maatiaisiksi. Ne ovat sinnitelleet vuosikymmenestä toiseen ja selviytyneet semmoisenkin ajan yli, jolloin niitä ei ole erityisemmin hyysätty.

Toisina kesinä ne kukkivat paremmin ja toisina huonommin. Mitään selvää selitystä ei esimerkiksi säitten puolesta ole. Maatiaiset näyttävät olevan kasveja, jotka tekevät mitä milloinkin. Niitä ei voi komennella.

Aikamoinen nivaska niitä on, mutta aattelin esitellä lähinnä kuvallisesti muutaman. Numero uno on kullero, jota kultaisella 1950-luvulla kasvoi joka notkelmassa, eikä se kovin paljon ole hätkähtänyt kultaista 2000-lukuakaan. Bittiparatiisin lähistöllä on laaja istutuskoivikko, joka loistaa keltaisenaan kevätkesästä. Valitettavasti ei oo meijjän tonttia, kohta myytäs vaneria.

Ennen vanahaan kullerot huiskettiin viikatteella heinän sekaan lehmien talvieineeksi, mutta siitä ne vain ärhäköityivät. Suattaa olla, että nykyajan kukat ovat hienohelmasempia, mutta kauniita ne yhä ovat. Vuativat vain enemmän silittelyä ja taputtelua.


Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdähän kesästä unta.

Eino Leino

tiistai 9. helmikuuta 2016

Lapsuusmuistoja






Saattaa olla, että lapsuuteni ajat 1950-luvulla muistuvat joissain asioissa liiankin kultaisina. Silloin tuntui esimerkiksi laskiainen olevan liki jokaisena talvipäivänä.

Ehkä vaihtoehtoja oli vähemmän. Itselleni ja monelle muulle mäenlasku ja hiihtely oli mitä mieluisinta hupia. Muutaman kilometrin koulumatka edestakaisin korven läpi ei aina riittänyt, vielä piti välitunteja kuluttaa suksien päällä ja iltapuhteella leiskautella hyppyristä tahi jyrytä tienpenkoilla.

Liikuntapaikat olivat luonnostaan valmiina tai ne väsättiin ite. Tokkohan sitä vaivaa ois nähty, jos olis ollut tietoa paremmasta siellä korpikylässä. Mistäs sinne tietoa, kun ei ollut telkkareita ja tietokoneita. Holmenkollenin kisoja piti käyvä kuuntelemassa radiosta isommissa naapureissa. Puoli kylää saattoi nököttää tuvassa jännäämässä, miten käypi Veikko Hakuliselle. Se oli muuten tarkka hiihtäjä viijellä kympillä, aika oli 3.33,33.

Totuuven nimissä on sanottava, että läksyt unohtu monesti lukematta. Osasyynä lie olleet koulukirjaston seikkailuromaanit. Vain taivas ja epäluuloiset vanhemmat asettivat rajoja mielikuvituksen lennolle.

Näin ikäimmeisenä on ilo seurata nykymukuloihen meininkejä. Pittää sanoa, että ainakaan mielikuvitusta ei puutu. Sitä suorastaan ällistyy joskus. Mutta se on jo eri tarinan väärti.

Jos laskiaisena sataa lunta vähänkin, tulee hyvä marjavuosi.

Vanhan kansan merkkipäiviä

maanantai 8. helmikuuta 2016

Lautasmalli






Viime vuuvven lopulla lupailin näitä lautasmalleja. Tässä on narsissi monipuolisine antimineen. Paras kai olisi, jos voisi lautasenkin syyvvä. Elekee narsissia maistelko, mäne tiijjä on myrkyllinen.

Leikinpäitenhän näitä, vaikka ei ruuvvan kanssa sais leikkiä. Näin teroitettiin ankaraan sävyyn lapsena. Silloin oli ajoittain siitä melekonen kapelo.

Hymyillään vaan, mutta kun uutinen kertoo, että noin kaksi miljardia ihmistä maailmassa syö hyönteisiä, useimmiten koppakuoriaisia. Niitä ynnä toukkia ja muita ötököitä suosittelee YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO. Lähteenä mulla oli Hesari.

Hyönteisissä on lehen mukaan paljon proteiinia ja hyviä rasvoja. Kalsiumia, rautaa ja sinkkiä niistä saa reilusti enemmän kuin samasta määrästä nautaa.

Nauta syö lihakiloa kohti kahdeksan kiloa ruokaa, mutta hyönteinen keskimäärin kaksi kiloa. Hyönteiset tuottavat vähemmän ilmastonmuutosta kiihdyttäviä kaasuja kuin karja.

FAO ehdottaa, että ruokateollisuus ja ravintolat ottaisivat hyönteisiä listoilleen. Erityisen paljon minua kiinnostaa, että italialainen Campari käyttää jo hyönteisistä saatuja väriaineita. Ilimankos maistu niin hyvälle.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Laskiaishitti






Laskiaisen hittituote Bittiparatiisissa on - yllätysyllätys - ruisreikäleipä. Samaa oli pöyvässä Ruuneperin päivänäkin. Söin sitä tänään eturuoaksi, pääruoaksi ja jälkiruoaksi. Kokonainen leipä siinä meni. Se oli juuri puu-uunista otettu.

Osasta nautintoa vastasi huusholliin levinnyt vastapaistetun tuoksu. Meillä paistetaan talviaikana usein. Samalla se kuulemma menee, kun uunia lämmitetään vähintään joka toinen päivä, pakkasilla useammin.

Laskiaispullia ei saa valitettavasti minun mieleni tehä, koska oon jatkuvalla laihiksella. Seuraan synkeästi sivusta, kun muut niitä popsivat.

Ruisreikäleivässä ei ole kovaa rasvaa, ei sokeria ja Pan-suolaa vain nimeksi. Paikallista tuoretta ruisjauhoa käytetään, milloin on saatavilla. On huomattu, että maku on paljon siitä kiinni.

Voihan tämmönen olla laskiaisena pyhäinhäväistys. Siitä huolimatta ei laskiaispullan ja kermavuahon ystävän tarvihe tuntea oloaan syntiseksi. Laskiainen on vain kerran vuuvessa, vai oliko se kahesti. Silloin voi tavan immeinen nauttia pullan -  ja kaksi siinä tapauksessa, jos juoksee kohta pulkkamäkeen.

Liukumäkeä






Salomailla purojen ja muitten vesien varsilla tulee ihasteltua talvisia liukujälkiä. Saukko laskettelee mäentöyräät mahallaan. Joskus tuntuu, että se tekee näin ihan lystikseen.

Vaan niinhän se ihmislapsikin, hyvässä lykyssä laskiaisena myös aikuiset. Se on soman näköistä. Saukkoja en oo itse teossa toistaiseksi tavannut, mikä harmittaa. Se on yöeläin, mutta keväthankien aikaan ei malta nukkua päivällä, kun laskettelu on niin mukavaa, etenkin hurmaavien saukkoneitosten seurassa.

Kunhan salomaitten puroset alkavat avautua, palaamme Bittiparatiisissa saukkojen seurusteluun tositarkoituksessa, ei pelkästään mäenlaskussa. Hyvä ettei ihan rysän päältä.

Olen vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.

Eino Leino

lauantai 6. helmikuuta 2016

Väärin päin






Tämä kuva ei varsinaisesti oo tuhma, mutta pikkuisen näreissäni olen toiselle joutsenelle. Tapasin ne kevätsulassa ja pyysin poseeraamaan, jotta saisin kuvan. Tuossa näette tuloksen.

Mitä varten sen piti tuolleen, ihan väärin päin poseerata? Kaunis lintu kuin mikä, vaikka missikisoihin menisi. Ihan kauhistuttaa ajatus, että jos ihmismissit tuolleen...

Mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,
tek´ oikeaan ja vasempaan, päinvastoin aina vaan.

Runeberg: Sven Dufva

perjantai 5. helmikuuta 2016

Ruuneperi






Tapasin vuosikausia sitten linnun, joka messusi kuin Ruuneperi.

"Vielä niille näytän
minä närhinvärkkiset,
jos eivät hyvällä myönny
ja oitis tielle työnny
virkamiehet byrokraattiset.

Minä ministerit käytän
ja oikeusoppineet,
jotta korjattais ohjeet
nuo tsaarinaikuiset.

Luottamus männyt on noilta
kaiken mualiman voutiloilta,
kun niillä kosketuspintoo
ei minkäänlaista oo
tositarpeisiin ihmisten.
Pitäs hoijella asioita
tervettä vastuuta tuntien.

Epäkohtia halutaan poistaa
ihan tältä istumalta.
Ei tätä tarvinne toistaa:
lintutornille piäse ei tästä,
pitäs raivata lepikko estämästä."

Niin lehahti siivilleen. Aattelin että tuosta sitä on vielä vallanpitäjille riesaa kuin aikoinaan Kekkosesta Helsingin herroille. Itseään oli täynnä kuin von Döbeln ratsailla joukkojaan katsellen.

torstai 4. helmikuuta 2016

Turha toivo






Voivoi, ihan sääliä tunsin herukkaperhoa kohtaan. Se tavoitteli jotain toivotonta, kun meni vikittelemään neitoperhosta. Eivät käyneet kemiat yksiin.

Se kai tuumi, ettei yrittänyttä laiteta, kun ei hevillä hellittänyt. Lopulta neitoperho lupsautti siipensä suppuun.

Mitäpä tästä opimme? Moni perho päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä.

Lie lauluni leino ollut
ja ääneni soinnuton,
kun säälin huokaus hiljaa
soi helmasta hongikon.

Eino Leino

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Jotta silleen






Oli kevät, se aika jolloin kotkansiipisaniaiset työntyvät tarmokkaasti kohti yläilmoja ja kaikenlaiset hormoonit hyrräävät voimallisesti. Yllätin metsätiellä jänisjussin vokottelemassa puputyttöä.

Niin olivat häveliäitä, että pinkaisivat peräkanaa pusikkoon, jotta en näkisi. Luulivatko etten tietäisi, mitä menivät tekemään.

Sitä paitsi ei tarvinnut kovin pitkää matkaa eteenpäin talsia, kun taas. Mehtäjäniksen sanotaan olevan vähenemään päin, oikein tarkkailulistoille on tämän tähen joutunut. Ei oo kyllä tuolla mänöllä semmosta vaaraa.

Me kaksi, me kuulumme yhtehen,
jos kuin mua kohtalot vainoo.
Me kuljemme kylästä kylähän näin,
ohi kylien koirien räkyttäväin,
ja keskellä raition raakuuden
sävel soipa on keväimen.

Eino Leino

tiistai 2. helmikuuta 2016

Itse teossa






Kalamajan vieressä on vanha variksen pesä komeassa männyssä. Eräänä keväänä sen omivat nuolihaukat. Muutaman vuuven siinä kiikiteltyään ne muuttivat majaa saaren toiseen päähän. Vaihtelu virkistää.

Mutta voi vietävä, minkä tähen ne tulevat joka kevät tekemään suvunjatkamispuuhansa siinä entisessä paikassa majan vierellä. Ihan hävettää.

Viimeksikin oli eräs arvokas rouvashenkilö kyläilemässä ja yllätti haukat itse teossa. Siinä sai meikäläinen punastella, eikä ensimmäistä kertaa. Rouva oli hyvin kiinnostunut kaikenlaisesta kalamajan elämästä. Oli siinä selittämistä.

Koko metsä on laulua täynnä,
joka lehvällä lemmitään
ja riemuiten haukat ja peipot
ne kertovat keväästään.

Eino Leino

maanantai 1. helmikuuta 2016

Bongausta






Häh, minäkö vaarantunut? Miten? Missä? Kuka? Näin kyselee hölmistyneenä töyhtö Bittiparatiisin ruokintapaikalla ja pälyilee ympärilleen. Uskottava on, eilissunnuntain valtakunnallisen pihabongauksen jälkeen todettiin sillä tavalla mediassa.

Töyhtötiaisen kanssa samaan seuraan olivat bongauksen perusteella joutuneet viherpeippo ja punatulkku. Bp:ssa tosin viime mainittuja on pyörinyt kokonainen parvi, viimeksi eilen. Sen sijaan hömötiaisia on nähty vain muutama, ei senkään vertaa kuin töyhtöjä. Ilman hömöjä on ikävä olla.

Talitinttejä on täällä eniten, kuten muuallakin. Melkein yhtä paljon meillä lentelee närhejä, joista oomme ylpeitä ja joita ei mediassa ees mainita. Sinitiaiset ovat kolmas hyvin edustettu ja edustava ryhmä. Harakoissa löytyy ja käpytikoissa. Yksi mustarastas voi hyvin.

Oravat ovat melko varmaan lisääntymään päin. Ne ovat kipittäneet kilpaa peräkkäin. Viime päivinä on ilmestynyt suuri, pyöreä, oksista punottu pallo kuuseen viisi metriä auringonkukkasiemenpöntön yläpuolelle. Eikä se ole tontilla ainoa. Huhti-toukokuussa pääsen varmaan kuvaamaan pikkuoravia. Elämme onnellisen odotuksen aikaa.

Tuhmat kuvat



Mikään inhimillinen ei saisi olla vierasta Bittiparatiisissa. Tammikuun lopulla oli söpökuvia, joten aloitellaanpa helmikuuta tuhmilla. Niitäkin vahingossa kertyy varastoon, kun luontoa kuvaa.

Tuo ensimmäinen lause ei oo omaa keksintöäni. Samoilla sanoilla lähetti aikoinaan toimituspäällikkö allekirjoittaneen tekemään juttua missikisoista. Se on kuitenkin toisen suakkunan väärti.

Kuvia en aio kovin yksityiskohtaisesti tekstittää, pitää jättää jotain lukijan mielikuvituksen varaan. Se on tietääkseni hyväksi proosatekstissä, vaikkei nykyromaaneja lukiessa uskoisi. Niissä on tarkkaan kaikki selitetty.

Nuo hapsenkakkiaiset ja koppiaiset ovat hyvin uutteria ja hartaita kaikissa puuhissansa. Ne lentelevät kukasta toiseen. Tämän verran on varmaan soveliasta kertoa aiheesta. Nämä ahertajat ovat lehtikantojääriä.

 Helmikuun hellät tuulet
maaliskuussa maksetaan.

Vanhan kansan merkkipäivät