torstai 31. maaliskuuta 2016

Sulassa sovussa






Jäitten lähtöä ootellessa sopii katsastaa virtaavat paikat, jokien varret, purojen suistot ja kapeat salmet. Sieltä avautuu ensimmäisenä. Malttamaton mieli löytää elämää ja liikettä, joka elävöittää ihmiseloa talven jälkeen. Elekee vain mänkö heikoille jäille.

Sulapaikkoihin osaavat joutsenet, telkät, sorsat ja muut kevään linnut kuin parhaisiin turistibaareihin. Meno on usein samanlaista kuin suomalaisten seiväsmatkoilla Las Palmasissa. Siinä erämaan rauha on koetuksella - ei vaineskaan - nuo metelöinnit kuuluvat kevätluontoon.

Ei oo tarkotus vielä mitään hulvatonta möykkää esitellä. Siveä telkkäpari tässä vain verryttelee sulassa sovussa. Mukavan tuntuiset maisemat niillä on pyrähellä perätysten. Valot ja tunnelmat vaihtelevat. Riehakkaimmat ajat taitavat olla huhti-toukokuussa, silloin pärskyy ja aina soi.

Taas uskoa riemuhun, keväimeen
ja lippuhun pilvien linnan
ja uskoa lempehen puhtaaseen
taas kahden puhtahan rinnan,
taas uskoa itsensä rikkahaks
ja maailman suureks ja avaraks,
voi, kuinka se sentään on ihanaa
kun sen nuorena uskoa saa!

Eino Leino

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Uutispommeja






Sain äskettäin tietää, että maan piäkaupungissa nousee jo krookuksia.  Suopuroilla, missä meikäläinen käy toisinaan hartautta harjoittamassa, on lunta vielä lujasti. Mitähäntä viisisataa kilometriä lienee näillä paikkakunnilla välimatkaa.

Paikoin on puroista jääkansi loksahtanut alas, paikoin pääsee suksimaan ylitse. Eläjistä vasta osa on liikkeellä. Etenkin saukko kiirehtii sulasta toiseen, mitä etsinee. Lintuja on alkanut saapua, joutsenia ehkä eniten.

Sääennusteet ovat sellaisia, ettei tiijjä, miten olla, kuin eleä. Lämpimän puolella ollaan kai enimmäkseen lähiviikkoina. Kevät sieltä rymistelee, ei maha mittään, ainakin jos mediaan on uskomista. Karjalainen uutisoi, että Joinsuussa on löytynyt ensimmäinen leskenlehti ja Yle puolestaan, että Niiralassa olivat nähneet neitoperhosen. Aikamoisia "uutispommeja" kumpikin tähän aikaan vuuvesta näillä seutuvilla.






Korkea veisu






"Sillä katso, talvi on väistynyt,
sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.
Kukkaset ovat puhjenneet maahan,
laulun aika on tullut,
ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme."

No, ehkä ei nyt noin hienosti ole asiat vielä, mutta Korkea veisu tuli mieleen, kun eilen näin sepelkyyhkyn. Se tuli vonkaamaan sapuskaa syöttöpaikalle.

Laulanut se ei vielä, mutta eiköhän kohta. Sen soidinhuhuilu on melkoista kuultavaa, "karheasti rohiseva matala HUU", kuten lintukirja luonnehtii. Vanha kansa ennusteli sen kuultuaan, että kylymät ovat tulossa.

Kyyhkynen oli tuntematon kotikylässäni 50-luvulla. Kuuntelimme naapurin peräkammaripojan kanssa ensi kertoja ääntä, joka kaikui pellon takaa mehän reunasta. "Piru siellä huutaa", valisti tietävämpi nuorempaansa.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hartiajumppaa






Parina päivänä tuli käytyä hartiajumpassa. Saalis oli yhteensä viitisentoista kiloa pikkukaloja. Pärstä päivettyi ja tuuli lauloi. Lokit ja joutsenet kannustivat.

Jatkossa pitänee etsiä matalampi pilkkipaikka. Nyt oli vettä yheksän metriä. Siimaan tuli solmuja, mutta muuten oli yhtä juhlaa. Jäällä oli potkurikeli.





Pellon piristys






Bongasimme kolme töyhtöhyyppää Pyhäjärven tuntumassa, jossa sänkipelloilla on jo pikkupälviä. Monilla paikkakunnilla, joilla on viljelyaukeita, alkaa kevät hyypän saapumisesta. Se piristää peltoja jo silloin, kun lumi vielä peittää niitä.

Jos hyyppä päivisin muata mätköttää paikoillaan pälvessä, se saattaa merkitä, että siinä on tuleva pesän paikka. Tontti on varattu.

Iltasella alkavat ohjelmanumerot, joita oon verrannut ihmisten pikkujoulujen viettoon. Ne ovat hauskaa ja riehakasta katseltavaa. Vähän humoristisen näköinen on itse lintukin töyhtötupsuineen ja metallinhohtoisine siipineen, kuin paraskin klovni. Vaikkei hyyppä hyppelisi soitimellaan, sen lento on vaappuvaa ja seilaavaa kuin ois palaamassa kapakista pikkutunneilla.

Ymmärtääkseni ne ehtivät aika hyvin pesiä ennen sadonkorjuuta, joten samanlaista vaaraa jäähä koneitten alle ei oo kuin kuovilla. Osa hipsii etelään jo toukokuun lopulla ja kesäkuussa.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Vanhassa Valamossa






Neuvostoliitto veteli viimeisiään 90-luvun vaihteessa ja kansojen ystävyys oli edennyt sille tasolle, että sekalaisia porukoita kutsuttiin vierailulle. Niinpä pääsin erään moottorikelkkajengin kera retkelle, jonka taatusti muistan loppuikäni.

Niiralan ylityspaikka oli sen verran epävirallisesti auki, että siitä huristeltiin maantietä pitkin ja Sortavalan katuja Laatokalle. Autoja ei enemmälti tullut vastaan. Järvi oli maaliskuussa jäätynyt eikä kovin leveitä railojakaan ollut, mutta sumu sellainen, että kompassin avulla osuttiin Vanhaan Valamoon.

Luostarissa isännöi museovirasto ja joku munkkikin oli kauhistelemassa, kun historian ensimmäiset länsikelkat kypäräbarbaareineen kaahasivat muurien sisälle. Lapsilla riitti ihmettelemistä.

Ohjelma oli vaihtelevaa ja votkaa riitti vielä pullotolkulla kotiin viemisiksi. Huipentuma oli pois lähtiessä, sillä isännät saivat päähänsä järjestää kunniaksemme ilotulituksen.

Paremman puutteessa räiskyttelyyn kelpasivat hätäraketit, joita posauteltiin illan kahmeessa kuvan laivan luona. Se oli syysmyrskyissä ajanut karille. Pelastuspartioita ei nytkään ilmaantunut.

Pitihän rajan takana sittemmin käyvä useammankin kerran. Haaksirikkoalusta nostettiin seuraavana kesänä helikopterien sun muiden vempeleiden avulla.

Grobu






Autuaasti edesmenneet sukulaiseni kertoivat kiehtovia tarinoita Pörtsämön erämaakalmistosta. Muuan liittyi hautamuistomerkkiin, jonka nimi on grobu. Se on kuvan kaltainen pikkuinen hirsiaitta.

Kovinkaan pitkää aikaa, ei sataakaan vuotta ole, kun Pörtsämössä kuulemma oli useita grobuja. Harmaantuneita tosin jo, ja vähitellen ne maatuivat kuten puuristit ja vainajatkin.

Mummoni mummo oli kertonut, miten hänen mummonsa vei vainajalle evästä grobuun vanhan karjalaisen tavan mukaan. Ruokatarpeet katosivat yleensä melko nopeasti, sillä maassa vallitsi silloin suuri nälänhätä.

Kreikkalaiskatolinen uskonto, jota nykyään kutsutaan ortodoksiseksi, suhtautui historiatietojen mukaan lempeästi karjalaisten pakana-aikaisiin tapoihin ja saavutti sillä tavoin ihmisten luottamuksen. Uskomukset elivät pitkään, ja tokko noista haittaakaan oli.

Pörtsämöön ilmaantui takavuosina uutuuttaan hohtava grobu kauniiseen niemennokkaan. Uteliaisuuttani osallistuin eräänä elokuisena päivänä ristisaattoon, jonka päätepisteenä oli erämaakalmisto. Illan alkaessa tummua väki kokoontui aterialle grobun vierelle. Tarjolla oli marjoja, hedelmiä, keksejä, sipsejä, makeisia.

Ortodoksisuus ei kaikistellen ole mikään kurttunaamainen uskonto. Pappi avasi viinipullon ja ensimmäiseksi lorautti grobun juureen vainajallekin. Se oli luonteva ele ja sopi minunkin mielestäni hyvin tilaisuuteen. Rahvas taustalla viritteli laulua, joka hyrisi kuin kehrääjälintu: "Elettyämme auringonlaskuun, nähtyämme illan koiton, me veisaten ylistämme Sinua...".

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Juuria






Pääsiäisen aikaan on ortodoksinen uskonto paljon esillä, onhan kyse sen merkittävimmästä juhlapäivästä. Milloin haluan omia juuriani etsiä, menen Pörtsämöön. Suku on ortodoksista perua, kuten erämaakalmistokin.

Niin kauas kuin sukujuuria on voitu tutkia eli 1600-luvulle, ne ulottuvat sille seudulle. Kalmistoon on haudattu esivanhempiani ja muita sukulaisia ilmeisesti useammalta vuosisadalta. Ei vanhimmista ajoista Pörtsämössä mitään näy. Ennen oli tapana, että hautamuistomerkiksi laitettiin puinen vinoristi. Kun se maatui, uutta ei yleensä pystytetty.

Eipä minua häiritse, vaikken Pörtsämöstä enää löydä kuin äidin puoleisen mummon ja ukin haudat. Sekin kuuluu asiaan, että kalmisto on melkeinpä luonnontilassa. Järveen pistävä niemi on tunnelmallinen paikka, jossa nykyihmisen on hyvin rauhoittavaa poiketa.

Ehkä antoisinta on soudella sinne hiljakseen samoja vesireittejä, joita pitkin vainajat muinoin multiin saateltiin. Niiltä rannoilta löytyvät oman syntymäsavusaunani jäännökset, muutama sammaloitunut hirrenpätkä, joitten äärelle sopii poiketa samalla reissulla.

Kesäneljältä






Kelloja on veivattu aamuyöllä kesäaikaan, kolmelta siirretty viisareita tunnilla eteenpäin. Siispä laitan näkösälle kuvan, jossa on kesäaamua neljän aikaan.

Ei se mitenkään hassumman oloista ole, edellyttäen että on hyvä ilima ja aurinko pääsee esteettömästi nousemaan taivaanrannalta. Ja jäät ovat lähteneet järvestä.

Ettäkö on hanget ja nietokset. Ei se haittaa, täällä Bittiparatiisissa kaikki on toisin, päälaellaan. Ajatusta ei kahlita, se saa lentää vapaasti kuin kesäaamun kuikka.

Ja iloista pääsiäistä!

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Kotiovella






Bittiparatiisissa on ainakin kaksi oravanpesää. Kuvissa on asukkaita kotiovillaan. Toinen pesä on takapihan tissikuusessa, toinen salaman vioittamassa näreessä.

Anteeksi kovin kurret, mutta en millään voinut vastustaa kiusausta. Tiijjän jotta koti on yksityisaluetta, jonne ei pijä männä kurkistelemaan saati kuvaamaan.

Oli viimeinen kerta, lupaan. Vaan kunhan tuotte pesueet näytille, otetaan perhepotretteja vaikka viereisen halkokasan päällä.

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnass´!
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnass´:
Metsolan kantele soi!

Aleksis Kivi





Hiljaiseloa






Ei oo päässyt tositoimiin tämä pariskunta, vaikka vesi jo virtailee lammen suistossa. Jotain ajankulua on sentään ollut, kun on pitänyt puolustaa reviiriä, ajella pois tungettelijoita, jotka mielellään änkeäisivät pesäpaikkaa katsastamaan.

Lemmenpuuhat vain eivät ilmeisesti eisty eikä oo ihmekään, sillä viikot ovat olleet kylmänlaisia. Joutsenilla ei oo vällyä, jonka voisi vetäistä korville yönseutuna.

Uteliaita riittää ympärillä. Hangelta löytyvät saukon mahaliuku-urat, minkki, kettu, näätä ja jänis ovat pyörineet piirileikkiä ja hirvi kahlannut puron yli. Onpa mehtokin retuuttanut siipiään lunta vasten, vaikkei koppeloita näy. Oisko yrittänyt antaa vetoapua joutsenille.

Monet mehän elävät ovat liikkeellä öisin ja hämärissä. Päivisin on vielä hiljaiseloa näin kevätkohmeilla. Minne ovat kaikonneet pilkittäjät, jotka ennen vanhaan riensivät lampien jäille nykyttämään jo aamulla anivarhain? Yhtään kairanreikää en oo tavannut tänä talvena, vaikka olosuhteet ovat olleet otolliset. Hankikelikin.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Hömöissä löytyy






Hieman huolestuneena oon silmäillyt tänä talvena lintulauvan suuntaan, sillä hömötiaisia ei ole siellä juuri näkynyt. Tänään huoli poistui, sillä ainakin kymmenen parvi lehahti ruokikselle. Selvästi niillä oli kevättä rinnassa.

Muitakin lintuja siellä pyöri, talitintit päällepäsmäreinä. Punatulkkuja, pari mustarastasta, viherpeippo sekä kuusi-, sini- ja töyhtötiaisia. Käpytikka nakutti vähän kauempana. Närhiä ei näkynyt, mutta niistä en oo huolissani. Ne ahtoivat aamulla ihtesä niin täyteen, etteivät iltapäivällä jaksaneet enää lentää.

Mimmonen kesä?






Pitkin talvea on Bittiparatiisissa koitettu ennustella, mimmonen kesä on tulossa, vaan tokko tuota on päästy puusta pitkään. Pitkäperjantain kohalla "Vanhan kansan merkkipäivät" tuumii, jotta jos pitkäperjantai on vihainen, niin ei ole seuraavana kesänä pelkoa hallasta, mutta jos selkeä, kyllä silloin halla rutaisee.

Viime kesä jäi aikakirjoihin kylmänä. Sen todistakoon oheinen kuva. Lokit lensivät savuhormin päälle, kun aloimme lämmittää saaressa saunaa. Kai niitä paleli.

Lokeista ei sinänsä oo pahaa sanottavaa. Eräskin kapusi joka aamu viijeltä kalamajan savupiipun päälle kailottamaan. Se korvasi herätyskellon. Johan tuohon aikaan on lähettävä verkoille.

Saunan sillan alla on tukkakoskelon hautominen onnistunut monena kesänä, pitkä letka on emolla perässä yleensä myöhemmin. Viime kesänä ei näkynyt pesijää. Lehet kirjoittivat, että kylmä sää haittasi vesilintujen lisääntymistä.

Kalamajan rakentaja oli aikoinaan tehnyt yhen virheen: pystytti sen kekomuurahaisten valtatielle. Oottelimme, että kylmä kesä toisi ratkaisun pulmaan. Eivät murkut hyytyneet. Ramppasivat koko kesän majan läpi, yhestä nurkasta sisään, toisesta ulos. Osa luuli vallan kestikievariksi.

Vieraita kävi viime kesänä harvakseltaan, yleensä ei ensi käynnin jäläkeen näkynyt.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Turvesheikit






Soitten turvekuntat olivat tähellisiä entisajan maatalouvessa. Niistä sai oivallista kuivatusalustaa navettaan. Melkein joka talolla oli suolla sammalpalsta.

Nykyään tapaa enää harvoin merkkejä tuosta elämänmenosta. Sammaleen nostopaikat ovat muutamassa vuosikymmenessä arpeutuneet, eivätkä ne suurta haavaa edes aiheuttaneet.

Melkein hellyttävää oli ennen turvesoiden hyödyntäminen siihen verraten, mitä alettiin tehä 60-luvulla. Silloin soilta alettiin korjata polttoturvetta. Mallia otettiin Neuvostoliitosta ainakin siinä mielessä, että mahollisia seurauksia ei katottu tarpeelliseksi selvittää etukäteen.

En ruppee syntyjä syviä selevittämään, riittää kun mainihen monen vesistön turmeltuneen. Innokkaimpia puolesta puhujia olivat kuntien nokkaniekat, jotka pilapiirtäjä nimesi oivallisesti turvesheikeiksi. Monet olivat otettuja arvonimestä, uskottiinhan turpeen poikivan teollisuutta ja tuovan leipää ja lirkutuksia. Ei tuonut enemmälti.

Tappelu soista taitaa jatkua yhä. Sitä seuratessa voipi katella noita muistomerkkejä, joita paikalliset ihmiset ovat laatineet entisaikojen työnteon kunniaksi.


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Hevosvoimia






Vielä 1980-luvun alkupuolella saattoi metässä nähä hevosen ja miehen tositoimissa talvella. Jälkeä syntyi, siistiä jälkeä nykysavotointiin verraten. Ja taisi isäntäkin netota enemmän kuin nykyhakkuissa, ite kun heilui tukinteossa.

Lapsuusaikoinani 50-luvulla savotointi oli kylissä talvisin enemmän sääntö kuin poikkeus. Miltei joka talossa oli jonkinlainen mehtäpalsta ja hevonen, paraissa kaksi. Mökkienkin miehet olivat useimmiten metsätyömiehiä titteliltään. Niin isäukkokin. Joskus työnantajana, vaativana sellaisena, oli metsäfirma. Pinojen päät piti olla millilleen.

Rajua työtä se oli, ja luppoaikoina piti etsiä muuta tienestiä. Joskus talollisetkin hankkiutuivat osaksi vuotta muihin hommiin. Kuvan ahertaja 80-luvulla oli varsinaiselta ammatiltaan rakennusmies/maanviljelijä/kalastaja. Pientilojen elanto löytyi useasta askareesta.

Hevosten paluuta metsätöihin on povailtu moneen kertaan, mutta tokkopa tuosta totta koskaan tulee. Metsän itsensä ja luonnon kannalta se tekisi hyvää, mutta tuskin tekijöitä enää löytyy. Pienillä mehtäpalstoilla ei taijja olla nykysin merkitystä muuten kuin kotitarpeisiin. Silloin siellä heilutaan mönkijän tahi kelkan kanssa, jos kyetään. Jos sinne moto tulee myyntipuuta korjaamaan, se on isännälle talouvellisesti yhtä tyhjän kanssa. Pitäisi olla satoja, mieluummin tuhansia hehtaareja. Niitä varten on nykysysteemit kehitelty.

Mutta on metsäläntillä, pienelläkin, sikäli merkitystä, että sieltä löytää hyvää mieltä ja liikuntaa. Polttopuita saapi ja joskus rakennustarpeita, jos kehtaa tehä ja osaa.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Perinnettä






Riihet ja risuaijat olivat ennen oleellinen osa kylämaisemaa. Joissain paikoin niitä täyvensivät vielä vinttikaivot. Nykyään melkein ovat muistoja vain.

Riihiaikaa en muistakkaan, näytösluonteisesti oon myöhemmin perehtynyt siihen pölyiseen puuhaan. Lapsuuvessa olivat jo valttia puimakoneet, joita hevoset vetivät talosta toiseen. Pahalla äänellä papattava porilainen pyöritti hihnojen avulla puimakoneita, joitten sisään syötettiin viljalyhteitä. Toisesta päästä tuli olkea, jyviä ja ruumenia.

Se kuului maalaiskylän tunnelmaan syksyisin.

Risuaitojakaan ei minun tarvinnut enää tehä, sillä piikkilanka oli jo keksitty. Entisiä aitoja näin kuitenkin kilometreittäin, ja kunnioitus oli syvä.

Mielestäni risuaijan teko on ollut taidetta sopivien näreitten kasvatuksesta lähtien. Niitä sitten halkaistiin ja aseteltiin aijaksi oksista väännettyjen vitasten eli siteitten avulla.

Entisaitoja näkee vielä matkailupaikkojen koristeina, mutta maastosta ne ovat lahonneet. Piikkilangat ovat yhä harmina metissä ja takamailla, koska eivät hevillä häviä. Moni kumikenkä on auennut risaksi ja ajokoira repinyt ihtesä.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Hankiislöytö






Parina päivänä on tullut pyörittyä lapsuuskylän kulmilla, hyvät hankikelit kun on. Niin hyvät, että tasaisilta soilta ja jäiltä ei toinna kumpareisiin mehtiin vanahan lähteä, siellä ei hallihe suksiaan.

Eilen yritin kierrellä lampia ympäröivillä jyrkkärinteisillä särkillä ja osuin paikkaan, jossa en oo ennen käynytkään. Jyrkänteitten välistä löytyi laajahko potero, jossa oli muotoja niin jotta silimiä häikäisi.

Eppäilen että hangen alla on kiviä, mikähän pirunpelto tahi rakkakivikko lienee. Kesällä pittää käyvä kurkistamassa uuvelleen.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Suklaapalkka






Pääsiäisseudun päivistä on lapsuusajalta jäänyt eniten mieleen palmusunnuntai, jolloin kipiteltiin hankia pitkin virpomaan. Perimmiltään uskontoon liittyvä tapa oli silloin voimissaan kreikkalaiskatolisessa rajakarjalaiskylässä.

Vuonna 1953 olin kansakoulun ensimmäisellä. Niinpä aamulla anivarhain kipaisin virpovihta kädessä muutaman kilometrin päähän koululle. Taisin olla ensimmäinen, sillä opettaja oli vielä yövuoteellaan ja hyvin yllättyneen näköinen.

Muualta tullut luterilainen opettajatar hoiti ensimmäistä työpaikkaansa, eikä luultavasti ollut vielä kovin perillä kylän perinteistä. Uteliaana hän kyseli virpomisesta, vaikken paljon muuta osannut valistaa, kuin että palkka pitäisi maksaa. Yöpöydällä oli suklaalevy, josta opettaja lohkaisi palan virpojalle.

Olin pettynyt, sillä toiveena, jota ei lausuttu ääneen, olivat rahakolikot, mitä enemmän, sitä parempi. Ne käytettiin maallisiin tarkoituksiin, ruoan ostamiseen. Tarpeellisempia olivat silloin kolikot kuin suklaa.

Pian pettymys unohtui, sillä opettaja osoittautui hyväsydämiseksi ihmiseksi. Hän kyläili pienissäkin tölleissä, ja aina vaikkapa kahvikakku tuomisina. Tämä oli aivan uutta. Keväällä koulun päätyttyä olin niin ikävissäni, että kaiversin koivun kylkeen syvämen kuvan.

En muista käyttämääni virpolorua. Tässä perinnettä käsittelevästä kirjasta kopsattu. Se sopii esitettäväksi vain riittävän huumorintajuisille virvottaville.

Virpoi, varpoi,
tuoreeks terveeks,
isännälle iso maha,
emännälle perä leveä.

Oheinen maisemakuva saattaa tuoda mieleen palmusunnuntain aamun tunnelmia. Olkoon vaikka kevätpäiväntasauksen kunniaksi.


lauantai 19. maaliskuuta 2016

Perustelu






Sen verran äityi pakkasöitä pitämään, että koirat ovat saaneet nukkua sisällä. Talon valtiattaren määräyksestä.

Tämä on aiheuttanut pientä mielipiteitten vaihtoa. Mielestäni pisk... eikun hauvelit tulisivat erittäin hyvin juttuun omissa kopeissaan näillä säillä.

Viimeksi tänä aamuna kahvipöyvässä keskusteltiin henkevästi aiheesta. Perustelut riisuivat minut aseista kertaheitolla: "On niin ihana herätä aamulla. Et oo sinä vielä kertaakaan kantanut mulle kenkiä hampaissasi."

Syvä sopu on saavutettu, on aika lähteä lenkille.

Hymy hyytyy






Hahaa, vai on täällä sorsia. Ja vielä ilottelevat. Eiköhän kohta leikki lopu ja hymy hyyvy.

Niinpä tosiaan. Sorsien lammelle hyppeli vieraslaji, minkki. Se söpöläinen, jonka kauneutta aikaisemmin ylistin. Vain mahtaneeko tuo mittään sorsalaumalle, jos ne menevät rinkiin pyrstöt vastakkain ja puolustautuvat.

Tietysti jos salakavalasti sukeltaa ja jaloista nykäisee sorsan pinnan alle. Hauet kuulemma sillä tavalla metästävät ainakin poikassorsia.

Saattoi minkki olla vain tiijjustelemassa, mimmoset ovat kevään mestat. Kannattasko syyvvä jo munat vai antasko poikasten kuoriutua.

Minkä tähen niin hyvännäkönen elukka ei pureskele vain heiniä, napsi marjoja ja popsi sieniä. Jaa, että mitä talvella? Noo, sitä varten sen kaiketi pitäs niittää heiniä pielekseen. Suattas siellä lampiloissa olla särkiä ja muutama ylimääränen sammakkokin ynnä muuta ötökkää. Haukea kun tarttuisi niskasta naskalihampaillaan, niin siinä riittäisi kaloria pitemmäksi aikaa. Kalastuslupa siltä pitäs kyllä vaatia.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Tähellinen homma






Talven tähellisin eläkeläishomma tuli tehtyä tänään, heti seihtemän kilometrin koiralenkin päätyttyä. Katkoin itestään kasvaneista kuusista latvuksia. Siitä on tarkotus tulla muutaman metrin levyinen kuusiaijan pätkä.

Minkätähen tähellinen? Se oli talven ainoo työmerkintä kalenterissa. Miksi kalenterissa? Vuuvenvaihteessa aattelin, etten muista kuitenkaan muuten. Miksi tänään? Sentähen, että aattelin näihin aikoihin olevan hankikeli, ei upottaisi kuusien vieressä tepastellessa. Se ennuste osui nappiin.

Minkätähen ylipäätään piti katkoa? Sitä ihmettelin kovin, lie jäänyt mieleen jostain telkkariohjelmasta tahi puutarhalehestä. Homma kesti kymmenen minuuttia, eivätkä kuuset komistuneet. Leikattavat aijat ovat, anteeksi vaan, mielestäni jonninjoutavia.

Mitenkähän sais loppupäivän kulumaan?

Varaslähtö






Paikoillenne - valmiina - ei tule mittään, taas varaslähtö. Olokoon, minkäpä näille mahtaa. Liian innokkaita ovat. Jotkut eivät millään jaksa ootella, että sanon PAM.

Lammen sorsat, joitten määrä lisääntyy koko ajan, yrittävät keksiä talvipäivien ratoksi puuhaa, jotta eivät pitkästyisi. Viimeinen villitys on kisata, kuka ehtii ensin uimaan. Oon esittänyt kainon toivomuksen, että lähtö sujuisi yhtä aikaa, saisi parempia kuvia.

Vain muutama metri siinä on pyrähettävää. Malttaisko nuo paremmin ootella lähtömerkkiä, jos kirskautan narsk.

No, huilaillaan hetki ja sitten uusiksi. Siinä se talavipäivä kuluu...





torstai 17. maaliskuuta 2016

Tyyntä elämää






Ikänsä tuulessa ja tuiskussa suuren järven selillä töitä tehnyt Kala-Ressi alkoi eläkepäivien tullen harrastaa pyyntiä tyynemmillä vesillä. Hän laski talviverkot läheisen pikkulammen jään alle.

Siellä oli miehen mielestä mukavaa, jos lumi vain lupsahteli alas rannan kuusista ja sätkän savu kierteli leppoisasti karvareuhkan ympärillä. Vielä jos sattui verkkoon haukipeto, joka "pani hanttiin Mannerheimin malliin", oli päivä täyvellinen ja ansaitsi illalla kossuryypyn, kaksikin.

Kesällä hän souteli tervapaatilla verkkaisesti valoisina öinä rasvatyynellä lammella ja kuunteli käen kukuntaa. Lampeen oli istutettu siikaa, jonka Kala-Ressi tiesi tarttuvan pintaan viritettyihin verkkoihin. Parin tunnin välein hän kävi kokemassa pyydyksensä ja nuotiolla kahvipannun vieressä tirisi hopeinen kala tikun nenässä. "Kyllä se makkarakilon voittaa."

Jos helteellä ehotti pistäytymistä järven selällä kalaonnea kokeilemassa, sai vastaukseksi hartioitten kohauttelua ja epäselvää mutinaa siihen suuntaan, jotta kylymä siellä on. Kala-Ressi pysyi päätöksessään.

Kaikki meni hyvin, kunnes myöhäsyksyllä alkoivat aallot möyrähellä ja läheni muikun kutu. Se pani vanhat veret kiertämään kiivaasti. Silloin piti päästä muikkujatan laskuun suurille selille kuin Päntän äijän kelkkailemaan ensijäille. Ei pijellyt mikään miestä kutuviikkojen aikana.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Luonnonoikku






Kalamajan niemen käressä kasvaa tervaleppiä. Yhtä on varjeltu erityisesti. Siinä oksa on kasvanut takaisin kiinni runkoon. Joskus luonto oikuttelee somasti.

Mitenkä tämä on mahollista? Hyvin epätieteellinen selitys voisi olla tämä: oksa ja runko ovat kihnuttaneet toisiaan, jolloin kaarna on kulunut kummastakin puhki. Molempiin haavoihin on kasvanut uutta solukkoa, joka on nivonut ne yhteen.

Jos suopetäjä on hitakainen, kasvaa tervaleppä kohisten. Ihmettelijöitä oon aina valistanut, että vieressä toimi muinoin pontikkatehas, jonka jätteet kuajettiin lepäntaimen juurelle. Oisko sillä osuutta luonnonoikkuun?

Pyyntiveriä






Esi-isiltä lienen saanut paljon pyyntiveriä. Kiitoksia vain Jegorit ja Ivanit. Eränkäynti on ilmeisesti merkinnyt heille ainakin osittain elinkeinoa, jokapäiväistä leipää tai särvintä.

Nappaan minäkin pyyn oksalta, kun kohalle sattuu. Näätää oikein himoitsisin, mutta aina kun oon nähnyt, on kamera jossain muuvalla kuin hyppysissä. Silloin jää takuulla ilman saalista.

Kulkea jolkutan kilometritolkulla, tarvon umpilumessa suksilla tahi hiihtää hipsuttelen keveästi hankia pitkin. Hiiviskelen takamailla, kompuroin oksankarahkoihin korpimättäikössä ja hypähtelen sammaloituneitten runkojen yli aarniometsissä. Sormi on herkästi kameran liipaisimella.

Kuvia metsästän ja tunnelmia. Jotenkin en osaa virittyä väkijoukossa. Vaikka luulen ymmärtäväni pyssymetällä kävijöitä, en osaisi kuvitella ihteäni nykyaikaiseen hirvi- tai petojahtiin, saati maasturiralliin metsäteillä. En kyllä pyrkiyvy valokuvaussafareihin piilokojuille tai lintubongarien porukoihinkaan. Mutta meitä on joka lähtöön, meitä pyyntiverisiä.

Kokoaisinko koreat:
honkia humisevia,
kuusenkukkia, kanervaa,
ulpukan suviunia.

Lauri Viita

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Elämä on






Kuvan suopetäjä ei oo kasvanut monta senttiä kuuteen vuosikymmeneen, mutta ei oo töllönnytkään. Lapsena sitä silmäilin ensi kerran. Edes tomerat ojitukset 1960-luvulla eivät sitä hetkauttaneet. Eivät tosin paljon muitakaan käkkäröitä melkein avosuolla. Vesistöihin ojitukset vaikuttivat melko tavalla.

Riisitautinen kaiketi. Puun elämä lienee ollut vaikeaa, mutta niinhän se elämä usein on. Opiksi jos jotain ottaisi, niin sen, että kannattaa sinnitellä. Ojitella ei soita toinna.

Melkein joka vuosi vänkyrää on käytävä tervehtimässä ja ihastelemassa.

Salon valoa






Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän metsä näyttäytyy mulle samanlaisena kuin lapsuuvessa. Se on salaperäistä saloa, jossa on kiehtovaa valoa ja vaihtuvia tunnelmia. Liikkuminen siellä on suurta huvia.

Penskana kiirehin hankiaamuina läheisen kallion laelle. Siellä oli metsojen soidinpaikka, jossa esitettiin jumalaista näytelmää. Millään ei olisi malttanut jatkaa matkaa kouluun, jossa odotti vastenmielistä katkismuksen ulkolukua.

Joskus tilaisuuven tullen läksin talvella seuraamaan ilveksen, ketun tai jäniksen jälkiä. Kilometrit taittuivat helposti eläinten perässä. Jäljet kertoivat mielenkiintoisesti niihen elämästä ja mielikuvitus täyventeli luonnon kirjoitusta. Aika kului ja monesti tuli havahuttua siihen, että ilta pimeni.

Metsä on ollut paikka, jonne on voinut mennä purkamaan pettymyksiään. Metsä on lohuttanut ja muutaman kerran jakanut elämän riemunkin. Kertaakaan se ei oo pettänyt.

No nyt tämä meni höpötarinaksi, mutta mänköön. Voipi panna hyvin vanahuuven piikkiin. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että salon valo mielestäni voittaa kaupungin valon.

Multamummuni kädestä
tervaskannon kaivanenkin.
Taaton tänne tallettaman
valon varjoille viritän.

Lauri Viita

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Muotoja






Laatulehti Hesari uutisoi äskettäin, että maailman naiset suuttuivat eräälle tositvjulkkikselle, joka julkaisi nakukuvansa netissä. Kuvasta päätellen eivät turhasta nokkiinsa ottaneet. Taiteilijat ovat sellaisia vartaloita kuvanneet vuosisatoja.

Koitin etsiä, löytyisikö Bittiparatiisiin kaarevia muotoja. Ei ihan Kim Kardashianin veroisia sattunut eteen, mutta yhtä luonnon luomia.





Pitsiä






Metsästä on moneksi. Kaunis se on melkein aina, modernin mehtäammattilaisen mielestä jopa avohakkuun jälkeen. Monet hakevat tietysti metsistä muita kuin kauneusarvoja, minähi sieniä ja puolukoita.

Nuori koivikko ei oo yhtään hassumman näkönen talvisäillä, jos luonto on taiteillut siitä kuvan kaltaista pitsiä. Kevätkesällä saa rääseiköistä pehmeitä saunavastoja, jos maanomistaja antaa luvan.

Mehänhoijosta en hevin väittele, kun ei oo tietämystä tarpeeksi eikä juuri metsääkään. Suomessa on erinomainen jokamiehen oikeus, jonka perusteella saa käppäillä luonnossa melkein missä hyvänsä, kunhan ei vahinkoa aiheuta. Se on taatusti viimeisiä oikeuksia, joista ihmiset täällä Pohjolan perillä luopuisivat.

Tällaisen tavallisen kulkijan näkökulmasta nykymetsissä on se hankala puoli, että huonojalkaisemman on melkein mahoton niissä risukoissa kulkea saati suksia. Ja jos on tehty risusavottaa, niin vielä kauheampaa. Mehän uuvistusvaiheessa suurilla koneilla montuille kuokittu ja aurattu maa estää tehokkaasti liikkumista vuosikymmeniä.

Mutta eipä lannistuta. Hitaasti kun hissuttelee ja varoen jalkansa asettaa, saattaa risukossakin nähä ja kuulla jotain, ihan kotona kerrottavaksi asti.

Mitäpä sinusta, metsä?
Jos osaisi onnestansa
ihminen iloa puida,
niin mitä sinusta, metsä?

Lauri Viita

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Heppu






Mitäs mielessä on sulla?
Et kai liene ilveskissa,
silmäs on kuin pistoksissa.
Lähemmäksi et saa tulla.

Ai, vai valokuvaaja?
Sehän muuttaa kaiken,
oonhan toki kauniinlainen.
Ootapas niin korvat
laitan paremmin ja
kohentelen karvat,
siistin tuota selkää.
Kuvaajaa en toki pelkää.

Mun nimeni on Heppu.
Hyvin onkohan tuo peppu?
Anteeksi jos piilottelin,
mie niät mehtäkauris oon
vielä keskenkasvuinenkin,
yltää, pahus, nietos kainaloon.

Ja nettiin laitat kuvan, nimen.
Ihanko siis Bittiparatiisiin?
Se on sitten sillä viisiin,
jotta päivä oli täyvellinen.

Jänisjussit






Mediasta oon huomannut, että mehästäjäporukat kurssittavat nuorista pyssynaisia ja -miehiä. Neuvontatyötä perustellaan sillä, että harrastus ukkoutuu. Aihetta onkin olla huolissaan. En tiijjä, liekö luonnonsuojelijoilla vastaavaa toimintaa, liikun niissä piireissä vielä vähemmän.

Aikoinaan oli eräällä paikkakunnalla lasten luontokerho, jonka nimenä oli Jänisjussit. Sitä veti asiantuntemuksella mies, joka työkseen kanteli jonniinlaista tussaria, nimittäin rajamies. Kerhon ajatuksena oli neuvoa, miten luonnon elävät parraiten suatas pysymään hengissä.

Kohta kun opin lukemaan, tavailin Juhani Ahon lastun "Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta". Se kertoi jäniksiä ansalangoilla pyytäneestä Pekka-pojasta. Pekasta ja eräästä jäniksestä tuli dramaattisten vaiheiden jälkeen ystävyksiä ja pyyntitouhut loppuivat. Minusta tuo tarina teki luonnon ystävän loppuiäkseni.

Kenelle luonto taivaan lintuineen ja metän eläimineen kuuluu? Ja onko joku saanut valtakirjan toimia luomakunnan herrana? En minä ainakaan, enkä osaa antaa vastausta moniin muihinkaan kysymyksiin. Mutta pohtailla aina saa, niin kerhoissa kuin itekseen.


lauantai 12. maaliskuuta 2016

Talvikämppä






Muutamaan kertaan on ennusteltu, että metsäjäniksen tulevaisuus olisi vaarantunut, mutta ei se tämän hetkisten jälkien perusteella oo. Uusia pupuja on melekosen varmasti tulossa lähiaikoina, kantoaika on puolensataa vuorokautta. Kolmekin pesuetta se voi pyöräyttää vuuvessa.

Metsäjänis köksäilee hämärissä ja öisin. Päivisin se torkkuu suojaisessa paikassa, vaikkapa kuvan mukaisessa talvikämpässä. Syntymiseen ei erityistä pesää saati kämppää tarvita, pelkkä hanki riittää, kunhan vähän kasvillisuutta on suojana.

Jäniksiä on joinain aikoina enemmän, joskus taas vähemmän. Kannan vaihteluihin saattaa esimerkiksi joku tauti vaikuttaa. Nykyisellään voisi kuitenkin olla huolestuneempi vaikka linnuista. Tintitkin ovat selvästi vähentyneet syöttöpaikoilla talven edetessä. Pitääpä tarkkailla tilannetta ja tuumia kuten runoilija Lauri Viita:

Tauti tanssi talvitiellä,
kysyi, toinko terveisiä.
Mistäpä minä, mutisin.

Toivioretkelle







Maaliskuun puolivälin tienoilla se yleensä alkaa, oli lunta enemmän tai vähemmän, oli hankia tai upottaa. Joku kumma kaipuu vetää metsiin ja soille, yleensä lapsuuven tutuille paikoille.

Pitää päästä katsastamaan, joko talven jälkeen on hiljaisella salolla liikettä, mitä elämää on hipsinyt harjuilla ja rannoilla, joko purot alkavat avautua ja lampien lumi tummua.

Varsinkin hankikelillä siellä on vaivatonta liikkua pitempiäkin matkoja, kuunnella ja katsella, aistia kevään vähittäistä tuloa. Muistot mylläävät pipon alla ja hyvä mieli hyrrää.

Lampien rannoilta löytyy laavuja ja nuotiopaikkoja, joissa on pakko kahvitella. Hyvin harvoin siellä kohtaa talvella toisen ihmisen, koska valmiita latuja ei ole. Joskus pääsee vaihtamaan mielipiteen satunnaisen pilkittäjän kanssa.

Useammin rymähtää teeriparvi hyyvoksistaan ja säikäyttää. Kohta ne tapaa kuhertamassa ja urpuja nyppimässä koivikossa.

Näillä elämyksillä jaksaa ootella, kunnes salo vapautuu ryminällä talvesta ja kuhisee toimintaa. Kohta siellä viuhuvat siivet ja kuuluu kaklatus.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Suunnittelua






- Kuulehan kultsi, eikö meijjän pitäs alottaa perhesuunnittelu?

- Herkeehhän siinä. Sulla se on mielessä harva se kevät.

- No kun on semmonen kumma kutina.

- Pesseekään sua vielä, kun on paksut hanget.

- Se on kuule kevät etuajassa, ens viikolla puhaltaa länsituulet.

- Tiijäppä näitä tuulia, taijjan pittee vielä jalat ristissä. Sitä paitsi mulla on semmonen tunne, jotta meitä katellaan.

- Eikö mitä, höpötihöö. Bittiparatiisin äijähän kirjotti olevasa järven selällä pilikillä.

xxxxxxx

Sitkeässä on tuo Kiteen Valkiajärven kiista. Siinä jos missä UPM on nykyajasta pihalla kuin lumiukko. Jospa kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Järven tarina auttaisi, se kun on osin kuvattu Valkiajärvellä.


Superfoodia






Kuvassa kuavetaan superfoodia loutaan Puruveillä. Ei sitä ois muutama vuoskymmen sitten uskonna, jotta muikku suapi semmosen arvonimen. Miksi männä järveä etemmäs kalaan!

Superfoodiksi sanotaan ruokaa, joka on poikkeuksellisen "ravinnetiheää". Se sisältää luonnon raaka-aineita, jotka ovat varastoineet itseensä mineraaleja, vitamiineja ja antioksidantteja. Muikku on tutkimusten mukaan rasvakoostumukseltaan superfoodia. Se kerää ravinnostaan peräisin olevia rasvahappoja tehokkaasti. Suomen Akatemia mainostaa, että siksi muikku on erinomaista ravintoa ihmiselle.

Tutkimus osoittaa, että eri tyyppiset kasviplanktonit tuottavat laadultaan erilaisia rasvahappoja. Puruveillä muikut ahmivat plankton-hankajalkaisia, joissa on paljon erinomaista DHA-rasvahappoa. Hankajalkaiset ovat pieniä äyriäisiä, joita elelee etenkin suurissa, kirkkaissa järvissä. Jokohan tämä tuli seleväksi.

Heh. Oon aina hyvin varovasti käsitellyt tieteellistä tekstiä, toivottavasti meni ees sinne päin. Koitan muistaa nuo tiedot aina, kun tartun suolattua neulamuikkua hännästä ja puraisen pääpuolesta. Siinä ohella nautiskelen muita suomalaisia superfoodeja, kuten mustikkaa, puolukkaa, karpaloa, lehtikaalia, ruisleipää, kaurapuuroa ja rypsiöljyä.

Yhä vain näemmä paranee: Puruvettä kunnostetaan lähivuosina parilla miljoonalla. Ravinteiden valumista (veteen) estetään, heinikoita niitetään, kosteikoita (?) kunnostetaan ja kalastoa hoidetaan.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Jo jysähteli






Pilkkikausi on avattu. Luontainen vaatimattomuuteni estää laittamasta koko saalista näytille. Ei se ois mahtunut yhteen kuvaan.

Ohut mehtäsuksia kantava lumikerros oli jäällä. Hiljaista siellä oli, vain korpit metakoivat. Ja vaimo hihku sillon tällön avannolla.

Noista isommista suapi fileitä. Kalakukkoon laitetaan 40 pienintä. Sitten kuivataan uunin jälkilämmössä loput, niistä tehhään kizukeittoa rospuuttoaikana. Koiratkin mielivät kuivattuja herkkupaloja, ne voittavat supermarketissa myytävät siankorvat.

Huomenna haijjaan lissää. Tai eihän sieltä oteta, Pyhäjärvi antaa jos sitä sattuu huvittamaan.

Siunatuksi lopuksi mainittakoon, että kuvan ahvenen sai vaimo.

Kirkastuvaa?






Pitkään oon ollut sitä mieltä, että mehtäfirmat ovat mualimanmänöstä ulkona kuin lumiukot, keskittyneet lähinnä osinkojen ja optioihen jakeluun ja unohtaneet tuotekehittelyn. Nyt pitänee varovasti muuttaa ajatuksiaan, vaikka kysymysmerkki on yhä paikallaan.


Tietoja uusista tuotteista on alkanut putkahella esiin, mikä merkihtee myös investointeja. Biotuotetehtaita tulee kuulemma sellutehtaihen kylykeen. Parin vuosikymmenen verran ovat uuvet innovaatiot myöhässä, ainahi seihtemän paperitehasta on keritty lakkauttaa. Tuotantoa on siirretty mihinkähäntä Kiinaan ja suomalaista työväkeä pihalle.

Ihan kuin tunnelin piässä näkysi valoa. Vielä kun saisi tämän nykysen hallituksen tolokkuamaan, että tuotekehittely ei kehity leikkaamalla. Luovuus viihtyy siellä, missä perusasiat eli ruoka, vesi, lämpö ja lepo ovat turvattuja. Ihmisillä pitää olla varmuutta tulevaisuuvesta. Yhä kovemmin juoksemisesta ei oo luovuuvelle hyötyä.

Tekipäs eetvarttia haukkua välillä ihteään suurempia voimia täällä somessa. Ihan kuin ilimahi kirkastusi. Suapi nähhä, antavatko valtamedian päätoimittajat nyt uuvven julistuksen.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Fanitusta






Joillain on lavakarismaa. Fanilaumat kuolaavat lähituntumassa silimät tapillaan. Ja näkisittepä oravat ja tintit, kun Hän lähestyy. Siinä säksätys ja sirkutus käypi.

Lenkille lähtö on aamuisin kuin hevimetallikatsomossa. Tuntuu kuin fanit olisivat tulleet hulluiksi, säntäilevät sinne tänne, päästelevät omituisia ääniä, hyppivät ilmaan ja heittävät kuperkeikkaa.

Entäpä kun Hän lähtee hiihtämään tahi käymään kaupassa. Lohtupala hotkaistaan hetkessä tahi piilotetaan nopeasti ja noustaan kopin katolle konsertoimaan. Ilmassa väreilee slaavilainen kaiho, ulvonta ja uikutus. Oi miten on ikävä, tuu äkkiä takaisin. Meikäläinen saa silloin kävellä pihamaalla ihan vapaasti, eivät suo silmäystäkään.

Totuuven nimissä pitää tunnustaa, että aika ajoin oon jonon jatkona minäkin, varsinni leipomispäivinä lämpimäisiä vonkaamassa. Bittiparatiisissa leivotaan usein, puu-uuni lämpiää talvella melkein joka päivä.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Jumalainen






Keltanuttu, sinihattu,
silmissäni mascaraa,
oikeata uumanmittaa
ehkä vielä ootetaan.

Kumppania kuuluvasti
vierelleni viserrän,
puolihuolimattomasti
ripsiäni räpsytän.

Missiona muotisissi,
visiona missihissi.

Leidi taikka neiti,
aina nainen
turhamainen,
mutta yhtä kaikki
jumalainen.






maanantai 7. maaliskuuta 2016

Paitsi jos






Salomailla liikkuessani törmäsin heinäladon seinustalla lojuviin seipäisiin. Sellaisten avulla saatiin aikoinaan heinät kuivina latoon, olivatpa säät millaiset hyvänsä. Paitsi jos...

Laitoin 1980-luvun alussa lehteen rivi-ilmoituksen. Edes kirjeenvaihtoilmoituksiin eivät saaneet niin paljon vastauksia kuin siihen tuli. Puhelin rämisi yhtenään, satoja kertoja.

Halusin ostaa heinäseipäitä, piti näet kuivata pienen peltotilkun heinät sajekesänä. Jo kymmenes tarjous oli mielestäni edullinen, sillä tavara luvattiin tuuvva samaan hintaan perille Riäkkylän perukoilta. Loput soittajat olivat pettyneen oloisia. Jokainen halusi tietää, mihin hintaan olin ostanut, jotta voisivat muille kuluttajille hinnoitella oikein.

Satakunta seivästä muistaakseni oli pian pihalla. Vain pieni osa niistä tarvittiin. Eikun heinäntekoon ja säädyllisen ajan kuluttua kokeilemaan, joko olisi kuivaa. Eivät olleet. Pikemmin mustuivat ja mätänivät.

Naapurin isäntä kutsuttiin ihmettelemään. "Joo, nämä ovat kaksitappisia, ei semmosilla heinä kuiva. Pitää olla kolme tappia."

Tosi on. Mutta sainpa sentään melko kasan polttopuita. Nykyisin seipäät saavat nököttää ladon nurkalla, paitsi jos on niin sateista, ettei heinä muuten kuiva. Varsinkin hevoset kaipaavat kuivaa heinää.