torstai 30. kesäkuuta 2016

Aromia



"Mansikasta on jalostettu paljon lajikkeita, mutta niiden maku ei vedä vertoja ahomansikan vahvalle hienolle aromille." Näin aloittaa Lasse J. Laine ahomansikan esittelyn Suomen luonto-oppaassa.

Totta. Sitä vain ei enää kasva joka paikassa kuten ennen, eivätkä sadot ole joka vuosi yhtä hyviä. Viime kesänä oli Bittiparatiisin tontilla niin paljon, että kerättiin talvikakkujenkin päälle. Nyt on vaisumpaa kukinta, mutta eiköhän mummo löyvä mansikkapaikan lapsenlapsille.

Ahomansikka on vallannut talon viereisen kuivan rinteen, jossa on valoa ja lämpöä, jos on ollakseen. Toisinaan halla vie kukkia. Hyvin ahomansikka menestyy kilvassa muitten kasvien kanssa sille suotuisalla paikalla. Se leviää tehokkaasti pintarönsyillään. Ei tarvihe kyntää eikä kylvää.

Kuva on kalamajan niemen kärestä rantapenkereestä. Sinnekin ahomansikka on kotiutunut, eikä oo saaressa halloista pelkoa.

Vitskuttajia


Kaikenlaisia pikkuvitskuttajia on Suomen kesässä sen verran, että riittää vaativammillekin harrastajille. Asiantuntijat tunnistavat lintuja ennen kaikkea laulun perusteella. Siinä sitä ois haastetta ite kullekin.

Valokuvauksen kannalta pikkulinnut jäävät vähemmälle huomiolle, melekein satunnaista se on. Ei siksi, etteivätkö olisi kuvauksellisia, mutta niin ovat vilkasliikkeisiä, että vaikea on niitä ikuistaa.

Kuvan pensastasku viihtyy avoimilla mailla. Linnun sanotaan olevan runsaslukuinen, mutta harvoin siihen huomio kiinnittyy. Melkeinpä tutumpi on kivitasku, sen serkku, vaikkei sekään joka päivän tuttavuus.

Kerran näin kivitaskun ruokkivan puun oksalla suu ammollaan oottavaa käenpoikaa, joka oli paljon huoltajaansa kookkaampi. Se oli taas niitä kertoja, jolloin olisi toivonut kameran olevan mukana.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Lomalla






Lepo vaan. Meillä alako loma niin kuin teilläkin. Rehkiköön Bittiparatiisin ukko kamerasa kanssa, myö ei korvaa lotkauteta.

Lomalla ei tehä muuta kun liotellaan varpaita veissä. Otetaan torkut kullan vieressä. Mukuloita ei oo vielä hommattu, arvattiin jotta Sipilä leikkaa lomarahoja sun muita etuuksia.

Mustikoitten kypsymistä vuotellaan. Siellä varvukossa on mukava kuhkia ja pitää suuta auki. Käyvään kakkimassa laiturilla ja kiven takaa kahotaan, kun kalamajan muija harjaa ja puhisee.

Voe pahus, miten ramasee...

Kutuhommissa



Salakan kutuhommissa käypi räiske ja lätinä. Innokkaimmat pyyhältävät maan kamaralle, jos ranta sattuu olemaan lähellä. Joskus oon huvikseni nostellut niitä jäähylle haavin kanssa.

Kumma kyllä, lokkeja ei tällainen saalis kiinnosta. Jostain luin, että ennen vanahaan kutusalakkaa pyyvettiin ruokapöytään. Ei oo kyllä häävi kalamaku ollut sillä porukalla. Kuore on asia erikseen.

Salakat jäävät seikkailemaan pitemmäksi aikaa kutupaikkojen tienoille. Ne nypläävät tosi tehokkaasti matosyötit vapaongesta. Tästä ei oo mitään pahaa sanottavaa, sillä salakka-apajilla ovat usein myös kiloiset kyrmyniskat.

Iso ahven nousee syvänteistä jahtaamaan salakkaparvia, jotka ahistetaan karikoita vasten. Siinä syntyy silppua, joka herättää myös lokkien mielenkiinnon. Ja vapa taipuu kerran toisensa jälkeen...

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Luonnonoikku






Kalamajan saaressa on muitahi luonnonoikkuja kuin seinähirsiä järsivä jänis, joka jaksoi taas juhannuksena. Vuuvesta toiseen on kummastuttanut yksinäinen leppärousku jo kesäkuussa. Niin nytkin.

Kaverit nostelevat päitään viikkokausia myöhemmin, jos sittenkään. Vuuvet eivät oo veljeksiä tämän herkullisen, ryöppäämättä pannulle pantavan rouskun suhteen. Ensimmäinen sato keskikesällä on turhan toukkainen. Joskus tulee syyskylymillä toinen satsi. Silloin riittää otettavaa.

Yksinäinen varhaisherännäinen on kuusenleppärousku. Toinen ulkonäöltään erilainen serkku on männynleppärousku. Lepän kanssa ei kummallakaan liene tekemistä, nimensä ovat saaneet kaiketi verenpunertavasta maitiaisnesteestä.

Kanttarellit haluavat välttämättä kertoa, että hyökiin ovat tulossa. Laitetaan kuva todisteeksi. Vauhti saisi olla vähän virkeämpää.


Iltahetki






Parin minuutin kuluttua kesäkuun iltakahdeksan näkymää ei lammella enää ollut. Tuulenviri vei mukanaan tumman pinnan heijastuksineen. Seuraavaa samanlaista saisi odottaa maailman tappiin, mutta tuleehan niitä toisenlaisia.

Valokuva syntyy useimmiten silmänräpäyksessä. Nopeita ovat yleensä myös tilanteet, jolloin nappia olisi painettava. Ei ole aina aikaa kaivella kameraa selässä olevasta laukusta.

Sen kymmenet kerrat on pitänyt harmitella, ettei vekotin ollut käsillä ja laukaisuvalmiina tai ees mukana. Erityisesti lintuja ja nisäkkäitä kuvatessa varautuminen olisi tarpeen, mutta eihän sitä aina viitsi sillä tavalla, kun kyse on vain hauskasta harrastuksesta.

Joskus kuvattavat tottuvat ja alkavat luottaa. Muutamat lintuveijarit istahtavat loppukesästä veneen reunalle perää pitämään, kun säännöllisesti soutelen samaa reittiä. Kaiketi oottavat rantakivillään, eikö se ukontura jo tule, suatas pittee hauskoo.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Isäsä näkönen






Kalamajan kuikat toivat juhannuksena mukulansa näytille. Komea oli, ihan isäsä näkönen. Ite isukki patsasteli etualalla, kun emo esitteli.

En ollut huomata ohikulukeissa, mutta rantapuskan takaa kuului ystävällisiä kurahuksia, että etkö meinaa kuvata. Tottakai piti kuva ottaa potrasta pojasta.

Mikäpä hälle nimeksi? Siitä neuvoteltiin hyvän aikaa, vuan ei yksimielisyyteen piästy. Kun aloin kertoa suakkunaa Kuikka Koposesta vieraat närkästyivät. Kuului vain korkea kui-ik ja seilasivat selälle.

Saunapolulla






Kah, linnunpoika saunapolulla. Ja toinen samanlainen kauempana. Sellainen näkymä avautui ikkunasta eräänä kesänä juhannuksen jälkeen. Kun avasin kalamajan oven, kuului emoteeren kaakatusta. Se varoitti poikasia, jotka kuuliaisesti toikkaroivat mustikanvarpujen sekaan.

Ne pylkkerehtivät pihan tuntumassa monena päivänä. Somia ovat linnunlapset jos ihmisenkin. Joskus liian huolettomia ovat, saa heinikon suojissa hiippaileva emo mahahaavan sillä menolla.

Kiertelin majan ympärillä ja osuin teeren pesäsyvennykselle. Katselin höyhenpatjaa ja munansiruja. Ne olivat kymmenen metrin päässä majan seinästä käärmekuusen alaoksien siimeksessä, toisella seinustalla kuin se pesä, jota keväällä köijättiin.

Miten se onnistui hautomaan viikkoja näkymättömissä niin lähellä? Oliko sama keväinen vai kuuluiko ukkoteeren haaremiin?

Eipä aikaakaan, kun sottailut unohtuivat. Rannasta kuului ylen huolestunutta valitusta. Rantasipihän siellä poikasiaan kasvatti. On ne kyllä nekin melekosta porukkaa.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Torjuntataisto



Rauhaisana kesäpäivänä tiellä kulkiessa havahuin pellon meteliin. Mikäpä töyhtöhyypillä hätänä, kun noin riehuvat? Sieltä se "hätä" ilmaantui, kömpi ojasta penkereelle.

Vaan taisi kettu samalla nousta ojasta allikkoon, niin oli uhrautuvaa hyyppien torjuntataistelu. Repolainen yritti näyttää viatonta naamaa, että tässä vain ohikulkumatkalla, sattumoisin aattelin oikaista pellon poikki.

Pian näin sen luikkivan häntä koipien välissä mehän suojiin. Sen verran viisas oli, ettei jäänyt ehoin tahoin nokiteltavaksi. Oli unohettava sillä kertaa tipupaisti tahi munatoti, vaikka se olisi tuonut vaihtelua ruokavalioon. Sitä se eittämättä oli ehtimässä.

Hyyppien kodinturvajoukot ovat huippuluokkaa, monessa kovassa koetuksessa kouliintuneita. Siinä on isompien peräännyttävä.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Piippo Paksupää





Bittiparatiisin pitäjälle tuli mieleen, että jos sais joku ötökkä olla, haluisin olla perhonen. Nimeksi ottaisin Piippo Paksupää, joka on yläkuvassa. Vaimopuoli voisi olla vaikka Lauha Hiipijä, jonka fotoa ei valitettavasti vielä oo.

Perhosena ois mukava olla. Ei sotia, ei näläkää, ja jos jano yllättäisi, niin ojentaisi vain imukärsänsä. - Ja voisi lennellä kukasta kukkaan, kommentoi aatoksiani vaimo.

Tuon alakaunokaisen nimestä en oo varma, kun on niin punaset siivenreunat. Oiskoon joku itäperhonen tai jotain. Hyvin osasi poseerata, mitä ei kaikista piippopaksupäistä voi sanoa.


Onkia ikä kaikki



Kesäisempää harrastusta kuin onkiminen on vaikea kuvitella ainakaan ihmisen, joka oli pikkupoika 1950-luvulla. Oli se mukavampaa kuin heinänteko paarmaisella pellolla. Vilvoittavien vetten tykö piti melekein karata.

Jos kelit olivat kuivat ja helteiset, saattoi koko touhun suurimmaksi urakaksi osoittautua syöttien eli sättien löytäminen. Hyvä matopaikka oli arvokas. Aina niitä sentään tulitikkuaskin täytöksi kertyi.

Särki oli melekein mieluisampi kuin ahven. Se oli niin kaunis, kiiltävä ja punasilmäinen, että piti tovi ihailla ennen kuin raaski laittaa kupeella roikkuvaan tuohikonttiin ropisemaan. Säyneenpulikka oli himoittu kala, siinä oli jotain salaperäistä hohtoa.

Eräänä juhannuksena tässä takavuosina kävin lapsuuskylän entisten nuorten leikkimielisessä onkikilpailussa, josta kuva. Punapukuinen oli ylivoimainen voittaja, pian kuvanoton jälkeen hän veti säikähtynein ilmein rannalle hauen. Kanssakilpailijat hurrasivat. Osaavat ne tytötkin.




perjantai 24. kesäkuuta 2016

Hyvää juhannusta!




Iloitaan ja ihastellaan Suomen suvea.

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Eino Leino



Vilukukka






Perinteinen juhannuskukka on kurjenpolvi, mutta tänä vuonna se aloitti kukintansa jo huithait. Siispä otan esille toisen, vilukon, onhan juhannuksen sää toisinaan sen nimen kaltainen.

Vilukosta on sanottu, että se on runollisen kaunis kukka. Aivan erikoinen ilmestys se tosiaan on. Vanha kansa käytti siitä nimeä vilukukka. Tällä viitattiin sen kasvupaikkoihin. Kylmä ilma valuu alaville maille, suoniityille ja kosteikoille, joilla viihtyy viluinen usva ja yöhalla.

Juhannus on yhtä juhlaa, mutta sen jälkeen koitti ainakin ennen vanahaan arki. Muistan miten silloin kaivettiin esille viikatteet, haravat ja sapilaat. Ruvettiin heinäntekoon. Vilukon kukinta oli merkkinä sen aloittamiselle.

Ei auta kuin huokaista, että mennyt on mennyttä. Perinteinen heinänteko, johon liittyi ripaus romantiikkaakin, on muuttunut joksikin muuksi.

Eipä anneta vilukon häiritä juhannuksen viettoa. Jos se sattuu luonnossa liikkuessa vastaan, kannattaa hetkeksi syventyä sen rakenteellisiin saloihin. Netistä löytyy perusteellisia tietoja tästäkin asiasta. Ei muuta kuin läppäri kainaloon ja juhannusheila toiseen ja luontoon.

PS. Kuvan kukka on tähtitalvikki. Sori. En löytänyt arkistoistani vilukkoa, mutta katellaan Wikipediasta.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Työn merkeissä






Lintumualimassa juhannus sattuu tällä kertaa sellaiseen aikaan, että juhlapäivät kuluvat työn merkeissä. Ei käy kateeksi. Onneksi kesän tässä vaiheessa, kun lämpisikin, riittää itikoita ja muita ötököitä. Eivätköhän niistä osansa saa myös juhannusjuhlijat.

Minkähän tähen ohvit sun muut sumutteet ovat joko pahan hajuisia tahi tuoksuttomia? Eikö saman tien voitas yhistää jasmiinihajuvettä ja itikantorjunta-ainetta. Siinä kellistyisi itikoita ja ihmisiä. Juhannuksen seutuun olis varmaan käyttöä tälle ihmeaineelle. Tuotekehittelijät voivat korvauksetta laittaa idean korvansa taakse.

No nyt meni jo aiheesta sivuun, ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa. Jos linnuilla on vimmattu kiire sapuskan hankkimisessa, niin tuskin me ihmiset jäämme tänään toiseksi. Marketissa pittää käyvä ite kunkin, lenkkimakkaraa ja vissyvettä ja...


Juhannusteeri



Ukkoteerien mekkaloinnilla ei yleensä ole ollut seuraamuksia kalamajan välittömässä läheisyydessä. Muuan kevät oli poikkeus. Vaimo sanoi eräänä aamuna kahvikuppeja pestessään, että sorsa pesii ikkunan alla.

Oudon näköinen se oli sorsaksi. Tovin tiirailun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että teeriemo siinä hautoi muniaan. Turhan ottavalla paikalla oli liikenteen suhteen, joten pitkän pohtimisen jälkeen siirsimme pesän munineen kauemmas metsään. Pari munaa siinä vasta oli. Asia unohtui seuraavien viikkojen aikana, sillä lahnat ja ahvenet kävivät kiihkeästi pyydyksiin.

Juhannuksen alla huomasimme emoteeren puikkelehtivan pihapuskissa. Ovelasti se vältti liian läheistä kontaktia. Joskus vilahti pää, joskus pyrstö.

Olimme saaneet ikioman juhannusteeren. Mikäpä sen somempaa, eipä ollut ennen sellaista tapahtunut. Olikohan sillä jotain tähellistä asiaa? Samako oli, jonka pesän pakkomuutimme? Kysymykset risteilivät.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Anteeksi rouva






Joskus käy niin, että maastossa liikkuessa törmää tahtomattaan liian lähelle linnun pesää. Äskeisellä suoreissulla ihmettelimme kurkea, joka pyrki herättämään huomiota ja liikkui kuin olisi rampa.

Se näytteli, kuten monet linnut tekevät tällaisessa tilanteessa. Kurjella oli varmaan poikaset, jotka jäivät hiljaa piiloon. Emo houkutteli meitä peräänsä lymyilemällä männyntattaroihen takana ja läiskyttämällä siipiään kuin olisi lentoon yritellyt. Samalla kajahtelivat varotushuuvot pesueelle.

Anteeksi rouva aiheuttamamme tilapäinen häiriö. Poistuimme paikalta vähin äänin ja yritämme seuraavan kerran kiertää.

Janottaa



Pihlajaperhonen jos mikä on sosiaalinen. Ne kokoontuvat joskus mehtäteille ryyppäämään porukassa. Näin juhannuksen alla varsinkin niitä janottaa.

Joskus tiessä on lammikoita, joskus ei, mutta yhtä kaikki perhoset vaappuvat, horjuvat, hoipertelevat ja kaulailevat. Jotain kosteaa ne sieltä imevät. Eivät malta ees varoa lähestyviä autoja, kuskin on noustava hätistelemään ne tiehensä.

Paheksuntani moisesta yleisillä paikoilla rilluttelusta. Niitten ois syytä opetella ihmistavoille. Pihlajaperhosten kunniaksi on mainittava, että ne ovat muuten ihan harmittomia velikultia. Toukat eivät popsi kasvimaalla kaaleja, vaan tyytyvät pihlajiin. Tätä puuta riittää tunnetusti vaikka muille jakaa.


tiistai 21. kesäkuuta 2016

Suopunervaa






Eilinen kului suolla tulevaa lakkasatoa vaklatessa. Sitä tulee korkeintaan kohtalaisesti, tuulet ja sateet ovat karistaneet kukkia. Rehtiin ilomantsintapaan tiijjotetaan eteläsuomalaisille, että aikaisintaan elokuun lopulla kypsyy.

Karhu oli hauvannut suon laitaan hirvenvasan roippeet. Ite mesikämmen ei näyttäytynyt, mutta karhusiilikäs useaan otteeseen. Tällä perhosella ei oo imukärsää, joten kukissa se ei lentele. Mitä syönee?

Kurkiemo eksytti näkyvästi niijaillen lähelle osuneita kulkijoita kauemmas pesältään. Sen myötä sattui eteen vehkapotero. Eräässä kukinnossa kökötti kukkahämähäkki. Se oli naaras, koska kylessä olivat punertavat vauhtiraijat.

Kukkisnaaras on melekonen eläjä, iskee usein ihteään isompaan ötykkään. Se pystyy parissa tunnissa vaihtamaan väriä kulloisenkin kukan mukaan. Se liikkuu sivuttain, minkä takia se kuuluu rapuhämähäkkeihin.


Kiitävät hetket



Kesäpäivänseisauksen kunniaksi mainittakoon, että päivä on nyt pisimmillään. Bittiparatiisissa aurinko nousee 3:07 ja laskee 22:55. Erään laskurin mukaan siitä tulee 19 tuntia 47 minuuttia. Siitä se alkaa lyhentyä kiihtyvään tahtiin, ylihuomenna on jo minuutti pois päivänpaisteesta.

Kesä on täällä ohikiitävä hetki. Nautittakoon siitä ja sen väreistä. Syreenit ovat jo haalistuneet, mutta matarakiitäjästä löytyy värejä kuin karamellipaperista. On tumman oliivinvihreää, keltaista, punaista, mustaa ja valkoista sävyä.

Kiitäjät kiitävät yleensä yön hämärissä, mutta matarakiitäjän näkee joskus keskellä päivää. Muutaman sekunnin se malttaa pysytellä paikoillaan ilmassa imiessään mettä kukasta. Kiitos siitä hetkestä, joka mahollisti jonniinlaisen kuvan.

Voi kun löytäis vielä sen toukan, joka on koukussa maitohorsmaan. Siinä sitä riittää kahlattavaa kesäisiin hetkiin.


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Mustavalkoista




Näistä liroista ja vikloista ota selevää erkkikään, varsinkin kun tuli siluettikuva. Tuskin se mustaviklo on, ennemminkin veikkaisin valkovikloksi. Suolla rämemännyn latvassa se valitteli rankkasateihen tuoman tulvavein keskellä mualiman kurjuutta. Kumpparit oli mullakin jo vettä täynnä, joten olin samaa mieltä.

Viklo on kahlaaja ammatiltaan, joten voisi pitää suunsa supummalla. Monenlaisissa maisemissa niitä tapaa. Yhteisiä nimittäjiä ovat tulvat, kosteikot, suot ja lammet tai ainakin semmoisten läheisyys. Viklot kuuluvat maineikkaaseen kurppien sukuun, samaan kuin taivaanvuohi, rantasipi, suokukko ja kuovi muutamia mainitakseni. Siinäpä pitkänokkaista porukkaa.

Useimmiten on kurppaheimosta säikäyttänyt lehtokurppa, joka ponkaisee metässä nenän eistä karkuun. Jos pysyttelis hiljaa paikoillaan, menisi ohikulkija huomaamatta ohitse. Paraassa tapauksessa saisi maassa mötköttävästä linnusta kuvan. Lentokuvaa lehtokurpasta voi pitää huippusuorituksena.

Voivoivoi


Rannoilla liikkuessa ei voi olla huomaamatta, milloin rantasipille tulee perillisiä. Emo on hieman ylihuolehtivainen. Äänensävy muuttuu asteen verran voivottelun suuntaan.

Voivoivoi, elä mäne sinne, minkki siut syöpi. Kahtele taivaalle, haukka tulloo. Liiku varovammin kivellä, muuten puttoot. Kato nyt, satteen jälestä on liukas. Tullookohan siustakaa ikinä mittään, voivoivoi...

Pikkuinen viikset välittää perässä jallittavasta emosta, männä topitteloo vain neroinensa täynnä uhmaa kuin teini. Kyllä mie tiijjän ja ossoon, turhoo siinä mäkätät...

Sipipoikasen arki on täynnä elämänriemua, uuvven tutkimista ja mualiman oppimista. Ei siinä ehi kaikkia neuvoja kuuntelemaan. Ihana on elää ja ihmetellä ja kipinöijä.


sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Hupsistaheijaa






Onkohan tämä se espanjansiruetana? Keskenkasvuinen vissiin, imeskeli lieroa kuin tuttia. Puuha muistutti ensimmäistä mavonpujotustani onkikoukkuun penskana.

Kasvavat kuulemma liki 15-senttisiksi. Hupsistaheijaa. Tämä etana syöpi muka puutarhassa kaiken eteensä sattuvan, raparperinlehtiäkin. Sillon on kyllä melekonen peto. Omia vainajiaan natustavat välipalaksi.

Mutta että minun onkilierot ovat uhattuina! Nyt tuli stoppi kertakaikkiaan. Se on sillä tavalla, että siru joutuu ite killumaan koukussa syöttinä, jos tuhotöitä tekee.

En oo vielä kasvimaalla tavannut, tuokin pällisteli tiellä, jossa joutui auton alle lieroineen päivineen. Tuskin ehti jatkaa sukua. Se pystyy asiaa tutkineitten mukaan hedelmöittämään ite ihtesä ja munii kesässä 400 munaa.

Siispä on aloitettava kattavat vastatoimet ja mobilisoitava Bittiparatiisin väki lintuineen, sammakoineen ja käärmeineen torjuntatehtäviin. Talkoomuonaa on suun ja nokan ulottuvilla, kun on omatoiminen.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Eka tatti






Kesän ensimmäinen tatti on usein punikkitatti. Bittiparatiisin emäntä toi sen öylen voitonriemuisena kuvattavaksi. Meillä kun on päättymätön kisa, kumpi löytää ekaksi.

Pannaanko pannulle? Vuosikymmenten mittaan sienimaku on muuttunut valikoivammaksi, varsinkin kun on herkkutatin makuun päässyt melkein joka kesä. Aikoinaan punikkitattia piti maistella, eikä se hassumpi oo nuorena, vaikka muuttuu mustaksi paistaessa.

Etelän immeiset suattavat hymähellä meijjän sienilöytölöille. Hesarista luin jo viikkoja sitten, että maasta on putkahellut kaikenlaista kanttarelleista lähtien. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä kesä on kaiken suhteen varhainen.

Eka onki





Pitkään sitä piti kärttää. Olin jo viisivuotias, kun isä viimein katkaisi parimetrisen pihlajan ja kuori sen. Puisissa pikkurullissa myytiin 50-luvulla mustaa karhurihmaa, joka oli kestävämpää kuin tavallinen. Siitä tuli vapaan siima. Mummolta perinnöksi jääneen kamferttipullon korkki kiinnitettiin tulitikun avulla kohon virkaan ja koukkukin löytyi.

Tuntui juhlavalta kävellä Onnenvirran sillalle, kylän kuululle onkipaikalle. Alkoi onkimisen oppitunti. "Elä läiskytä sitä tuolla tavalla." Säikytin kuulemma kaikki kalat tienoolta, kun vavan kärki joka heitolla osui veden pintaan.

Vapa ei ollut kovin painava, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita. Jokunen kala tuli, mutta varsinaisesti saaliisiin pääsin käsiksi vasta myöhemmin. Silloin osasin jo ite tehä lyhyemmän vavan, jolla mahtui narraamaan sillan alustan isoja ahvenia.

Ne mollottivat virran pyörteissä suutaan aukoen, odottelivat toukkia, joita putoili lankkujen rakosista. Toukat olivat peräisin hevosenpalleroista, joita liinaharjat olivat pudotelleet talvella kopsutellessaan sillan yli.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Luonnonlapsia






Luonnonlapsista pitäville on koittanut kulta-aika. Vaikka minkälaista kurttunaamaa ja hellantelttua ilimaantuu silmien eteen joka käänteessä.

Päivänä muutamana raotin kateolkia talven suojanneen pressun lievettä. Hiiripesue siellä otti ensimmäisiä askeleitaan pesän ulkopuolella. Tuskin vielä osasivat kummastella, sillä silimät näyttivät olevan kiinni. Laitoin pressun kiireellä takaisin, jotta eivät ois säikähtäneet.

Harmaalokin poikasella silimät ovat olleet auki alusta lähtien, samoin enimmät ajat nokka. Se on ottanut tuntumaa elon tyyneen ja myrskyyn jo viikkokausia. Kokemusta karttuu joka päivä.

Luonto on nyt täynnä runsautta. Toisinaan tuntuu, jotta liijanni kanssa: puarmat ovat ilimaantuneet.


Voe mahoton!






Äskettäin kirjoitin puolukasta, siitä ettei sitä kerätessä tarvihe pelätä itikoita. Nyt osui eteen merkkejä toisesta elikosta, jota ei tarvihe puolukassa pelätä.

Puolukkapaikan lähellä oli juluma kasa karhun kakkaa ynnä muuta mellastusta. Sekin on kiinnostunut tulevista marjamaista, käynyt jo kukkia nuuhkimassa.

Ei tämä yllätyksenä tullut. Meillä on melekein joka syksy samoja puolukkapaikkoja. Syssymmällä kumpaisenkin jotokset risteilevät vaaran tuntumassa. Karhu hajottelee pitkin kesää lahokantoja rinteestä. Sieltä se löytää hyönteisten toukkia, joita myö ei oo vielä opittu nauttimaan.

Puolukkaa hiän kerrää yöllä, myö päivällä. Minkäänlaista konfliktia ei oo toistaseksi ollut. Se on eppäilemäti meijät nähnyt, mutta myö ei sitä.


torstai 16. kesäkuuta 2016

Muksut mukana




Tähän aikaan kesästä alakaa nähä järvellä seilaamassa joutsenia, joilla on muksut mukana. Voi että ne ovat ylypiän näkösiä, vanahemmat nimittäin.

Kovin läheltä ei kannata herttaisia lapsukaisia mennä ihastelemaan. Perhe kaipaa vielä yksityisyyttä. Intimiteettisuojalaki pitäs ulottaa kansallislintuumme.

Katellaan siis vain etäämpää, mieluiten kiikarilla. Kaupungissa jos sattuu, että joutsenpere on katua ylittämässä, autoilija olkoon velvollinen väistämään. Jotkut luontokappaleista ovat kuulemma oppineet käyttämään suojateitä, mutta eppäilen, tokko ne ymmärtävät liikennevaloista.

Joutsenlasten isi ja äitykkä pitävät äänekästä kuria. Perilliset ovat joskus melekosen omapäisiä ja toisinaan kovapäisiäkin, eivät tottele ja opi ennen kuin niskasta nujuttaen opastetaan. Tavat taitavat olla peräisin meikäläisen lapsuuvesta.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Malja kesälle



Pihlajaperhonen oli ottanut maljan kesälle, kaksikin, ja joutunut joron jälille. Uskoton oli nimikkopuulleen.

"Lemmikkini, lemmittyni", se soperteli päihtyneenä kukkaselle. Eikä se malttanut olla vain yhen tykönä, vaan alkoi lepatella kukasta kukkaan.

Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon, että Pihla lopulta hoiperteli ja hoilasi: "Mä hämärissä hiivin, sun luokses suhisevin siivin. Hik..."

Yrittipä istahtaa minunkin olkapäälleni.

Kun ilimat lämpiävät, on kenties meijjän muittenkin syytä pistäytyä terassilla kohottamassa malja kesälle. Mutta maltillisemmin, huomattavasti maltillisemmin kuin Pihla.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Kesätaidetta



Äskettäin oli täällä esillä ranskalainen taiteilija Monet, joka tunnetaan mm. lummetauluistaan. Taitava taiteilija saisi urakkaa myös karhunsammalista, joita Suomen korpimailla kasvaa. Hyvinnii ois muotoja ja värejä, joita läiskiä kankaalle impressionistien tapaan.

Aikalainen taidekriitikko kirjoitti Monetin ekatauluista, että tavalliset tapetit on huolellisemmin tehty. Monen taiteilijan osa on, ettei häntä ymmärretä.

Minähi innostuin kokkeilemaan, mitä korpisammaleesta saisi irti. Mitähän kriitikot sanovat? Oisko tapetiksi, vai onko liijan räikee?


Puolukan ylistys






On näköjään kauniin Kielon päivä, mutta riesoillani en laita sen kukkaa näkösälle. Puolukan laitan. Se on mielestäni Marja isolla alkukirjaimella.

Se on maukas syötävä, ei ollenkaan myrkyllinen kuten kielo, mikä tietysti on tärkeä ominaisuus. Kaikkein parasta on, että sitä on mukava kerätä kuten sieniäkin. Sopivan jyrkän rinteen kun löytää, ei tarvihe ees selekää notkistaa. Sen kun viilettelee kerulilla, sankko täyttyy huomaamatta.

Puolukka-aikaan ei oo itikoita läheskään yhtä paljon kuin mustikassa ollessa. Ne kasvavat avoimilla paikoilla, mihin käy tuulonen. Puolukka säilyy iliman pakastusta, jos survoo ja vie muakellariin. Suapi se jiätyäkin.

Kukkia näyttää olevan. Niihen ei tarvihtis jiätyä. Halla ei tätä marjaa hevin kokonaan vie, aina jotain säilyy saarissa, lampien rannoilla ja vaarojen laella.

PS. Ensimmäinen kypsä ahomansikka löytyi tienvarresta aurinkoiselta paikalta. Muualla kukkii vielä täysijään.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Lapsuuven kukkia






Tienvarresta löytyi kissankäpäliä. Kasvusto on yhtä laaja kuin lapsuusvuosina. Yleensä tällaiset mukavat asiat ovat vähentyneet tai hävinneet luonnosta. Ahot ja hakamaat, joissa niitä ennen kasvoi, ovat kadonneet.

Onneksi on kuivia ja karuja tienvarsia, jotka ovat pelastus monille kukille. Hyvällä onnella niitä saa ihailla hetken, ennen kuin ne niitetään liikenneturvallisuuven nimissä. Äskettäin huomasin, että asfaltin reunaan on jätetty metrin kaistale niittämättä. Valistus alkaa tehota?

Kissankäpälien sekaan eivät hirvet pysty piiloutumaan. Niitä itseään ei huomaa, ellei liiku polkupyörällä tai jalkaisin. Emivarsien kukat ovat punertavia ja hedekukat valkoisia.

Lapsuuven ystäviä kissankäpälät ovat. Vuosikymmenten jälkeen osuivat taas vastaan. Voi että, sanottaisiin entisten nuorten sävellahjassa.


Aarrekätkö






Lapsuuskylässä naapurin isäntä teki kivikkoon uutta peltoa niin jotta kuokka iski kipunoita. Se oli suomalaista sisua, jota toiset ihastelivat, toiset naureksivat.

Jo aikaisemmin hän oli kaatanut puurääseiköitä ja poltellut niitä kuin kaskea ikään. Parhaisiin tuhkapaikkoihin hän kylvi nauriin siemeniä.

Hyvin nauriit kasvoivat ja seuraavina kesinä myös heinä. Samoille sijoille ilmaantui kivikon lomaan mukavan makuinen marja, mesikka. Sitä ei paljon arvostettu silloin, vaikka olisi ollut kerätä asti. Lakkasuot olivat paremmassa huuvossa. Mesikoita kävimme me lapset napsimassa iltapaloiksi.

Nyt siellä kasvaa koivikkoa ja lepikkoa, mutta ei mesimarjaa, joka on kokenut arvonnousun. Viljelläkin sitä on yritetty, mutta liekö olleet kaikki urostaimia, kun innostus on hiipunut. Likööriteollisuus sentään saa jostain arvokasta aromia juomiinsa.

Mutta minulla on aarrekätkö, josta oheinen kuva on peräisin. Paikkaa en kerro ikinä kenellekään. Siellä kasvaa mesikkaa iltaseksi asti.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Näkemiin kevät




On kai paras sanoa hyvästit keväälle, joka oli kiihkeä. Viikkokausien lämpö helli luomakuntaa. Se heräsi talviuniltaan vain hetken haukotellen.

Kesä näyttää edistyvän verkkaisemmin. Siinä ja siinä, ettei halla nipistänyt toissa yönä potatinvarsia. Sattui olemaan ainoa yö koko viikkoon, ettei ilmatieteen laitos varoitellut.

Kylmä tuuli patistelee viimeisiäkin voikukan siemeniä mualimalle. Menkää ja täyttäkää maa. Nähhään tuas ensi keväänä.

Veden lumoa






Vesi ja valo ovat oiva yhdistelmä. Sen huomasivat impressionistit maalaustaiteessa 1800-luvulla. He tutkivat vaihtuvan valon leikkiä vedessä. Sen näkee vaikkapa Claude Monetin töistä. Monet on yhtä ranskalainen kuin Fines herbes.

Veden lumoa tarttuu toisinaan harrastajan kamerakuviin, minulla yleensä vahingossa. Monesti huomaan sen vasta kuvaa myöhemmin katellessa. Kuviin vaikuttaa veden pinnan liike, jonka voivat aiheuttaa tuuli tai muu luonnonilmiö, linnut, eläimet, ihminenkin. Aurinko, kuu, vuorokauden ajat ja monet muut tekijät tuovat oman mausteensa.

Kahta täysin samanlaista näkymää ei liene olemassa. Joskus tuskailen, että kaikki mahollinen on jo kuvattu, mutta kokeneet valistavat, ettei oo vielä paljon mitään. Luonnosta löytää jatkuvasti uusia vaikutelmia.

Kertokoon kuva senkin, että kuikilla on poikaset.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Fines herbes



Virveliin tarrasi hauvenpulikka, joka joutui tuoreeltaan paistinpannulle. Sitten kipaisin kasvimualle. Oli tullut aika yhistää suomalainen ja ranskalainen keittiö. Bittiparatiisista on hyvää vauhtia tulossa kulinaarijulukasu.

Keväällä sain kauan himoitsemiani ranskalaisen rakuunan taimia. Tämän kasvin maku on huomattavasti hienostuneempi kuin venäläisen rakuunan. Siispä tekemään "Fines herbesiä", ranskalaisen keittiön salaista asetta.

Otetaan hyppysellinen kirveliä, persiljaa, rakuunaa ja ruohosipulia. Tuoreet yrtit silputaan ja sekoitetaan. Siinä se on, Fines herbes. Sitä ripotellaan haukipalojen päälle, nuo yrtit eivät kestä kypsentämistä. Potatit syyvvään siinä ohessa.

Fines herbes sopii maustamaan kala-, kana- ja kasvisruokia, munakkaita ja salaatteja. Käytetään sitä liharuoissakin.Yrttiseosta käytetään myös kuulujen hollandaise- ja bearnaisekastikkeiden mausteena.

Lentotaituri




Mikä on tämä lentotaituri, ihmettelin muutama vuosi sitten, kun näin kalamajan rannassa ensi kerran pienen lokin. Sittemmin pikkulokki tuli vastaan myös eräällä itärajan lintujärvellä, josta kuva.

Lento oli sulavaa, nopeaa kieputusta, notkeita käännöksiä ja koukkaisuja. Se poimi veden pinnasta ja yläpuolelta taitavasti hyönteisiä. Vähän väliä kuului aivan ihastuttavaa käkätystä.

Kalamajan vierailijat olivat läheiseltä pikkujärveltä, joka on rehevöitynyt. Ne tunnisti parhaiten mustista siivenalusista. Erona naurulokkiin on myös musta pää. Naurulokilla on tarkkaan katsottuna ruskehtava.

Tämä lintu on ehottomasti kaunein lokeista, eikä ääntelykään korvaan koske, varsinkin jos siihen on tottunut.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Siemeniä



Punatulkun kanssa on ollut pöllömpää vaihtaa mielipiteitä kurmeeasioista. Meillä kun on sama maku: tulkku popsii voikukan ja mie siansiemeniä.

Oma siemensyöntini on pitkä tarina, mutta yritän kertoa lyhyesti. Ihmettelin miksi Bittiparatiisin emäntä pysyy vuuvesta toiseen hyvin säilyneen eli nuorekkaan oloisena toisin kuin isäntä. Hän oli löytänyt kaupan hyllyiltä chiansiemeniä, joita atsteekit käyttivät 1500-luvulla. Nyt oon minäkin yhtä koukussa niihin. Yön aikana vesitilkassa hyytelöksi turvonneita siemeniä sekoitan aamuisin pieneen mustikkapilkkumiin. Yhä oon elossa.

Helsingin yliopiston rohvessori Sinikka Piippo toteaa, että chiakasvin siemenissä on erittäin paljon hyödyllisiä rasvoja, proteiinia ja kuitua sekä kivennäisaineita. Sitten on pitkä rimpsu tekstiä, mihin kaikkeen ne auttavat.

Chiaa kasvatetaan kaupallisesti Etelä-Amerikassa ja Australiassa. Suomalaisen voikukan siemenistä rohvessori ei virka mitään. Kun kahtelin tulkun ahmimista, tulin mietteliääksi. Onkohan voikukan siemeniä tutkittu? Alakuvassa tulkku on lihonut sen verran, että voikukan varsi taipui maahan.


Kurmeeasioita



Näin lapinpöllön tutulla paikalla petäjässä ja ketkaravia kurvasin keskustelemaan ruoka- eli kurmeeasioista. Ei tainnut olla männäkesänen, sillä lähti heti livohkaan. Ees lähikuvaa en suanna. Onhan mulle muutama ryppy tullut pärstään sitten viime näkemän, mutta ei sitä ois tointanna säikähtee. Melekonen hevosennuama oli itekkii.

Minkäänlaiseen rupatteluhetkeen ja hartauvenharjoitukseen ei antautunut. Myyriä ei taijja olla meillä tuijoteltaviksi, sillä ne hupenivat viime kesänä. Jos oli sama pöllö, niin suatto suuttua, kun ei ollut punasta mattoa levitettynä. Koitetaan hommata. Sitten huastellaan.

Sulle ei taijja myyrien sijaan kelevata kyyhkyspoijat. Onhan ne turhan ruman näkösiä. Vesimyyrä ois vissiin makkee. Ei sitä tiijjä, vaikka niitä kohta ilimaantus. Mulla on pari penkkiä perunoo kasvamassa. Aattelin juhannukseksi suaha omasta muasta potatit. Ne ovat hyviä mokkula-ahveniin kera.

Vuan tokko ymmärtänee tämä mitään kurmeesta. Männäkesäsen kanssa tarinoitiin herkkusapuskoista monet kerrat. Ei millään uskonna, jotta ahvenfile on parempaa kuin myyrä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Ötökkäjahtiin



Sinitiaista ei hetkauta, vaikka sataisi pikku-ukkoja ja myrsky paiskoisi petäjiä, kunhan pesäpuu pysyy ehjänä. On sitä kummempiahi kelijä nähty. Pirun pakkanen oli muutama kuunkierto sitten ja tuiskuttikin.

Eikun ötökkäjahtiin. Meininki on ottaa kaikki irti kesästä. Kohta pitäs toinen pesue pyöräyttää. Pienen pittää olla terhakkana eikä köyhän toinna olla nöyrä.

Meleko mukavan mökin olitte mulle tehnyt. Kirjosiepon pakana yritti vallata kevväällä, vain annon turpiin. Mitäh, joko on isosurviaisia liikkeellä. Ne tavalliset ovat niin mitätöntä mahantäytettä. Kiitti vuan vinkistä. Hei sun heiluvilles, minäpä lähen tästä.