sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Anteeksi






Ihmettelin päivänä muutamana, miksi perhosia pyöri yhtenään ympärillä. Melekein piti huiskia tuonnemmaksi. Viimein muuan loihe lausumaan, että oon anteeksipyynnön velkaa.

Olin kuulemma jokunen päivä sitten leimannut perhoskuntaa juopoiksi ja vaikka miksi. Muka baareissa vain istuskelevat imukärsäänsä heilutellen. Pitäisi maine puhistaa.

Anteeksi, anteeksi paljon. Ihan loistoporukkaa ootte. Kasvien pölytystä varten teijjät on vissiin luotu. Iliman sitä immeiset näkisivät kohta näläkää entistä enemmän, paitsi amerikkalaiset. Kuulutte osana luonnon monimuotoisuuteen, joka on tärkeetä ihmisen hyvinvoinnin ja tulevaisuuven kannalta. Vallan tähellinen on tehtävänne ilimastonmuutoksen seurannassa. Sen huomaatte herkemmin kuin muut.

Jaaha, että imukärsä on pilikallinen nimitys. No olkoon sitten imupilli, jos tuntuu paremmalta.

Niin loistokultasiivet ja karttaperhoset palasivat tyytyväisinä pietaryrteilleen ja oregaanoilleen. Emäntä oli laittamassa pyykkiä koneeseen ja pyysi paitaani, joka kuulemma tuoksahti omituiselle. Tosiaan, hihalle loiskahti punaviiniä, kun kaatelin annoksia perhosbaareihin.

PS. Ampiaisilta pyyvvän kans. En kaipaa enää samanlaista pistoa kuin viikolla.
JK. Arvoisat ampparit, lisäannos laitettu kauemmaksi kasvimaan pöyvästä. Tällä kertaa en esimaistanut.


lauantai 30. heinäkuuta 2016

Meijjän jengi






Tässä meijjän jengiä on. Kalamajan sillan alla oli turvallista pesiä. Moisella pesueella olisi ennenvanahaan suanut jonkin kunniamerkin.

Toistakymmentä niitä paraimmoillaan jäi kuvaan. Itepäisimmät huitelivat minkä missähi emon neuvoista huolimatta.

Emo on yksinhuoltaja isyysvapaitten takia, mutta tulee kyllä juttuun, kunhan pysyttelee penskojen perässä. Ne ovat omatoimista väkeä, osaavat jo tähystää kaloja.

Niemen käressä mahtaa käyvä räpinä ja posina loppukesän. Tukkakoskelon poikueet ovat näitten rantojen vilkkaimpia telkkien ohella.


Haloota






Viime päivinä oon viimein tarttunut härkää sarvista tulematta kuitenkaan sen autuaammaksi. Luulisi netissä olevan oheisen kuvan kaltaisesta ilmiöstä selevää tekstiä, mutta ilmeisesti emme elä enää Kekkosen aikoja.

Haloilmiöitten sanotaan näkyvän taivaalla, mutta kun tämä vetten päällä, parissakin kohassa yhtä aikaa Pyhäjärven pinnassa. Oli aikainen aamu, aurinko matalalla ja hyvä poutasää. Taivaalla ei näkynyt mitään erikoista, mikä olisi häirinnyt jättiahventen tarttumista vapaonkeen.

Kerta ei ollut ensimmäinen. Aikaisemmin oon tyytynyt ihasteluun, nyt piti ehtiä selitystä. Onko ilmiö kastekaari, jäi epäselväksi. Kastekaari muka näkyy aamuisin kasteisella pellolla. Voipi olla joku sukulaisilmiö.

Niin paljon en oo kiinnostunut, että tohtisin häiritä Ursan tieteilijöitä. Tähellisempiä ilmiöitä on selevitettävänä päivittäin. Viimeksi sain selityksen ärhäköihin ampiaisiin, jotka käyttäytyvät kuin terroristit. Hesarin jutusta luin, että ne ovat turhautuneita, kun ei oo mitään tekemistä ja tarkoitusta elämällä.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Ystäviä



Kalasääski on vuosikymmeniä tervehtinyt kimeästi lakkasuolle menijöitä Kesäsiirtolan lähellä. Se pesii uskollisesti Pyhäjärven matalan rantapetäjän latvassa.

Aikaisemmin se kävi minuutilleen päivittäisen kirjolohensa muutaman kilometrin päästä kalalaitokselta, mutta kun järveä saastuttanut kasvattamo lopetti, ovat saaliit löytyneet muualta järvestä.

Ystävyksiä ollaan. Tunnesiteet tähän lintulajiin vahvistuivat melkoisesti aikoinaan, kun Bittiparatiisin lähelle suunnittelivat riistaväki ja kunta ampumarataa. Siltä pelasti kalasääski, joka pesi melkein vieressä. Eivät tohtineet uhmata EU:ta. Pesä särettiin pian tämän jälkeen, mutta äkkiäkös luontoihmiset väsäsivät uuven.

Nykyisin siellä ei kalasääskeä näy, liekö lopulta menettänyt henkesä. Ampumarataa ovat vuosia tapelleet harrastuslentokentän viereen, jossa se tuntuu myös olevan häiriötekijä. Vaan pittäähän paukuttelijoille olla paikka, jolle toivottavasti on käyttöä enemmän kuin veronmaksajille miljoonia maksaneella lentokentällä.


torstai 28. heinäkuuta 2016

Valtaistuin




Kalamajan lähettyvillä on suuri kivi, kuin liikenteenjakaja. Siitä on näkyvillä enemmän tahi vähemmän vesikorkeuven mukaan. Kiven ovat lokit vallanneet tukikohakseen.

Soutelen lokkikiven ohi vakiojatalleni. Perään on lähtenyt lekuttelemaan yleensä kalalokkeja (kuvassa) tai harmaalokkeja. Ne seuraavat silimä kovana, milloin saavat osansa, joka heille kuuluu. Jos saalista ei tule, ovat moitteet sen mukaiset.

Tänä kesänä oli tarjolla yllätys. Kivellä seista tojotti yksinäinen selkälokki. Morseinta ei näkynyt. Selkälokki on pitänyt jo toista kuukautta puolensa muuta lokkiheimoa vastaan.

Kerran jo ennen selkälokin valtakautta tapahtui kummia. Oli lähellä tapahtua varsinainen vallankumous. Valtaistuimelle oli kömpinyt joutsenpariskunta. Lokit keräsivät joukkonsa vastaiskuun. Kuin natohävittäjät ne syöksyivät kuolemaa halveksien päin tukikohtaa, joka oli pian vallattu takaisin.

Suuri harmi oli, että sotakirjeenvaihtajalta unohtui kamera kalamajalle. Se olisi piettävä luonnossa liikkuessa aina mukana ja toimintavalmiina. Tiijjä milloin mikäkin puutiainen osuu kohalle.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Unettoman yö



Tänään vietetään unikeon päivää, joka on uskonnollista perua jostain keskiajalta. Viskaavat Naantalissa vuuven valtakunnallisen unikeon veteen, jotta heräisi.

Nykymualimassa kaiken pitäs muuttua ja uuvistua, muuten eivät markkinat pelitä. Aattelin ehottaa, että alettas viettää unettoman yötä niin maallisesti kuin mahollista. Kulutettas, riemuttas ja rällättäs.

Jos mediaa on uskominen, unettomia on paljon ja nykymenolla lisää tulee. Perusteita siis ois, ihan vakaviakin. Piettäs vaikka seminaari, jossa pohittas unettomuuven syitä. On niitä pietty esmes huussiseminaareja, joita pijän tähänastisena seminaarihuippuna.

Jos jottain perinnettä kaivattas, eihän se pahasta oo, valittas unettoman yön suojelupyhimys. Ehottasin kuvan Bimboa, se valavoo kesäyöt ja nukkunoonko ees päivällä. Ja meno on melekosta, kun just näihin aikoihin on kiima paraimmoillaan.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Alkoon asiaa






Vaimo punauttelee piätään, kun pyyvvän, että toisi kirkolla käyvessään uuven punaviinipullon. Entinen piäs loppumaan.

Perustelen toivettani sillä, että perhoset saavat siitä energiaa, jota tarvihtevat lennellessään kukasta kukkaan. Mitenkähän ne ovat tulleet toimeen ennen? Tämä on huushollarskan kysymys, joka ei vaatine vastausta.

Pittää sitä suaha näin kesällä sen verran rillutella. Kyllä ne rauhottuu talaven tullen. Hupia on ihe kullekin baarielämän seuraaminen.

Kuhina on käynyt kolomessa kapakassa, kun ei oo joka päivä jaksanna sattaa ilimatieteen väitteistä huolimatta. Ratijon nostan kohta pihalle siätä kahtomaan.

Alkon tuotteihen perään ovat olleet etenkin herukkaperhoset, joilla näyttää olevan ihmemaksa, eivätkä ne hoipertele tai hoilaa tavallista enempää. Mistä niitä onkin Bittiparatiisiin kymmentolkulla ilimaantunut?

Neitoperhosta en oo vielä baarissa nähnyt, vaikka kesän toinen sukupolvi lentelee jo. Kauniimpi sukupuoli on kaiketi raittiimpaa, tyytyvät orvokkien antiin.




Pakkolasku



Taannoin näillä palstoilla kerrottiin äimänkäestä, joka opetteli elämän tärkeitä taitoja omatoimisesti ihan iliman ohjausta. Pyyvystämänsä toukan se oppi nauttimaan nopeasti.

Seuraavaksi käkinuorukainen päätti opetella lentämään. Viuhtoi ja viuhtoi, sai ilmaa siipiensä alle ja kohosi oksalta parikymmentä senttiä uljaaseen lentoon. Kannustin sitä innokkaasti.

Muuten hyvä, mutta päin puuta meni ensimmäinen yritys. Tuli pakkolasku. Se ei oo mitenkään katastrofi käenpoikaselle. Pian se oli jälleen jollain kumman tavalla takaisin vihreällä oksalla yrittämässä uutta operaatiota.

Paljon huonommin kävi peipon poikasille, jotka käenpoika työnsi selällään yli pesänlaijan. Niitten pakkolasku oli hurjempi. Mistä käki on tuommosia tapoja oppinna? Ihmisiltäkö?

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Katrasrypäs






En piässyt ihteni kanssa yksimielisyyteen, kuvaisiko tuota sientä paremmin sana katras vai rypäs. Olkoon siis katrasrypäs, kun ei oo haisuakaan oikeesta nimestä. Satosa ainahi näyttäs olevan, mutta en poimi, koska en tunne.

Sienestys on tältä erää pitänyt muutenkin panna aisoihin, sillä tattipurkit täyttyivät kuivatuista. Joojoo, kylläkyllä. Tuhannet eurot oottaisivat ottajaa, jos keräisi ja Dallavallelle myisi.

Mies ei kuitenkaan osaa tehä monta asiaa yhtä aikaa. Onkiahven syö paraillaan hyvin, viisi koukkua ovat jo puolikiloiset ja suuremmat vieneet. Painavin veneeseen hilattu on toistaiseksi 950 grammaa. Kilo pitäs suaha ylitettyä.

Käykee joutessanne talavella kyselemässä supermarketeista, paljonko ahvenfile maksaa. Meijjän ei kannata niitä ottaa muuten kuin omasta pakkasesta. Suatatte hämmästyä myös kuivattujen sienten kilohinnoista. Niitä löytyy yleensä maustehyllylöistä.


Vesielämää



Kun on syntynnä savusaunassa järven rannalla ja lapsuuskylässäkin oli järvi lähellä, on tottunut ottamaan ilon irti vesielämästä. Naskalina se tiesi onkireissua, myöhemmällä iällä souvettiin kavereitten kanssa saareen yökuntiin.

Harvemmin oli ees telttoja, havumaja yleensä pykättiin. Siinä sivussa oppi kaikenlaista, vaikkapa käyttämään puukkoa, sytyttämään nuotion, keittämään kahvia, paistamaan kaloja...

Luonnon ihmeellinen maailma tuli liki. Öisin ei saarireissulla paljon nukuttu, sillä katseltavaa, kuunneltavaa, touhuttavaa ja koettavaa riitti, joskus salaperäistä ja jännittävää. Aika kului nopeasti, poislähtö harmitti. Mutta eiköhän taas viikon päästä.

Aikanaan oli samaa vetoa perheen kanssa, mistä kuvamme. Ja nyt eläkkiukkona on niin kiire, jotta ei jouvva kuin ryntäilleen sylykäsemmään, en paremmin sano. Emännän perässä on pysymistä marjakankailla ja kalavesillä.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Tervetuloa






Kalamajalle saapuessa voi olla varma, että ainakin yksi päivystäjä on toivottamassa tervetulleeksi. Rantasipi kuuluttaa saman tien huolensa ilmoille. Laiturin nenässä, kiven kärellä tahi oksalla se seisoo ja mualimaa ihmettelee.

Yhtä mieltä oomme siitä, että sais Syyrian sota loppua ja Britannia teki virheen erotessaan eeuusta. Yhteinen on toivomuksemme, että Usan resitentiksi valittaisiin joku muu kuin Trumppi.

Oon yrittänyt suaha sitä innostumaan myös iloisista uutisista. Sille eivät käy prinsessojen ristiäiset eivätkä pikkuprinssien nimittämiset herttuoiksi. Eikä ees norjalaisen hiihtäjän lääkekäry.

Ehottelin otsikoita uamun Hesarista: Varusmiesten pinkanteko jää historiaan, Sisäpihalle jätetty passiivis-aggressiivinen patja sai fanisivun, Aivojen kartta päivitettiin kunnolla ensimmäistä kertaa sataan vuoteen, Pori Jazzeilla alkoholi ei lopu enää kesken...

Ei mitään vaikutusta. Kunnes viimein kerroin, että "huoli pois, nuoriso poimii marjoja enemmän kuin ennen". Johan tepsi. Sipi kuunteli tarkkaavaisena. Kohta oli iloisen näköinen ja nauroi katketakseen. Lopuksi lentää lekutteli riemullisesti tiehensä.


Päivälevolla



Astelin kasvimaalle hakemaan salaatteja ynnä muuta pötyä pöytään. Vähän turettumaan olivat päässeet viljelykset, yhtä rikkaruohoa tuolla ja toista täällä.

Ja jänis siellä seassa. Hyvin sopivat kaikki Bittiparatiisin kasvimaalle, ainakin minun mielestäni. Pupujussikaan ei ollut tieten pannen. Tavallisesti jussit ottavat ritolat, mutta tämä ootteli, että hain kameran. Haukotteli kuin päivälevolta konsanaan herätetty ja lähti hiljalleen köksimään mehtään.

Se tuli takaisin seuraavana ja monena muuna päivänä, oli valinnut kasvimaan lepopaikakseen. Olisi siellä ollut seisova pöytäkin tarjolla, mutta ei koskenutkaan salaatteihin sun muihin.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Tattikaveri



Mulla on kunnia esitellä tattimehän seuralaiseni, johon olen mielistynyt. Joka kerran, kun sukellan tiettyyn kuusikkoon, se tanottaa oksalla oottamassa.

Yhessä rymytään peräkanaa läpi nuorten istutusryteikköjen, väliin mie eillä, väliin se. Sitä selvästi kiinnostaa, mitä kaivelen sammalikosta. Silloin silimät suurenevat entisestään ja se pompahtaa niin lähelle, että yltäisi sormilla silittelemään.

Punarinnan poikasta selevästi harmittaa, kun en mukamas jouvva turisemaan mualiman menosta, Trumpista sun muista suurisuista. Ite se on meleko hiljanen, liekkö vielä oppinut ees kunnolla puhumaan.

Purnukoita on vielä täyttämättä, vaikka lähes joka päivä oon käynnä kuusikossa. Uusia pikkupullukoita nousee maasta jatkuvasti. Vuoleskelen niitä nähäkseni, mitä pitävät sisällään. Sen tähen koko mehikkö alakaa muistuttaa pöllinkuorintapaikkaa.

Uteliaana oottelen, milloin pillikinttuinen pullukka uskaltautuu istahtamaan sienikorin reunalle. Aika kesy se alkaa olla.

Nimikkokukkia



Monet linnut ja eläimet ovat saaneet nimikkokukkia. Esimerkiksi kurjella on kelloa, polvea, jalkaa ja miekkaa. On siinä hyvä syy käppäillä katsastamassa plantaaseja.

Asiaan kuuluu, että kasvustot kukoistavat komeina, onhan lintukin aatelia. Kurjenkellon kukat ovat kellokasvien suurimpia, kolmen-neljän sentin pituisia. Niitä näkee luomupuhtaina heilumassa vaikkapa Kesäsiirtolan kulmilla lehtometsässä.

Kurjenjalat kasvavat paikoilla, joissa nämä linnut mielellään liikkuvat, vetisillä kosteikoilla ja rannoilla. Missä pikkulammet ovat kasvamassa umpeen, sielläpä kurjenjalat, kuten lintukin.

PS. Kuvan kukka on Lissun mukaan vuohenkello. Kurjenkello löytyy täältä.

JK 9.8. Viimeinkin tapasin luonnossa kurjenkellon, joten vaihoin oikean kuvan.


perjantai 22. heinäkuuta 2016

Väriä näkkyy






Kasvimualla on tähän asti ollut huikea kesä. Väriäkin alakaa näkyä. Auringonkukkien kehrät heiluvat kolmen metrin korkeuvessa, unikot ovat yli metrisiä. Eikä oo käytetty apulantoja.

Kovimmassa kasvuvauhissa on kuitenkin maa-artisokka. Nyt ovat varret puolitoistametrisiä. Mihin ehtinee, ennen kuin kesä on pulukassa. Toivottavasti tekevät myös mukuloita, joista tehty velli on herrojen ja minun herkkua.

Lipstikka on toinen mainio keittoaines. Kun se alkoi liki parimetrisenä kukkia, piti laittaa tukikepit. Keittotarpeet otettiin jo keväällä nuorista lehistä. En kehtaa kertoa, mihin lipstikka vaikuttaa, punastuttaa jo ajatella.

Jos kesä jatkuu yhtä sateisena, on kuin sajemetässä vaeltelis, kun kasvimualla pistäytyy. Räkätit ja mustarastaat luovat tunnelmaa, sillä herukat alkavat suaha väriä pintaansa. Senköhän tähen herukkaperhosetkin pyörivät tuntumassa?


Myö jiärät



Keskustelimme vanhempien miesten kesken torin laijalla. Aiheena olivat marjaharavat, joita thaimaalaista alkuperää oleva myyjätär kauppasi.

Eivät saaneet nämä vempeleet hyväksyntää meijjän silimissä. Ei niillä mittään tie, koitti yksi toisensa jäläkeen vakuustella. Yhelläkään ei ollut kokemusta.

Tämmösiä myö jiärät ollaan, myö vanahemmat miehet. Mikään uusi innovaatio ei mäne läpi märehtimättä. Keruli on muka parempi kuin harava, joka on tarkotettu heinätykseen.

Isäukko ei aikoinaan suostunut ottamaan kerulia käteensä. Eikä moottorisahaa, vaikka oli metsätyömies. Tämä sai miettimään, olisko pojasta polovi parantunut. Niinpä ostin marjaharavan. Kokkeilen sitä pirruuttani puolukkakankailla ja karpalosoilla.

Mistähän kummasta luonnossa lentelevät jäärät ovat saaneet lajinimensä? Särmäkuismassa ruokaileva nelivyöjäärä näyttää vihmerältä, ei ollenkaan uusia ajatuksia vastustavalta.


torstai 21. heinäkuuta 2016

Satoa






Nostimme kesän perunat kellariin. Alkoivat kasvaa liian isoiksi (klikkaa kuva suuremmaksi). Kaksi sangollista niitä kertyi kolmen nelion alalta. Kotvanen menee, ennen kuin kaupasta tarvihtee ostaa.

Pelkkää harrastusta on tosin perunankasvatus meillä nykyisin. Ennen oli isompia aloja. Oli akkauatrakin. Sitten heppa teki lakon. Varhaisperunoita oon kuitenkin kasvimaan laitaan lapiolla laittanut. Juhannusperunat kasvavat saavissa kasvihuoneessa.

Maakellari on siitä mukava, että siellä säilyvät ilman lämmitystä vaikka läpi talaven potattivellin tarpeet sekä sen kanssa tuikitärkeät suolarouskut, joita on jemmassa yhtä monta sangollista kuin oli perunasato.

Näillä eväillä talavi kuluu rattosasti.

Rauha maassa



Nyt niistä herhiläisistä viimein päästiin, huokaili kurkilauma pellolla. Mikä ihana rauha, ei yhtään siiven suhausta korvallisella, ei käkätyksen käkätystä.

Kerroin terveiset hyyppäjoukkueelle, joka oli matkalla talven viettoon Marbellaan. Pysähtyivät huiloomaan Pyhäjärven lokkiluuvolle.

- Kjehkjeh. Ikävä niitä kurkia tulloo, olivat ne tollerot rattosoo seuroo. Vähän kisailtiin. Tekisivät syksyllä tullessaan välilaskun Välimeren rantaan, niin otettas uusiks.

- Sano niille pitkäkoipisille, jotta kohta ollaan talavetkin Suomessa, kunhan ilimasto vähän tästä lämpenöö.

Panin merkille sen ihmeellisen seikan, että harmaalokit istuivat hiirenhiljaa kuin kauhusta kangistuneina. Kunnioittavasti istuivat syrjäisemmillä kivillä. Eivät ne piällepäsmärit tavallaan.


keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Baarissa






Bittiparatiisin perhosbaariin saapui amiraali. Se hätisteli siipiään läväyttelemällä loitommas ampiaisia, jotka kesän aikana ovat lipittäneet kokonaisen viinipullollisen ynnä hunajat ja siirapit piälle.

Mutta kovin nuhjuiselta vaikutti vieras, näytti kuin olisi siipeensä osumia saanut. "On tainnut olla pitkä matka", virittelin. Ei se oikein innostunut.

"Minä tarjoan", sanoin. Siitäpä alkoi ilta kulua ja kielenkannat kirposivat. Amiraalin kunto koheni silmissä. Kertoi tulleensa Turkista asti.

Sain kuulla hurjan tarinan. Jossain vaiheessa amiraali pälyili ympärilleen ja kuiskutteli, että hän se johti vallankaappausyritystä. "Oottelen tällä salaisella kohtauspaikalla yökiitäjiä. Suunnittelemme niihen kanssa syksyksi uuven kumouksen".

Sanoin, että "jos hyviä hävittäjiä tarvihet, ota nuita meijjän ampiaisia". Siitäkös amiraali innostui: "Ertokaani suistetaan vallan kahvasta, she on kuu-lesh varma. Tar-tarjootko vielä yhen? Hi-ik."

Nukuttaa



Jotkut valittavat, etteivät saa unta täysikuun aikaan. Mulla on päinvastainen vaiva: nukuttaa niin riivatusti. Muulloin saattaa unettomuus joskus yllättää. Vain haitannookos tuo, kunhan ei tavaksi tule.

Valokuvistakin tahtoo tulla unenomaisia kuutamolla, kuten tuosta Jänisjärven rannalla Vennäänmualla otetusta. Unenpöpperössä ei huomaa laittaa kaikkia hanikoita kohalleen.

Täysikuun aikaan ei liene tavatonta, että joku alkaa höpötellä kaikenlaista. Mulla joutavuuksia pyrkii esiin yhtenään, ei siihen kuuta tarvihe. Höpöstelyillä en tietenkään tarkota romantiikan asioita, jotka nousevat kuuta kahellessa herkemmin pintaan. Ne ovat tuiki tärkeitä ihmiselolle ja onnellisuuvelle.

Noita somen keskustelupalstoja enemmänkin tarkotan. Siellä saattaa joku äityä riitelemään eri nimimerkeillä ihtesä kanssa.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Joutsenet viihtyvät






Viimeisen vuosikymmenen aikana on allekirjoittaneella ollut kunnia seurata aitiopaikalta Suomen kansallislinnun laulujoutsenen kotiutumista karulle Karjalan Pyhäjärvelle. Joutsen tuntuu viihtyvän siellä.

Ainoa rajoite liene sopivien ruokapaikkojen vähäisyys. Monet ovat tosin oppineet käymään sapuskalla lähitienoon pelloilla, mikä ei liene aina paras vaihtoehto. Siellä ei ole aina luomuruokaa tarjolla ja pahimmassa tapauksessa voi nikkelimyrkytys olla mahollinen.

Viime kevään piti olla otollinen lintujen pesinnälle. Poikaset ovat jo melkoisia vökkelöitä, mutta niitä on vähemmän kuin edellisvuosina. Luontoko säätelee määrää vai mikä?

Kesympiä joutsenet ovat vuosi vuodelta. Vesillä liikkuvat ihmiset näyttävät hyväksyneen komean linnun osaksi järven "kalustoa".


Partasuti




Partasuti tästä kukasta, huopaohdakkeesta, tulee eittämättä mieleen. Pehmeitäkin punaiset piikit ovat, voisi vaikka poskiaan hivellä.

Jos joku ei oo ikäpäivään kuullut partasutista, en ihmettele. Se taitaa olla jo menneen ajan meininkejä. Isäukko käytti sellaista partahöylällä leukasänkeä kerran viikossa ajellessaan. Partasuti on oivallinen vehe, kun saippuavuaholla sänkeä pehmitellään.

Hartaasti toivomieni haivenien ilmaannuttua itelleni oli partakone jo keksitty. Piuha vuan töpseliin. Sittemmin majailin pitkiä aikoja paikoissa, joissa ei ollut sähköä. Esimerkiksi kalamajalla piti ottaa taas käyttöön aataminaikuiset välineet.

Ilokseni partasuteja oli vielä myynnissä. vaan eipä niistä pitkään ollut iloa, ensimmäisellä käyttökerralla sutikarvat irtosivat. Mitä lie Kiinassa tehtyjä vehkeitä olleet. Vaan silloin oltiin vielä vihaisia nuoria miehiä ja ratikaaleja, joten parta sai kasvaa. Kohta tulikin partakoneisiin akut, jotka muuttivat vehkeen sopivaksi kivikauven oloihin.

Mutta mitä tuo perhonen touhuilee? Kunhan ei ois Pihla entisenlaisissa puuhissa.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Ole hyvä






Kalamajan lähistön kuikkapere on jatkuvasti ilahuttanut soutelemalla ja kalastelemalla lähivesillä. Perillinen oppii lentämään vasta parin kuukauven ijässä. Se on kesän ajan vanahempien lellilapsi, ainokainen, jolle tarjotaan parasta mitä löytyy. Oon kuulevinani, miten emo sanoo joka kerran maanittelevasti "ole hyvä" tarjotessaan särenpoikaa nautittavaksi.

Pyhäjärven kirkkaitten vesien särki onkin maininnan arvoinen eines. Sitä myökin pyyvystetään, kun sattuu hiukomaan.

Koko kesän oon ihmetellyt, miksi kuikalla on vain yksi poikanen. Tavallisesti on tuplavahinko. Arvoitus ratkesi männä viikolla, kun bongasin rantahietikolta jättiläiskananmunan. Nyt ihmettelen, miksi se ei oo kuoriutunut, ja eivätkö varikset oo suaneet kuoresta urakkaa. Korppien ainakin luulisi pystyvän.


Iltalypsyllä






Murkuilla on laajat karjalaumat paimennettavanaan. Eikä iltalypsykään pelkkää huvitusta ole, olettaisin. Eiköhän se liene osa muurahaiskansan elinkeinoja, joita hoijellaan hiessä otsin.

Kuten ihmiset tietävät, kirvakarja menestyy joinain vuosina ällistyttävän hyvin. Silloin ovat vaivalla vaalitut ruusut ja syreenit vaarassa. Kirvat elävät imemällä kasvien solunesteitä.

Tavallisesti ihminen muuttuu tällöin murhanhimoiseksi. Niin minäkin, kunnes kerran kurkistin murkkujen ja kirvojen yhteiseloon. Siinä oli jotain niin herkkää, että tippa oli tulla linssiin, kun asetin kameran liian lähelle.

Sitä pitikin tuijotella kotvanen. Miten hellästi murkut hivelivätkään tuntosarvillaan kirvoja, ihan kuin äidit sormilla vauvojaan. Pienokaiset heltyivät pusertamaan pyllypuolestaan sokeripitoisia mesikastetippoja, joihin muurahaiset ovat hulluina. Herkkusapuskaa se on niitten mielestä.

Vastapalveluksena murkut varjelevat laumojaan kuin kunnon karjapaimenet. Hevoset, ruoskat ja revolverit puuttuvat, mutta onpa pistimiä ja leukapihtejä, joilla pietään kurissa leppäkerttuja ja muita petoja, jotka mielivät herkutella kirvanlihalla. Mesikaste korvannee cauboille saluunoitten antimia.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Kolmas pyörä



Kaksi hopeatäplää pyöri neilikankukissa. Niillä oli selvästi säpinää, kesä kun paistoi ja olo oli kevyenlaista. Ilmassa väreili romantiikkaa.

Tähän onnelaan lehahti kolmas pyörä, ehotteli vaikka mitä sessiota. Missä liekkin sohokortteleissa oppinsa suanna. Kukasta kukkaan lenteli hurmurin elkein tämä Gunnari.

Mutta viittävaillekihlaparin siveellinen pohja kesti. Olivat mualaisperäkylän kasvatteja, sieltä arvonsa ja metensä imeneitä. Kolomannen piti antaa periksi, perin myrtyneenä kärsä koukussa Gunnari jatkoi liihotteluaan.

Sulho loihe lausumaan ratijosta kuulemansa elämänohjeen: muista aina Sylyvi-kulta, mualla ompi puhas multa, jalat vievät alta sulta viekkaat herrat kaupunnin.

Kukkakärpäsen ilo



Jos oisin pannut otsikoksi Rentun ruusu, johan olisi kahtelijoita riittänyt. Siinä lienee suomalaisittain maitohorsman tunnetuin nimi. Eikä hassumpi ookkaan.

Horsma on mielikukkiani, sen eteen ei tarvihe ponnistella. Kasvimualta oon koittanna enimmät pois nyhtee, vaikka hyvää salaattia nuorista taimista kuulemma saa, kyntämättäkylvämättä. Jotkut ihan yrttinä pitävät. Kukistakin valmistetaan vaikka mitä. Horsmahunaja on taivaallista.

Toinen ihastukseni syy on sama kuin tapaamallani meksikolaisella taiteilijattarella. Hänen mielestään horsman väri on ainutlaatuinen maailmassa. Sitä sävyä hän levitteli kankaille laajoin kaarin heinäkuun hehkuvina iltoina.

Horsman tuotekehittelyyn voitaisiin panostaa, sanoisi konsultti runollisesti. Muanviljelijät voivat olla eri mieltä, vaikka luulisi elikoille olevan hyväksi se mikä ihmisellekin. Ainakin horsma on kukkakärpäsen ilo.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Kolmoset






Herkkutatti on ottanna tovesta kehotuksen, että lisääntykää ja täyttäkää maa. Innokkaimmat nousevat kolmoiskappaleina.

Viisi kertaa oon käynyt peräkkäisinä päivinä samassa paikassa. Aina on tatteja ilimaantunut enemmän kuin lääkäri määrää. Suorastaan sensaatiomaista on siellä ollut tattituotanto viimeisen viikon aikana.

Eihän niitä mikä rahtaisi kaikkia kotosalle kuivattaviksi, mutta luonto on avulias tässäkin. Suurin osa sienistä, pienistäkin, on toukkaisia, joten ne jiävät armota mehtään. Kyllähän se vähän sieluun ottaa, vaikka kuivuriin ja pannulle pantavaa on inhimillisesti kahtoen ihan riittävästi.

Piältä ovat monet petollisen ehjiä ja kauniita, mutta silkkoa sisältä. Eivät petkuta ennee minnuu, niin monta oon kelevotonta eläissäni kotiin kantanut. Nykysin halakasen joka ainovan jo mehässä.

Herkkutattien myyjät tuskin tätä tekevät. Suattaa olla, että Perluskooni suapi sienet ja hyönteisravinnon hyvinnii samassa paketissa.

Syksymmällä tulee joinakin vuosina toinen sato, joka ei ole niin ruokasa. Jos tämmönen onni potkii, on käytävä ostamassa lisää lasipurnukoita, joita on talavella mukava heilutella. Kuivatut tatinpalat helisevät somasti.

Äimänkäki





Kalamajan rantalepikossa pylykkerehti nuori käki, just piässyt västäräkin ruokinnasta. Nyt se opetteli tulemaan omillaan toimeen. Oli ressukka napannut toukan, jota roikotti nokassaan, kun ei oikein ymmärtänyt, miten se suuhun pannaan. Ihan äimänkäki se vielä oli.

Minäkään en joutanna neuvomaan, sillä piti näppäillä kuvia. Se vain kahtoa töllötti suurilla silmillään. Lentoon kun yritti, niin se vasta räpistelyä oli. Siitäkin sain kuvan, joka julkaistaan myöhemmin.

Käki alkaa kasvettuaan muistuttaa ulkonäöltään haukkoja. Ääni säilyy sympaattisena, se kukunta, jota ootetaan keväisin kuin palkkapäivää. Nuoret naiset laskevat kukkujen määrästä sulhonsa saapumisen ja vanhat jäljellä olevia vuosia.

Kirjat tietävät, että vain mieskäet kukkuvat. Tyttöpuolet taas katsastavat useamman kukkujan, ennen kuin alkavat etsiä munintapesiä, samanlaisia joissa ovat ite kuoriutuneet. Sinne sujautetaan muna kerrallaan, vieläpä saman värinen kuin tulevalla keinoemolla. Ei se oo enää niin toistaitonen kuin kuvan nuorukainen, nappaa yhen munan pesästä pois. Arvelee vissiin, että leppälinnulla voipi olla laskukone.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ylläri






Maastossa liikkuessa tulee joskus yllätyksiä, useimmiten onneksi mieluisia. Äskettäin kiertelimme ehtimässä mustikoita, jotka ovat tällä seuvulla yllättävän tiukassa tänä kesänä, vaikka niitä piti oleman paljon.

Tulimme pienehkön kosteikon reunalle. Mitä silmäni näkivätkään? Kukkia joita olin tavoitellut vuosia, vuosikymmeniäkin. Niitä kukki muutaman metrin välein muutoin karun kasvuston seassa.

Ei maariankämmekkä kovin harvinainen liene, jostain syystä se vain häipyi näköpiiristäni aikoinaan. Edes kuvaa ei ollut arkistossa. Nyt on.

Oli kosteikon reunoilla myös marjamaijon tarpeet, mutta talvimarjojen etiskely jatkuu. Herkkutatit juoksuttavat pöheikössä joka päivä. Jos ei käy, vievät sienisääsket voiton. Onneksi nuperoita riittää vielä etanoillekin.

Mesipalkalla






Kimalainen kumppaneittensa kanssa on maailman tärkeimpiä ötököitä. Ne pölyttävät kasveja, joista saamme ruokaa. Mutta kylläpä kohtelemme katalasti näitä ystäviämme: myrkytämme niitä.

Helsingin yliopiston tutkimuksesta selviää, että maapallon tärkeimmistä ruokakasveista yli 75 prosenttia on ainakin osittain riippuvainen eläinpölytyksestä. Samaan aikaan mesipistiäisistä ja perhosista on uhanalaisia yli 40 prosenttia. Sukupuutto uhkaa myös 16 prosenttia selkärankaisista pölyttäjistä.

Pölyttäjien katoaminen on uhka miljoonien ihmisten toimeentulolle ja miljardien arvoiselle ruoan tuotannolle. Suunta voidaan kuitenkin pysäyttää siirtymällä ekologisempaan ja kestävämpään maatalouteen. Elinympäristöjen kirjoa voisi lisätä yksipuolistuneilla maatalousalueilla sekä vähentää vaarallisten torjunta-aineitten käyttöä.

Vuan oppineeko ihminen mittään. Mualiman kaikki ötökät, tervetuloa Bittiparatiisin kasvimualle. Siellä ei oo hätäpäivää. Vain suurta palkkaa en maksa, melekein ilimaseksi saatte rehkiä. Mesipalkalla.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Mualaisorkideat



Kesäsiirtolasta löytyy yksi paikka, jossa kasvaa metsänätkelmää. Muualla en oo sitä koskaan nähnyt. Komeat kukat osuivat kerran silmiin ohi kulkiessa, muuten sitä tuskin huomaisi. Kukinta-aikaan on kuin mualaisorkidea.

Ihan kunnon polku on paikan vieritse sittemmin tallaantunut. Pittää käyvä vasiten kahtomassa kasvia, ja lähettyvillä kasvaa kanttarelleja. Sitten siinä seuvulla on sammakkolammikko, jonka äärellä alkuasukkaat keittelivät aikoinaan pontikkaa.

Nettiä kaheltuani tulin siihen johtopäätökseen, että aika harvinaisesta kasvista on kyse ainakin Pohjois-Karjalan eteläosassa. Mistä lie siemen lennähtänyt metsärinteen valoisaan aukkoon, jossa kesälämmin siivittelee kasvuun. Sopivasti on vierellä tanakoita heiniä, joita pitkin voi kiipeillä kuten hernekasvin kuuluu.

Saman tapainen on metsävirna, jota löytyy Bittiparatiisin läheltä metsäautotien varrelta. Kukat ovat valkoiset. Niiden siniset suonet antavat viehättävän säväyksen läheltä katseltuna.


Kateviljelyä






Aloittelin kolme vuosikymmentä sitten kateviljelijän uraa. Valokuva kertoo noista ajoista. Se oli melko uutta silloisessa agraariympäristössä ja taitaa olla vieläkin. Aloin haalia naapurien ladoista mytkähtäneitä heiniä ja ikivanhoja olkipaaleja, joista levittelin katetta kasvimaalle. He antoivat mielellään, koska roina oli kuulemma heille ongelmajätettä.

Aikaisemmin eräs isäntä oli kyntänyt joka syksy traktorivehkeillä parin aarin kasvimaamme. Olkikatetta katseltuaan hän pyöritteli päätään ja naureskeli. Ei uskonut, että kastemadot sun muut lierot tekevät ne työt yhtä ilmaiseksi kuin hän, vieläpä samalla lannoittavat koko helahoijon. En ihmettele, häntä olivat piiriagrologit ja neljähooneuvojat opettaneet vuosikymmeniä muokkaamaan ja mylläämään, viskelemään mullan sekaan apulantaa ja kasveille ötykkämyrkkyjä.

Eipä aikaakaan, kun maine levisi. Ettäkö et muka rikkaruohojakaan kitke? Ite lisäsin löylyä kehumalla, miten heleppoa on: kylvää keväällä ja korjaa syksyllä ynnä heittää talveksi uuven katekerroksen niskaan.

Ei se tietysti niin yksinkertaista ollut muutoin kuin teoriassa, eikä kenties sovi suuremmille aloille. Mutta katso, multa muuttui murakammaksi vuosi vuodelta ja antoi satoa vähällä vaivalla. Työläintä oli lopulta löytää uutta kateainesta, vaikka kaikki yli jäänyt kesän kasvusto jätettiin syksyllä kasvimaalle niille sijoilleen, niin että siitä tuli vähitellen yksi suuri komposti. Siinähän kasvit vasta viihtyivät.

Välillä oli kymmenkunta vuotta paussia, nyt oon aloitellut uuvelleen. Ilmeisesti multakin huilasi, jaksaa kasvaa yhä ilman Kemiran apua. Erikoisuuven tavoittelijan maine on säilynyt, siinä ja siinä ettei kylähulluksi tituleerata. Viljelyala on pienentynyt, kateaineesta on entistä suurempi puute, koska moni tuttava on lopettanut viljelyn. Hevosenlannasta ovat oppineet perimään maksun.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Yhellä jalalla



Meikäläisen mieltä askarruttaa moni tähellinen asia. Minkätähen linnut seisovat joskus yhellä jalalla? Ei luulis kesällä monesti varpaita kylymävän. Yllättääkö suonenveto, se on joskus riesana, kun käyttää kumppareita?

Siinä olis dosenteille pohittavaa. Mäne tiijjä lienevät tutkineetkin. Yhen kerran seurasin yksijalkaista lokkia melekein ahistukseen asti. Helepotus oli suuri, kun se ojensi toisen jalakasa näkyville, oikein venytteli nautiskellen.

Hesarista luin talavella, että jos ihminen pystyy seisomaan parikymmentä sekuntia yhellä jalalla, on dementia vielä kaukana. Onnistui se harjoittelun jäläkeen.

Huussinvaltaus


Taannoin kerroin, että ampiaiset rakensivat kahteen kertaan tupasensa kalamajan liiteriin. Päivänä muutamana ne tekivät huussinvaltauksen. Lienevät ahertaneet öisinkin.

Ei auttanut kuin nostaa hattua moiselle uutteruuvelle. Jospa tulevaisuuvessa saataisiin huippusatoja niemen mustikoista, kun on pölyttäjiä. Nyt mustikoista riittää nippa nappa sorsille, teerille, mustarastaille, räkäteille ja mitä näitä onkaan.

Jotta riuvulleko istumaan kalamajan ihmiset? Huomattiin, että meillähän on kaksi huussia. Toillaannii, uusi ja vanha. Tehtiin aikoinaan entisen helsinkiläisen yksiön kokoisen lähelle pieni ja soma, joka nyt on ampiaisten hallussa. Entinen oli varastona, eivät roinat enää mahtuneet muualle. Vuan äkkiäkös tuon sai entiseen tarkoitukseensa.

Kerrottakoon, että oheinen kuva ei oo huussista - siellä olis ollut hankala kuvata - vaan kalamajan vintiltä.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Muisti






"Mulla on ongelma", sanoi vaimo aamukahvilla. Kertoi miettineensä sitä illalla nukahtaessaan, yöllä herättyään ja aamulla ylös noustessaan. Oottelin iäneti.

"Mitkä olivat seihtemän veljeksen nimet? En millään sua piähäni kuin viisi. Muistatko sinä?"

Väärään kurkkuun oli mennä. Pahus, tuskin muistin viittäkään. Yritin kiertää vastakysymyksellä: mitkä olivat Jaakobin poikain nimet? "Jos autan vähän. Daan, Naftali, Isaskar, Keturi... Montakos niitä nyt olikaan?"

Tämmöistä se on muistin kanssa. Ei enää tähellisiä asioita raamatusta sua mieleesä, niitä joihen osaamista koulussa painotettiin.

Vaihoin vilkkaasti puheenaihetta. Naakka osaa kuulemma yliopistotutkimusten mukaan laskea kuuteen. Ossaakohan se saman ruotsiksi? Miten vihmeriä ovat naakat Englannissa? Ihan innostuttiin pohtimaan asiaa.

Tositoimiin





Ovat koittaneet ajat, jolloin meikäläisen on jätettävä maalliset vähemmälle ja keskityttävä olennaiseen. Monta vuosikymmentä meni, etten ymmärtänyt hyvän päälle. Elämän ehtoolla on suatava menetykset kuitatuiksi.

Herkkutattikausi on siis alkanut. Sukelsin eilen nuoreen kuusikkoon. Silmiä häikäisivät kauniin ruskeat, kiinteät ja valkomaltoiset pullukat. Oikeita rotuyksilöitä. Niitä hellin sormin pyörittelin ja ihastelin.

Heräsin huumasta vasta, kun rankkakuuro kasteli paijjan ja metän. Kerkisin vain sipasta tattimaitani, mutta tännään uuvestaan, vaikka saittahan se luppaili.

Juustohöylällä muutama ohuiksi siivuiksi pannulle ruskistumaan rypsiöljyssä. Loppulitviikissä vähän jauhettua valkopippuria ja hippunen pansuolaa. Ruisleivän päällä on parasta.

Loput mahtuivat parille lavalle kuivuriin. Niistä tehhään talavella tattikeittoa, kun lumimyräkkä ryskää nurkissa. Ja vähän muulloinkin.