keskiviikko 31. elokuuta 2016

Sojottamaan






Bittiparatiisi sijahtee jonniinlaisessa katveessa, jonne on nykyaikasilla vehkeillä vaikee piästä. Vuosi sitten suatiin auttava 4G-nettiyhteys DNA:n kautta, mikä mahollisti tämän plogin. Samalla alakovat pelittää kännykät.

Äskettäin tuli DNA:lta mainoslappu, että nyt on huippu4G suatu paikkakunnalle. Myö ihmeteltiin, oli ihmetelty jo jokunen viikko. 4G-yhteys oli ollut tipotiessään ja jotta kännykällä sai yhteyven terkkarille, piti männä kasvimualle.

Vasiten kaasutin seihtemän peninkuluman piähän Joinsuuhun lähimpään DNA:n palavelupisteeseen setvimään asiaa. Olivat aloittaneet Kitteellä yhteistyön Soneran kanssa 18. elokuuta. "Pitäs tehä valitus huonosta yhteyvestä", sanottiin ja lykättiin kätteen puhelinnumero.

En kehannut sannoo, jotta just tein, alat vuan selevittee. Eläkkeellä toinna ennee soitella, taksvärkissä sai aikonaan tapella kyllälti kunnansihteerien sun muihen komisarjusten kanssa suahakseen uutisia. Vuan jospa tuo emäntä, hänellä on kerkeempi kieli, oppi akkaporukoissa työpaikalla. Eikun antennit sojottamaan, jotta kuuluvuus kohentusi.

Mitäkö tämä Bittiparatiisin lukijoille kuuluu? Sillä kirjotan, jotta ette ihmettele, jos äkisti katkevaa. Suattaa olla, että en pitkään kehtoo käyvvä pyörittämässä tänne kuvia kaheksan kilometrin piässä kaupungiksi ihteään kuhtuvassa kutistuvassa kirkonkylässä. Tiällä takusten takana Bittiparatiisissa se vuatii aikoo ja tupakkoo.

Pieni kaunista




Olishan se upeeta, jos mehtäreissuilla tulisi vastaan karhuja, susia ja ilveksiä sun muita mediaseksikkäitä elukoita. Vain ei tule, kun niitä on meleko vähän ja nekin pötkivät ihmistä pakoon. Pyssymiehet niitä joukko- ja maasturivoimin hätistelevät joskus erämaista näkösälle.

Pitää tyytyä pienempiin tuttavuuksiin, mutta ne vasta ovat kauniita, kuten tuo yläkuvan mikähänliekerttunen tahi alakuvan punarinta. Ilahun tavattomasti, kun kuulen niihen tilskuttavan vieressä vesakossa. Joskus istahan mättäälle haastelemaan niihen kanssa. Meillä on yhteisiä salaisuuksia, joita muun mualiman ei tarvihe kuulla.

Kovin kiirettä ei pitäs luonnossa olla, mutta sehän se on meikäläisen perisynti. Niin monta rojektia on olevinaan kesken.

Nuotiotulilla on pakko viivähtää aina kun semmonen paikka osuu hollille. Siinä askareessa unohtuu toisinaan tärkeitä velvollisuuksia. Jonkun pitäs olla huomauttelemassa kotiin lähöstä, jos vaikka telkkäpoikue sattuu silmiin lammen pohjukassa. Ne ovat kohtalaisen eläväisiä pirpanoita, alati pahanteossa ainahi emon mielestä.

Vaiko nuotion näkisin:
yö ylinnä ympärillä
itsenäni ihmisenä
sytytän punaisen soihdun.

Lauri Viita


tiistai 30. elokuuta 2016

Letkajenkkaa



Koskelopoikue seilasi eestaas kalamajan rantaa. Kaakatus oli melekonen. Mittee ihmettä ne touhusivat? "Myö harjotellaan letkajenkkaa", vastasi äitykkä.

Jaha. Ja mitähän varten? Tarkoituksena oli kuulemma haastaa kaikki järven koskelot samaan jonoon, jolloin syntyisi mualimanennätys.

Musiikiksi oli valittu Katri Helenan, Topi Kärjen ja Juha Vainion "Minne tuuli kuljettaa", joka putosi Euroviisujen Suomen karsinnassa 1965. Asiantuntijoiden valitsema Klimenkon laulama "Aurinko laskee länteen" ei saanut loppukisassa yhtään ääntä. Euroviisut voitti ranskalaisten Luxemburgille tekemä letkajenkkamainen Vahanukke.

Vielä oli koskelojen esityksessä hiottavaa, jalan pitäs nousta reippaasti pinnan yläpuolelle. Mutta ahkerasti harjoittelivat. Porukkaa tarvihtis lisää. Kunhan piäsisivät samaan, mihin Joensuussa 1991, jolloin mualimanennätyksen teki 1251 tanssijaa.

maanantai 29. elokuuta 2016

Poninhäntä poikki







Pari vuotta sitten aloin miettiä, mitä tallousmenoja karsisin, kun sipilät leikkasivat eläkettä. Päätin lopettaa kossun ostamisen ja parturissa käymisen. Nyt oon huomannut, ettei viime mainittu lisännyt kilpailukykyäni (kiky). Vakuuveksi laitan kuvan, josta ilmenee tukan pituus ja vähän paljasta pintaakin.

Poninhäntä jouti panna poikki. Tuttu parturirouva loi himokkaan katseen ja ehti suurimmat sakset. Etukäteen aattelin, että porukassa kyynelehimme kutrejani, mutta säistä vain parturi puheli. Poislähtiessä sanoi, että kakskytkuus, kiitos ja näkemiin.

Kavulla käppäillessä tunsin ihteni ihan puliksi. Hyvästi pitkätukkanen pohheemielämä.

Yhteispotretti


Bittiparatiisin palstoilla seikkailleet Bimbo ja Bambi löysivät toisensa kesän karkeloissa. Hyvin synkkaa. Perillisiä on tiijjossa kevväällä.

Pellonlaijan apilikkoon tulivat vonkaamaan, että yhteispotretti pitäs suaha. Ois ikkään kuin kihlajaiskuva. Sehän käypi, malttas vuan Bambi nostoo nuamansa nurmesta vähäksi aikaa.

Sitten syyvvään kunnolla, hiäateriaksi asti. Sen jäläkeen maittaakin lepo jossain rauhallisessa paikassa ja märehtiminen.

Häh, märehtiminen. Niinpä, kaikki hirvieläimet ovat tässä suhteessa kuin lehmiä, jos tämmönen proosallinen ilimasu sallitaan.

Niihen syömä ruoka kulkee ensin pötsiin pieneliöihen hajotettavaksi. Tämän esikypsennyksen jäläkeen karkeimmat kasviosat palaavat suuhun hienonnettaviksi. Pötsi tuottaa myös vitamiineja ja valkuaisaineita. Hienonnettu massa jatkaa matkoosa verkkomahan, lehtimahan ja juoksutusmahan kautta suolistoon (Juha Laaksonen, Luontovuosi, Gummerus 2007).

Jotta tämmöset juhlallisuuvet. Niitä kannattaa aina viettää.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pörrö



Pörrö oli ensimmäinen saarioravamme. Epäilemättä niitä oli siellä majaillut aiemminkin, mutta eka kerran sattui vastaan. Kuva on otettu tuosta kohtaamisesta lenkkipolulla.

Ilmeisesti Pörrö oli syntynyt saaressa eikä ollut ihmisiä ennen nähnyt, koska ei osannut pelätä. Kun se vielä oli luontaisen utelias, tuli tutustumisesta ikimuistettava. Kuljimme peräkanaa, se edellä puissa kiipeillen. Välillä se kääntyi ja tirskutti, jotta tulehan jo. Mie kuvasin.

Muutamia viikkoja seurustelun jälkeen Pörrö katosi. Soutureissulla huomasin, että se paitsi syntyi, myös kuoli saaressa. Jotain traagista oli sattunut, en tiijjä mitä. Varis tutki rannalla, saisiko tuosta mahantäytettä. Luonnossa mitään ei mene hukkaan.


lauantai 27. elokuuta 2016

Taikapiirit



Kun sytyttää valon pimeässä luonnon keskellä, joutuu mystiseen taikapiiriin. Se selittää tuulastuksen salaperäisen vetovoiman. Tuulastus on tunnelmallisin kalastusmuoto.

Nuorempana kolusimme kaverin kanssa kirkasvetisiä, lähdepohjaisia lampia heti elokuun öitten tummuttua. Valona oli vanaha hasakki tahi tilley, joka tohisi tervatun puuveneen keulassa.

Lampien pohjat kaikkinensa olivat mielenkiintoista tutkittavaa. Saalis oli yleensä haukia, joskus pääsi jopa levittelemään käsivarsiaan. Kalat saapuivat syvemmältä rannalle iltayöstä ja tasan puolenyön aikaan käänsivät nokkansa takaisin, mistä sai rukata kellonsa oikeaan aikaan. Atraimen piikit piti ennen lyöntiä laittaa selän suuntaisesti, sillä hauki käännähti takuuvarmasti vartin verran, ennen kuin atrain osui.

Toinen taikapiiri odotti rannalla, jossa nuotion ääressä paistettiin saalista ja maisteltiin muita eväitä, jälkiruokana hiljaista tarinointia. Kekkosta kehuttiin.

Tuulastamista harrastivat aikoinaan etenkin vanahat ukot. Vuan minkätähen en minä ennee? Nykysin alakaa nukuttoo armottomasti puoliyheksän iltauutisten taikapiirissä, ja kohta kuuluu kuorsaus. Emäntä herättää, että määhän nukkummaan siitä. Tuulastamisesta ja muustahi yöelämästä näkee korkeintaan unia.


perjantai 26. elokuuta 2016

Kuvauksellista


Loppukesän ja syksyn öinä ilmaantuu sankkaa sumua, joka mielestäni tekee maiseman kuvaukselliseksi. Se siivoaa turhat roinat pois ja lisää tunnelmaa.

Sumu syntyy, kun ilmassa oleva näkymätön vesihöyry tiivistyy pieniksi pisaroiksi, jos ilma on tarpeeksi kylmää ja kosteaa. Tänä kesänä kosteutta on saatu riittävästi.

Tavallista on, että sumua esiintyy järvellä tai lahdella, jossa vesistö on kostuttanut lämmintä ilmaa. Selkeinä, heikkotuulisina öinä valuu vaaroilta kylmää, raikasta ilmaa laaksoihin vesien ylle.

Sumun sanotaan olevan pilvi, joka on kosketuksissa maahan. Näkyvyyttä on alle kilometrin, joskus vain muutamia kymmeniä metrejä. Hernerokkasumustakin haastellaan. Semmoinen voi jököttää paikoillaan pitemmän aikaa. Yleensä tuuli hajottaa ja hälventää sumun melko nopeasti päivän mittaan.

Rannasta on kalamajan saareen toista kilometriä. Jos on sumu eikä selvää jälkeä kuten talvella hiihtolatu, on mahotonta osua saareen. Vinttaa millon minnehi. Kompassi on sumulla oltava hyppysissä. Karttaa ja kompassia oon kantapään kautta oppinut pitämään mehässä mukana oli sumu tai ei.


torstai 25. elokuuta 2016

Lekottelua






Tuulihaukan oon joskus sekoittanut nuoreen käkeen, jonka väri saattaa olla saman tapainen. Pyrstön kärjessä on kummallakin musta raita. Haukkamaisesta nokasta tuulihaukan helpoimmin erottaa.

Tutuimmillaan tuulihaukka on, kun se lekuttelee paikoillaan ilmassa myyriä tähyilemässä pellon yläpuolella tai hakkuuaukeilla. Joskus sen ei tarvihe ees siipiään räpytellä, jos tuuli on sopivan vastainen. Istuu se näköjään toisinaan puun latvassa lekottelemassa tai aijanseipäällä saalista vonkaamassa.

Ilmeisesti sopivien pesäpaikkojen vähenemisen takia tämä pikkuhaukka miltei katosi Suomesta 1970-luvulla, mutta ystävät auttoivat uuteen alkuun laittamalla puoliavoimia pönttöjä latojen seinustoille ja maastoon. Lintumäärä on moninkertaistunut. Pöntötys on hyvä keino jelppiä.

Nokasta kii



Tätä kuvaa oon säästellyt vuosikymmenien takaisena onnenkantamoisena. Se oli sitä aikaa, jolloin kamerassa käytettiin kallista filmiä hyvin säästeliäästi.

Valokuvaaminen on sittemmin muuttunut helpoksi ja halvaksi. Digitaalivehkeet eivät välttämättä paljon maksa, ja kelpo kuvien saaminen ei ole kiinni tekniikasta. On automatiikkaa ja pikkuvirheitä voi korjailla tietsikalla.

Pitkään aprikoitiin, mikä lintu tuossa kuvassa on. Pidin sitä tuulihaukkana, mutta eräs asiantuntija vakuutti linnun olevan nuori käki. Hän perusteli sitä nokan muodolla, ja siihen oli tyytyminen. Niin vähäistä voi joskus olla kahen lintulajin ero.

Käkikuvassa on aika tavalla rakeisuutta. Sitä tuli filmille helposti. Nykyisissä kameroissa voi säätää herkkyyttä melkoisesti, ennen kuin vastaavaa ilmenee. Tämä mahollistaa kuvaamisen vaikeissakin olosuhteissa.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Ennustajia





Toissa yönä oli hyvä mahollisuus funtsailla asioita. Hiiri herätti kahesti, rapisteli jossain seinäkolossa. Tai oikeestaan narskutti kovaäänisesti runkotolppaa. Niitä on muitahi talon jyrsijöitä kuin tämä.

Aamukahvipöyvässä utelin Bittiparatiisin säärohveetalta, minkä merkki on, jos hiiret tähän aikaan kesästä tulevat sisälle. Tulleeko aikanen talavi ja kovat pakkaset?

Ei osannut Hän siihen mitään sanoa. Sen sijaan viime kesän säistä oli mielipije, joka ei oo painokeleponen. Sievistellen kerrottuna bikinirusketus oli jäänyt saamatta. Aurinkoa olisi nippa nappa riittänyt, mutta ensin tulivat itikat, sitten ampiaiset.

"Kahoppas onko tuossa punkki vain mikä", kehotti ja kohotti yöpaijan helmaa. Punkkihan siinä. Tovin askaroituani pinsetin kanssa punkin kärsä jäi nahkan sisään. Katotaan nyt miten käy. Ennuste on mielestäni hyvä.

Kurkistin ulos. Siellä satoi jo aamusta. Ukkoetana torkkui pihalla ja mie hältä tivaamaan, millon on pouta. "Kaho kolomoselta", kuului vastaus.

PS. Selvisi yksi lisäsyy, minkä vuoksi viime kesä oli kalamajan valtiattaren mielestä meleko mätä. Puputyttö oli syönyt melkein kaikki kurkut, jotka oli aijattu ja harsolla peitetty. Kaunotarten uusi yhteenotto on ootettavissa.

tiistai 23. elokuuta 2016

Ihana kesä



Suvenkorento parkkeerasi soutuveneen telapöllille. "Ihana kesä", se huokaisi. "Ei oo näkynyt ensimmäistäkään nuolihaukkaa."

Toillaanni. Yksi kävi keväällä toivottamassa tervetulleeksi saareen tulijat, mutta senpä jäläkeen ei oo yhtään kiikiitä kuulunut.

Ymmärsin muutamasta sanasta, miksi korennolla on ollut ihana kesä. Se on nuolihaukkojen mielisapuskaa. Aloin kehua omaa kesääni. Metässä on ollut riittävästi tatteja ja paljon kanttarelleja. Purnukat täyttyivät ja pakastin pursuilee. Tulee ihana talavikin.

Tästäkös korento sai kimmokkeen pitkään, pitkään tarinaansa omista talavistaan. Tai oikeestaan jäläkeläisiinsä, sillä ite kupsahtaa munittuaan. Aivan kummallisia kerto, miten munasta kehittyy veissä toukka, joka elelee siellä pari-kolme vuotta. Hengittelee kuin kala kiduksilla, jotka ovat peräsuolen sisällä. Siellä on myös vesisuihkumoottori, jonka avulla se liikkuu.

Alahuulesta toukalle on kehittynyt pyyntinaamari, joka toimii nestepaineella. Naamari sinkoutuu hakemaan syötäväksi jonkun vesielukan, kun näläkä tulloo.

Oishaan se mukava tuolleen elellä, vain missä välissä sitä kerkiäis lusikoija tattikeiton ja kanttarellimuhennoksen. Tuo pyyntinaamari alako kiinnostaa, siitä vois olla apua monessa asiassa, esmes kalastuksessa.

maanantai 22. elokuuta 2016

Vastatuuleen



Myö startataan mieluusti vastatuuleen, silloin suapi ilimoo paremmin siipien alle. Alakuun pittää viuhtoa meleko lailla, mutta kyllä se sitten, kun korkeemmalle piäsöö.

Sattuu letkeän lämmin ilimanvirta, niin on aika kaarrella ja kierrellä, liitää ja naatiskella, yhä korkeemmalle nousta, sinne mistä näkköö vähän avarammasta kulumasta tätä mualimoo.

Kun sopiva myötätuuli siivittää avaruuksissa, piäsöö noppeesti vaikka Niilille, pyramidien kupeelle, Mooseksen syntysijoille ja faaraoitten hautakummuille.

Sitä ennen pitäs tankata. Siinä alakaa olla tenkkapoota, vähintäinni lievee vastatuulta. MTK:n ja meijjän ettuuvet eivät käy yksiin. Väittäät jotta myö viljoja lahmotaan eivätkä korvaukset oo riittäviä. Myö ehotamma, että YYA-sopimus ois suatava aikaan ja rauhanomanen rinnakkaiselo alotettava.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Vanhuutta



Eräs henkilö halusi tästä kuvasta tehyn seinätaulun välttämättä omakseen. On kuulemma niin tsehovilainen tunnelma, mitä se sitten lieneekään.

Minun mieleeni kuva tuo vanhuuven, mutta ei niin, että se merkitsisi luopumisen tuskaa. Päinvastoin käypi aina niin, että kuvan sattuessa silmiin tulen hilpeälle mielelle.

Verkkomökki sijaitsee mainion Onnenvirran rannalla lapsuuvenkylässä ja on nykyisin sortumaisillaan. Siihen liittyy monia makeankirpeitä muistoja.

Vieressä oli muinoin lampare, jossa sammakon kuvusta kehittyi tuhansia ponnapäitä. Niitten äärellä oli keväisin minun ja pappilan saman ikäisen pojan mieluisin askarepaikka, jonka syvämietteiset puuhat keskeytti usein kaverini mummon tummanpuhuva hahmo.

Muistan kuin eilisen päivän, tässä iässä entistä selkeämmin, miten hänen isoäitinsä lähestyi kädet päättäväisesti puuskassa valmiina arvioimaan monisanallisesti harrastuksemme asianmukaisuutta.

Kun vartuin hieman iässä ja viisaudessa, muuttui virta mökin kupeessa erinomaiseksi onkipaikaksi. Koi syö ja ruoste raiskaa, mutta lapsuuven muistot muuttuvat vanhuuvessa kultaisiksi.

lauantai 20. elokuuta 2016

Älyköt



Kuin kaksi marjaa ovat älyltään naakka ja varis. Ensin mainittu osaa tieteellisten tutkimusten mukaan laskea viiteen, jälkimmäinen on muuten vaan vihmerä.

En tarkalleen muista, miten oli saatu selville naakan matemaattinen lahjakkuus. Taisi olla samanlaista menetelmää, jolla mehästäjät aikoinaan testasivat karhun lahjattomuutta. Kaksi miestä kiipesi haaskalavalle, josta toinen sitten poistui. Karhu päätteli tästä, että nyt ruokailu on turvallista. Naakka menisi haaskalle vasta, kun viisi on lavalta poistunut.

Naakan väitetään osaavan käyttää työkaluja ravinnon hankinnassa. Se oppii ympäristön tavoille nopeasti ja on seurallinen. Varista kehutaan kekseliääksi, sosiaaliseksi ja varovaiseksi, kaikkiruokaiseksi, uteliaaksi ja nokkelaksi. Sekin oppii nopeasti.

Epätieteellistä empiiristä tietoa sain eräästä variksesta kevätjäillä. Virittelin matikkakoukkuja ja ihmettelin, kuka oli vetänyt siiman avannosta ja pöhninyt syöttikalat. Sitten näin variksen avannolla puuhastelemassa. Ei se ilkeyksissään, oli vain keksinyt tavan löytää ruokaa. Lienee seurannut rantapetäjästä, kun laittelin pyyvyksiä. Olispa malttanut oottaa, parikiloisesta matikasta riittää syömistä pitkäksi aikaa.



perjantai 19. elokuuta 2016

Kohtalokasta






Vuosi sitten Yle järjesti yleisöäänestyksen Sibeliuksen rakastetuimmasta laulusta. Ristilukki voitti ylivoimaisesti. Sanat ovat kohtalokkaat. Niissä nähtiin 1800-luvun lopulla sortovuosien alla symbolisia merkityksiä.

Tuol korpien kätkössä ruohikko on,/ ja loisteessa siel auringon/ käy lukki niin suuri ja musta kuin yö,/ se saalistaan vaanii ja syö./ Säde päivän sen vangiksi väijyen käy,/ kun iltaisin verkkonsa taa hämärtäy./ Mut tullessa yön/ hän alkavi työn,/ joka ainoan sielun hän vangita voi/ ja piinaten surmaa ne noin.

Ristilukki on kansanomainen nimitys ristihämähäkistä, joka ei kuulu lukkien sukuun. Laulun sanat kuvailevat sen tapoja. Verkon se rakentaa ja purkaa joka vuorokausi, vaanii lähistöllä ja tietää hälytyslangasta, milloin saalista on.

torstai 18. elokuuta 2016

Elokuu



hiljainen tuuli
kuljettaa aaltoja
ilta viilenee

kuikat uivat
venevajan eteen
ahventen parvi
karikon kupeeseen

kesämuistot kulkevat
kuunsiltaa pitkin
tummuvasta yöstä
tulevat liki
istahtavat hetken
kiittävät moittivat

mennään nukkumaan
käsi kädessä
kesän kanssa

mietin huomista
vieläkö aamulla
kävisi uimassa

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Yökalassa


Vuosien varrella on ollut monta hyvää kalakaveria. Yksi oli ylitse muiden, mitä tulee yökalareissuihin. Hän oli Kala-Ressi, oppi-isäni niissä puuhissa.

Yökalastus oli yleensä loppukesän puuhaa. Kala-Ressi oli ammattilainen, elättänyt ihtesä kalastuksella. Laajoille selkävesille hän harvemmin eläkevuosinaan lähti, mutta lampivesillä käytiin porukassa useamman kerran.

Ei se ite kalastus mittään, mutta tarinointi tummuvassa yössä nuotion äärellä. Kahvipannu ryöpsähteli moneen otteeseen, kipinät sinkoilivat tulikekäleistä ja sätkä lerppui tarinaniskijän suupielessä.

Parannettiin mualimoo, ihasteltiin luontoa ja syvennyttiin välillä ihmismielen syövereihin. Kun aamu pilkisti kuusimehän takaa, oli aika kokea ensimmäisen kerran siikaverkot, jotka oli illankahmeessa asennettu kohojen kanssa pintaan. Päästiin kalanpaistoon tulen loimussa.

Kun asiat suatiin kohalleen, lähettiin sivistyksen pariin. Poistullessa kaheltiin, miten emännät tepsuttelivat uamulypsylle. Kaukana kavala maailma.

tiistai 16. elokuuta 2016

Maaltamuuttajia



Kettuja näkee maalaismaisemissa harvoin entiseen verrattuna. Viimeksi tuli vastaan keskellä pikitietä, rötkötti siinä auton yliajamana. Muutamaa päivää aiemmin näin mehtäsian eli mäyrän ruavon tiepuolessa.

Kettujen vähenemiseen on syynä sen vainoaminen muakylissä. Sitä on pietty iät ajat kanavarkaana ja sen semmoisena, vaikka enemmän se nykyisin keskittyy myyrien mehtuuseen, mistä olisi ihmisellekin hyötyä. Vapaita kanoja ei enää oo.

Niinpä ketut ovat muuttaneet kaupunkeihin, missä on sen kannalta turvallisempaa. Kaupunkipyssymiehet askaroivat muissa hommissa. Viisas citykettu oppii pian varomaan autojakin. Sapuskaksi riittää rottia, kaniineja ja pullasorsia.

Vähintään yhtä sympaattinen metsien hiljainen tuhisija mäyrä on myös maaltamuuttajia. Milloinkahan minkki, supikoira ja näätä tekevät seuraa?


maanantai 15. elokuuta 2016

Palautetta



Äiti kato, itikka, huudahti pikkutyttö sormi suussa. Tytön innostunut palaute oheisesta kuvasta eräässä näyttelyssä on ollut paras saamani kritiikki.

Eikä siinä kaikki. Tyttö ei suostunut lähtemään, ennen kuin äiti lupasi ostaa hänelle kuvan sipinpoikasesta. Koska kyseessä ei ollut myyntinäyttely, annoin kuvan ilmaiseksi.

Myös toisenlaisia arvioita kuulin. Eräs pitemmälle ehtinyt valokuvauksen harrastaja nyrpisti sipikuvan kohalla nenäänsä ja suhahti kaverilleen, että ovatpa valakoset kohat palaneet pahasti puhki. Hän oli täysin oikeassa.

Laittelin kuviani esille muutaman kerran kymmenkunta vuotta sitten, silloin huimassa nuoruuvessa. Pienille paikkakunnille ripustin niitä mitä erilaisimmille seinille. Ainakin eräässä pitäjäjuhlassa ne peittivät hyvin varastorakennuksen tapetin tahrat. Itsekritiikki on sittemmin kasvanut sen verran, ettei koskaan enää. Tiällä netissä ei oo niin nökönuukaa.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Satikutia



Oheinen valokuva inspiroi meikäläistä jatkuvasti. Kuvasta on suurennos seinällä ikään kuin muistuttamassa, miten on soveliasta elellä, jotta sopu säilyy.

Joka kerran kuvakuikkiin katsahtaessani nään sieluni silmillä, jos sillä nyt semmoset on, kuinka rouva ripittää joronjälille eksynyttä ukkoaan. Ei tämmöstä oo meille sattunut, kiellän sen jyrkästi, mulla vain mielikuvitus laukkaa herkästi.

On siinä ukkokuikalla selittämistä, miten yökalassa tuli vähän viivähettyä. Satikutia näyttää tulevan, sanoipa mitä hyvänsä. Emokulta vain komentaa korkeassa äänensävyssä, jotta sanoppas huuko, kuten muinaiset polliisit tutkivat polokupyöräilijöitä.

Kokem..., tuota, Hesarin parisuhejutuista oon oppinna, että kyllä se siitä tasottuu, kun pysyttelee katuvaisena ja tarjoutuu pesemään astioita ynnä saunassa selän.

lauantai 13. elokuuta 2016

Mestari Kalle



Pärskeet pirskahtelevat pitkälle, kun Kalle-mestari porskauttaa häntälatuskallaan suopuron suvannossa. Sitten lähtee uimaan kohti patoa, jota tuassen pittää paikata.

Se on jo iäkäs, muttei osaa hellittää, uuttera kun on. Ihan kuin se toinen rakennusmestari, se Piätalo, kaimansa. Taitavia molemmat.

Tämäkin Kalle kertoo tarinoita, jos sille piälle sattuu ja joutaa. Suon elämästä ois paljon muistelemista. Kun vain riittäs aika kaikkeen.

Talaveksi on kuavettava haapoja ja kerättävä kunnon talvivarastot. Kaikkee pittää suunnitella ja mitata, muuten ei tule hyvä. Kesä on lyhyt.

Sain kutsun: "Vain tule sitten talavella, köllötellään sitten pesässä ja tarinoijaan...".

perjantai 12. elokuuta 2016

Kesää jäljellä



Elokuussa, jos muulloinkin kesällä, on paljon aamuja, jolloin ei millään malttaisi nukkua. Näin vapaaherrana on tietysti sama, nukkuuko vai kukkuu.

Vähintään muutaman kerran on nähtävä auringon nousu ja luonnon herääminen. Melekein parraiten se käypi vesillä soutupelissä.

Keväällä on erilaista, sanosko kiihkeää. Luonnossa käypi silloin kupina läpi yön. Onnen huuma melekein tuoksahtelee kilpaa puhkeavien lehtien kanssa.

Kesällä on jo täyteläistä. Huokailut ovat levollisempia, luonto kypsyy. Aikaisin nouseva aurinko paljastaa runsautta kaikkialla.

Elokuun aamumaisemassa on paljon tummuutta, haikeutta ja hiljaisuutta. Luonto tarkkailee, mitä tuleman pitää. Värit ovat väkevät. Kohta on kesä poissa, mutta ei aivan vielä.

Järvellä äänet kuuluvat kauas, jos ei tuule. Airot liikkuvat silloin maltillisesti, kiire on kaikonnut, mieli tyyntynyt, vene lipuu verkalleen.

Aleksis Kivi sanoi tämän kaiken runollisemmin:

Jo valkenee kaukainen ranta
ja koillisest aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk mennyt on yö...


torstai 11. elokuuta 2016

Ropottelee






Tuttu ääni herätti: sajepisarat ropottivat peltikattoon. Aamut alkavat olla pimeähköjä, sillai pehmeesti. Vielä piti torkkua tovi.

Sajeaamuna ei oo läheskään kiirettä. Ei viiti harjata hampaita eikä kammata tukkaa ylös noustua. Uamutakki vuan piälle ja kohti kahvin tuoksua, minkä haukotukselta kykenee.

Tähän aikaan aamusta ollaan yleensä jo ahvenia narraamassa, huomaan kelloa vilkaistua. Nyt vain leppoisasti muistellaan, miten kuuro kasteli joskus perinpohjaisesti, vaikka lähtiessä nousi aurinko värjäten pilvet ja veden punaisiksi.

"Säitten vaihtelut kuuluvat kunnon kesään", sanon jotain sanoakseni ja ihmettelen vastapäätä istuvan hapanta uamuilmettä. Se ei oo tavanomaista.

"Jäivät nuo pyykin h-t illalla ottamata narulta, vaikka olivat kuivia."

Huipulla



Tunsin taannoin olevani sieniuran huipulla, sillä bongasin ryteikössä kunnon rykelmän mustatorvisieniä. Olivat priimakuntoisia, toisin kuin joskus aiemmin kauankauan sitten.

Harvoin on mustatorvia vastaan tullut tai sitten oon vain lampsinut ohi. Ne kätkeytyvät maastoon, ovat vaikeita huomata.

Etelä-Suomessa on kuulemma tätäkin hyvää ylenmäärin. Myös täällä on joku kehaissut keränneensä kahmalokaupalla. Jospa tästä lähtien ite kukin, kun on jyvälle piässyt. Tietoja kasvupaikoista otetaan vastaan.

Sienten huipulla mustatorvi on, englanninkielinen nimi pohjoiskarjalaksi runsauvensarvi. Myö tehtiin aluksi tuoreista keitto, loput kuivattiin. Heleppo homma, pellille yönseuvuksi uunin jälkilämpöön (alle 50 astetta) tai mietoon kuivurilämpöön. Kannattaa halkaista torvi ja harjata sieltä roskat. Maanmakuisen tyven voi leikata pois jo kerätessä. Kuivia muserramme mausteeksi eri sapuskoihin.


keskiviikko 10. elokuuta 2016

Punertuvaa






Punatulkuille kelpaavat jo pihlajanmarjat, jotka punertuvat poikkeuksellisen aikaisin. Ja niitä riittää tänä vuonna.

Bittiparatiisissa rastaat pysyttelevät vielä alempana herukkapensaihen tykönä. Niillä on ollut hyvä kesä lasten lukumäärästä päätellen.

Punatulkkujen lapsiluvusta en ossaa sanoa mitään, sillä tämä lintu viettää perhe-elämää syksyyn asti kuusimetsien hiljaiselossa. Siellä sen vienoja vihellyksiä kuulee toisinaan.

Milloinkahan tilhet ja mahollisesti taviokuurnat ilmaantuvat? Pihlajan punaisissa marjoissa on c-vitamiinia, hedelmähappoja ja karoteenia, joten ihmismäistä syötävää ne ovat. Maistelemalla saattaa kohalle osua puu, jossa on muita makeammat marjat.

PS. Kokonainen punatulkkupere ilmaantui pihan pihlajiin 11.8. Siinä riitti säpinää.

Varo vaaraa


Eletään semmosia aikoja, ettei minkäänlaisten kyyhkyjen toinna huolettomasti lennellä. Näinä päivinä paukkuu sotatantereilla ja peltojen pientareilla. Liipasinherkkää väkeä on liikkeellä.

Muutama vuosi sitten karttui tästä omakohtaisia kokemuksia. Kun elokuun kymmenennen aamu koitti, luulin sovan syttyneen itärajan pinnassa, parin kilometrin päässä rautaesiripusta. Pari päivää kesti aamusta iltaan yhtämittaista jyskettä ikkunan alla peltoaukealla. Jonkun kerran paukahti yölläkin.

Siellä purettiin mehätyskiihkoa kyyhkysjahtiin. Tai ei se kaiketi jahtia ollut. Latojen seinänraoista suolasivat lintuja, joita olivat syötelleet ampumahollille muutamia viikkoja. Paraimmoikseen olivat oppineet käymään sapuskalla.

Paljon saalista tuli, jos joka laakilla osui, mitä eppäilen. Ei mullakaan oo kamerasihti aina kohallaan. Sitä kummastelen vieläkin, oliko kyyhkyjä ees paikalla koko ajan. Kameran raksutustakin ne joskus pelästyvät.

tiistai 9. elokuuta 2016

Sillä sipuli






Satelee mutta välillä vilahtaa aurinko. Vakuuveksi laitan tänne siitä kuvan.

Aurinkoisessa säässä tähän aikaan kesästä on se huono puoli, että mulla menee aika istuissa ja ihmetellessä. Tähellisemmät hommat kuten viikatteen heiluttaminen ja talavipuihen puuhoominen jiävät mopen osalle.

Kasvimualla pittää katella, miten tuhannet ötökät uurastavat. Niillä näyttää olevan kiire. Tais olla viärässä se muuvan kirja, joka kehotti ottamaan oppia taivaan linnuista sun muista. Ne kun eivät muka huolia kanna ja mammonaa kokoa.

Satuin sentään näkemään yhen kohtaamisen, jossa ei kiirettä pietty. Heidän Ylhäisyytensä Amiraali ja Jaloangervo nautiskelivat tapaamisestaan. Sitä jalosukuista eleganssia, kumartelun ja kohteliaisuuksien määrää. Pörssikursseista vaihtoivat sivistyneeseen tapaan keveitä mielipiteitä tuntitolkulla.

Mielenkiintoisen seuraamisen keskeytti huhuilu rappusilta: "Minne se jäi kuppoomaan. Tarvihen sen sipulin nyt eikä viijestoista päivä, jos meinoot syyvvä tännään!"

JK. Mihinkö Hän sipulia tarvihti? Lounaaksi oli pannulla käristettyä vaaleaa orakasta, sen sekaan. Sienen kera nautittiin kasvimaalta haettuja pikkuperunoita ja tuoreita, paahettuja valkosipulinkynsiä sekä ahvenfilettä. Jälkiruuaksi karviaisia.

Syyvessä alako sattaa. Oli päivälevon aika sohvan pohjalla.


Sadonkorjuuta






Luonnosta korjataan nyt monenlaista satoa. Metsän ja veden antia on tarjottimella enemmän kuin kerkiää ja kykenee talteen ottamaan.

Kanttarellipaikat sopii tarkistella muutaman päivän välein. Se on parhaita sieniä ja tänä kesänä erityisen satoisa. Kyllä niitä talvella kuluukin: keittoa, pitsaa, kastiketta...

Myös puutarhapuolella tapahtuu. Kalamajan rouva on vihainen saaren toiselle kaunottarelle, tälle Repekalle, joka oli korjannut satoa hänen kurkkupenkistään. Päällä oli harhautuksena harso, mutta eipä estänyt kekseliästä, työnsi kuononsa liepeen ali ja järsi monesta kurkusta puolet.

Jäi niitä vielä, sillä kasvattaja on ollut taitava. Mulla ei taho kurkkujen kasvatus onnistua, tulisko tehtyä liian suurpiirteisesti.

Yritän nyt sovitella rouvan ja puputytön tulehtuneita välejä. Soikoon kummankin kunniaksi tämmönen. Molemmat ovat eläväisiä ja vauhikkaita kuin tuo tanssijatar.

maanantai 8. elokuuta 2016

Siemenpilviä



Aattelin ensin otsikoija, jotta "siemenlinko", mutta se ois ollut liian proosallinen runolliselle kulkurin kukalle, maitohorsmalle, joka on saanut haltioihinsa niin Pentti Saarikosken, Jukka Kuoppamäen kuin Vexi Salmen.

Tulkittakoon taiteellisen kuvaotokseni lentävät siemenet pilviksi. Tälle on vastinetta siinä tiijjossa, että yhessä kasvissa voipi olla 80 000 siementä. Jokaisessa on valkoinen lenninhaiven, jonka varassa se liitelee tuulessa.

Maitohorsma on pioneeri, joka valtaa nopeasti vapaat tontit kuin paraskin grynderi. Voittajansa se tapaa, kun puuvesakko nousee riittävästi.

Kerran on ollut onni tavata albiinoyksilöitä, valkokukkaisia horsmia. Lienevätkö ne siemenettomiä, kun kasvustot eivät ole levinneet.

Loppukesä on siemenpilvijuhlaa. Jos niitä katellessa pitää keinokuituisia, helposti sähköistyviä vaatteita, tulee auttaneeksi kasvia leviämisessä. Siemenet tarttuvat vaatteisiin kuin takiaiset.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Suhteita






Elämässä pittää olla suhteita, jotta piäsis vihreille oksille. Telkkariohjelmassa näyttivät, että ihmisapinat tässä toivossa sukivat toistensa turkkeja eli ehtivät vallanpitäjistä syöpäläisiä.

Meijjän suhteet tattikaverin kanssa ovat sillä asteella, että se haluaa auttaa sienikorin täyttämisessä. Nokassaan kantelee kaikenlaista ja tipauttaa koriin.

Antaapa punarinnan penskan opetella uurastamaan. Tänään sillä oli mukana toveri, joka ei osallistunut muuten kuin kyselemällä joutavia. Esmes halus tietää, miksi en oo olumpialaisissa ja miksen kerää kantarelleja muovipussiin.

Uutiskamaa






Toimittajat pysyivät aikoinaan porkkanoissa, sillä lukijat hiissasivat toimituksiin kuvattaviksi jos jonkinlaista vänkyrää. Paikallisissa lehissä vietetään satojuhlia vieläkin.

Porkkanat kasvavat monihaaraisiksi ja joskus hauskan näköisiksi, jos eivät pääse varttumaan tarpeeksi pehmeässä mullassa. Mutta mikä saa sienet kummailemaan? Syyskesällä myös ne ovat lehtien vakiouutiskamaa.

Tänä kesänä sienet ovat hihkuneet innosta, koska on ollut lämmintä ja kosteaa. Sienestäjät eivät läheskään aina, sillä sienisääsket ovat ehtineet ensin.

Kahessa kerroksessa kasvava maiteroinen eli haaparousku ansaitsee päästä esille. Pienemmilläkin ansioilla on julkkiksia leivottu. Kuvaaja lisäsi meriittilistaan sen, että sieni oli syöntikelpoinen.

lauantai 6. elokuuta 2016

Sisähommiin






Ryökäle miten sattaa railakkaasti. Nuorempana ei tullut siätä niin katottua, mutta nyt ei viiti ulkotöille lähteä, ihteesä ja kameraa kastelemaan. Laitetaan poutakelillä otettuja kuvia unikoista ja perhosista, jospa piristäisivät harmaata päivää.

Töillepä hyvinni. Muistuu mieleen 60-luvun loppupuoli, jolloin aloittelin lehtireportterin taksvärkkiä. Melkein ensi töiksi piti valmistautua toimittajien historian ensimmäiseen lakkoon.

Kaikki eivät toverien lakkouhoa oikein sulattaneet. Vanhempi kollega, ennen toimittajan töitä nuohoojan uralla ponnistellut toppuutteli, että "oisitte kiitollisia, kun ootte sisähommiin piässeet".

Vaikka ei se aina sisähommia ollut ja saje piäs joskus yllättämään. Kerrankin pitkien poutien aikaan riehui mehtäpalo. Palokunnat eivät mahtaneet mitään, mutta kesken kaiken tuli rankka ukonilma, joka sammutti.

Likomärkänä lähin viemään filmejä toimitukseen. Hiljaa piti ajella, sillä vinkkarit eivät ehtineet etulasia pyyhkiä. Poliisiauto kaahasi hälytysajossa ohi ja muutaman kilometrin kuluttua suistui vesiliirrossa tieltä.

Toimituksen portaita rymisteli alas valokuvaaja, oli menossa filmaamaan hatelikkoon joutunutta poliisiautoa. "Mulla on jo kuvat", sanoin mahottoman vaatimattomasti.

"Kerrankin oli toimittaja ajoissa paikalla", kommentoi virkavalta myöhemmin.


Harviisvieras






Enpä ois arvannut, että niin harviisvierasta kuvasin vuonna 2011. Tämä on selevinnyt vasta myöhemmin perhoskirjoja katellessa. Läheskään joka vuosi ei sinappiperhosta Suomessa nähä.

Se on vaeltaja, jonka kotikonnut ovat kaukana eteläisissä maissa. Lämpimän ilman mukana tulee sinapin lisäksi mm. sinisiipiä, amiraaleja, ohdakeperhosia ja isonokkosperhosia jopa Pohjois-Afrikasta asti Suomeen.

Tällainen sinappiperhosten vaellus osui kyseisenä vuonna itärajan tuntumaan. Niitten perässä olivat tulleet perhosharrastajat, joita en tavannut. Koska sää oli pilvinen, piti perhoset ajella pellolta lentoon rinnatusten kävellen ja haavilla huiskien. Noin kuvailevat ammattilaisten strategioita Jussi Murtosaari ja Petri Mäntynen kirjassaan Perhosten vuosi.

Sinappiperhoset kuulemma istuksivat pitkiä aikoja peltojen savilaikuilla. Kukilla ne käyvät harvoin. Perhosamatöörin eteen ventovieras osui sattumalta. Olin kuvailemassa mehtäkauriita, jotka tunnistin paremmin. Tapasin niitä kymmenkunta, sinappiperhosia vain sen yhen ainokaisen.

perjantai 5. elokuuta 2016

Ensiaskeleita



Pääskyistä oon joskus yrittänyt lentokuvaa, mutta se on ollut meleko toivotonta puuhaa. Pitäs olla taitavampi, yhtä taitava kuin pääskynen lentäjänä.

Helepommalla pääsee, kun kuvailee pääskynpoikien lentoharjoittelua. Siinäkin on tyyliä. Yritteliästä nuorisoa ne ovat. Harvoin vain pääsee kameran kanssa hollille, sillä niin räystäs- kuin haarapääskyt ovat vähentyneet karjatalouven myötä.

Erikoisin paikka, missä oon tavannut näitten lintujen pesiä, oli erään kylän tanssilava. Siellä ne sujahtelivat avoseinien kautta ulos ja sisään iliman pilettiä humpan tahissa. Valssi näytti innostavan seilailemaan lavan sisällä. Se oli tanssia se.

Mussiikin säestyksellä luulis piäskynlasten oppivan helepommin ensiaskeleita. Vuan niille pitäs tietysti olla rokkia, jota pienillä kesälavoilla harvemmin rumputetaan. Olletikkin tango suapi ne korkeintaan haukottelemaan.

torstai 4. elokuuta 2016

Peräkammarissa


Harmaalokin perilliset ovat varsinaisia peräkammarin poikia. Ne pyöriskelevät emonsa jaloissa kesän kaiken, mäne tiijjä pitempäänkin. Ei minninlaista oma-aloitteisuutta esmes sapuskan hankinnassa.

Ja emo kehtaa syöttää ihtesä kokosia vökkylöitä, jotka etevästi päästelevät kerjuupiipityksiä. Lentää ne osaavat jo puolentoista kuukauven ikäsinä, jos kehtoovat.

Laiskempaa porukkaa on vaikea kuvitella. Joskus toivoisi, että emo tykkäisi kivillä tepastelijat veteen, sillä uintiharjoituksiinkaan ei oo pojilla kiirettä. Raukein silimin vain tuijottelevat ulapalle. Välillä haukottelevat.

Voin kuvitella, että talaven tullen ne kömpisivät uunin pankolle, jos se ois mahollista. Vain mistäpä sitä tietää, jos vaikka lie luovaa laiskuutta. Harmaalokit ovat tunnetusti lintumualiman menestyjiä. Joutessaan pojat miettivät hyviä strategioita ja visioita.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Merkkipäivä


Elokuun kolmas on mulle merkkipäivä. Se on merkillisimpiä ja merkittävimpiä päiviä siksi, että minusta tuli silloin lopullisesti luontouskovainen. Näin ensi kerran luonnossa ilveksen. Se teki vaikutuksen, joka ei pyyhkiyvy pois.

Siitä tulee kuluneeksi tänään puolenpäivän aikaan seihtemän vuotta. Parikymmentä valokuvaa on muistona sienireissusta. Muulloin en oo häntä tavannut.

Ilves on niitä eläimiä, jonka jälkienkin näkeminen saa maasturi- ja pyssylaumat liikkeelle pitkin metsäautoteitä. Sitä kutsutaan metsästyskulttuuriksi.

Jonkinlaisen vastuksen ilves pystyi antamaan aikoinaan yksinäiselle suksimiehelle, joka jäljitti sitä saloilla. Digiaikana sillä ei oo mitään mahiksia. Kannan pienentämistä vaativia päällepäsmäreitä on paljon. Tappolupia heltiää huomattavat määrät, vaikka eläin on nykyoloissa ihmisen elannolle melko harmiton.

Luonnonsuojelijoista ei ole ilveksen suojelijoiksi. Kun eläin on muutaman kerran vilahtanut ruuhka-Suomessa, on kettutytöiltä mennyt huonot pöksyyn.

tiistai 2. elokuuta 2016

Pupupelto



Tein eräänä keväänä joinsuulaisessa hypertavaratalossa aamulenkin rompehyllyjen välissä. Olin jo vähän väsähtänyt, kun viimein löysin etsimäni: kohtuullisen kokoisen niittykukkien siemenpussin. Eikun kylyvämään Bittiparatiisissa.

Seuraavana kesänä niitylle tuli päivänkakkaroihen lisäksi lähinnä hevonhierakkaa ja valkoapilaa. Hierakoita oon nyhtänyt pois, etteivät valtaisi joka paikkaa, vaikka oishan niissä talavella tikleille syötävää.

Siemenpussi oli pienoinen pettymys, hyvä ettei huijaukselta tuntunut, sillä satasen maksoi. Ajatukset lientyivät, kun huomasin, miten innoissaan kimalaiset olivat valkoapilan kukista. Niissä käy kuhina poutasäällä.

Pettymys suli kokonaan, kun näin pupuja köksimässä apilikossa. Immeisen huomattuaan ne painautuivat maahan ja laskivat korvansa pitkin selkää. Piilossa muka olivat. Eipä aikaakaan, niin antennit kohosivat taas sojottamaan ja ruokailu jatkui.

Parempi ois, jos noita siemenpusseja markkinoitaisiin pupupellon siemeninä.

maanantai 1. elokuuta 2016

Kuin koruja



Sudenkorennot ovat kuin korukokoelma, toinen toistaan säihkyvämpiä. Niihen erottaminen toisistaan on tähtitiedettä. Ainakin värit voivat olla erilaisia koirailla ja naarailla, nuorilla ja aikuisilla. Muutenkin muistuttavat sekalaisesti toisiaan.

Otetaan esimerkiksi maan runsaslukuisin sudenkorento, keihästytönkorento. Lajin nimi juontuu koiraan takaruumiin toisen ja kolmannen jaokkeen keihäänkärkiä muistuttavista mustista kuvioista, joiden muoto tosin vaihtelee. Naaras on mustan ja keltaisen tahi vihertävän kuvioinen.

En mäne takuuseen, mikä on kuvan korennon nimi. Jokaisen ihteään kunnioittava julkaisu esittelee ainakin 15 erilaista sudenkorentoa. Bittiparatiisi tyytyy pelkkiin nimiin: isotytön-, neidon-, immen-, keihästytön-, sirokeiju-, vaski-, ruskoukon-, litteähukan-, siniukon-, ruskohukan-, aitojoki-, puro-, sirolampi-, punasyys- ja tummasyyskorento.

Siinäpä sitä on jo vara valita ja opetella tuntemaan. Voipi koettaa myös kuvata lennossa.

JK. Tarkoin tutkittuani tulin siihen tulokseen, että kuvassa on okatytönkorento.