perjantai 30. syyskuuta 2016

Heippa sitten



Pännäholistin on tuas alotettava vierotuskuuri eli tauko. Kirjotusriippuvuus vuatii sitä välillä. Kohtuukynäilystä ei oo apua meikäläisen tapauksessa. Vajaa vuosi sitten aattelin, että kerran viikossa, mukamas. Kokonaisen viikon sitä kesti.

Kirjoittaminen on nautinto kuin nousuhumala. Hankala on tästähi piästä erroon, monta vuotta oon yrittännä. Ja sitä innostuu kirjottelemaan mitä lystevää, meitä kun ei keisarit ennee hoivoo. Moni orava on suuttunna, viimeksi tuo Beatrice.

Luontojuttuja tehessä on ollut oppimista kaiken aikaa, paljon on tullut kaheltua nettiä ja kirjoja. Hyviä ohjeita oon suanunna myös lukijoilta, kiitos vuan kaikille osallistuneille. Tarkotuksena oli laittaa samalla kuva-arkistoa järjestykseen, mutta se meni entistä enemmän sekasin. Home kuitenni vähän pöllähteli.



torstai 29. syyskuuta 2016

Korpien kutsu





Erämaa vetää taas vastustamattomasti puoleensa. Pitää koluta sitä vähää, mitä tuolla itärajan pinnassa on jäljellä. Koskematonta ei ole enää.

Useamman vuorokauden reissut ovat jääneet, nykyisin vain päiväselti. Ehtii siinä kuitenkin aistia syksyn tuoksut, hiljaisuuden ja nuotion savut. Syntymäsijoilla ja lapsuuden kankailla pyörähtäminen herättää muistoja, kauniita ja kipeitä, kirkkaita ja haalistuneita.

Äh, nyt tämä mäni tuas tämmöseksi. Kohta ruppee itkettämään kuten muuatta opettajaa, jolle esittelin "opiskeluaikaan" luontotarinoita. Olivat kuulemma niin tylsiä. "Miten saatas teksti terävämmäksi", kovisteli kaupunkikirjailijatar, draaman taitaja. Oikeassa oli.

Helepotti kummasti, kun annoin suopuron tutulle majavalle hänen nimensä ja kuvittelin ihteni rantahetteillä hilluvaksi lappalaiseksi.

Kerran kirjoitin kouluaineen, jossa kajahti laukaus ja mehto kierähti kuolleena kuusen juurelle. Nimesin sen syysaamun tragediaksi. Opettaja oli laittanut tragedian paikalle sanan idylli. Taisi olla mehtuumiehiä.

Nykyteksteissä kumpaistakin sanaa pitäisivät tarpeettomina, siellä ei selitellä. Meijjän lukijoihen pittää, pahus vieköön, ite valita ja arvuutella.


Luppoa



Kaamoksen ajat ovat kohtsillään käsillä. Aattelin viettää luppoa eli olla tekemäti paljon mittään, vaikka se tunnetusti on vaikeinta mualimassa. Kuuntelen ja kahtelen, mällistelen, pällistelen ja ätväilen. Olokoon vuan uamu- ja iltapimmeetä ja välillä hämärää. Mitteepä hättee tässä, kun on nauriit pirtissä ja akat kuopassa ja kolomen kuukauven vekselit muisto vain.

Sen verran on tullut hamsteroitua, että lehtikualissa ja marjoissa löytyy, ahvenfilettä ja kanttarellia on pakkasessa, kuivattua herkkutattia lasitölökissä. Artisokkavelliä syyvvään pyhäpäivisin.

Ruumiillinen puoli on siis turvattu, mutta mitenpä henkinen hyvinvointi? Kesän ajan on tankattu, joten pimmeen yli männään jotta heiskahtaa. Ja kaamos ite antaa lissee, kun on hijastettava hosumista, asetuttava aloilleen. Tuas aika mateloo siihen malliin, että pysyy heleposti perässä.


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Ohuita siivuja





Kuva-arkistoa penkoessa nousee joskus ohuita siivuja muistin lokeroista. Yläkuvassa selvitellään muikkuverkkoja Pyhäjärven saaressa valtakunnan rajan tuntumassa, jossain Suitsan kulmilla. Useita venekuntia, ukkoja ja akkoja, saapui syysaamun valjetessa tuomaan päivän saalista Kala-Ressille, joka lähti kauppaamaan tuoretta muikkua kylille.

Kuva on 1960-luvun lopulta, jolloin aloittelin reportterin hommia. Luonnonläheinen maailma kiehtoi ja koukutti, pieni suuri elämä...

Kala-Ressi oli sittemmin vuosikymmeniä oppimestarina, jonka kanssa vietimme vesillä monet unohtumattomat tuokiot. Alakuvassa ollaan Kesäsiirtolassa kalamajan tuntumassa parikymmentä vuotta myöhemmin. Niin komeaa ruskaa ei ole sen jälkeen ollutkaan.


Sulku



Stop tykkänään, äyskivät hanhet itärajan pikkutiellä. Pislarit tanassa. Pakko oli pysähtyä ja ruveta neuvottelemaan näihen terroristien kanssa. Mieleen hiipi se Hitsok... Hisk... Hics... äh olokoon, se Linnut ja vaikka mitä.

Oomme miinottaneet tien, ne ilimottivat. Sen uskoi, tuommonen porukka kun ryhtyy toimeen, syntyy jäläkeä. Kyselin heijjän vuatimuksiaan.

Trumpin suu tukkoon. Putin pantava selevittämään, montako huvilaa hällä Laatokalla. Oravien talaviruokintaa lisättävä, suvet rauhotettava. Destian lopetettava kukkien niittäminen ja Joinsuun perhospuutarha pelastettava.


Meijjän terroristimaine puhistettava. Ja lopetat meistä runnoilemisen justiinsa, jätät sen kiinalaisille, jotka ossoovat...

Jo on sotasta porukkaa, aina valamiina vastaamaan kymmentä.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Tissikuusi





Kauan sitten viime kevättalvella heräsi kysymys, mikä on tissikuusi, Picea abies f. mammillosa. Lienee suanna nimesä siitä, että oksantyvet ovat kuin äidin tisulit. Miksi ne ovat sellaiset, siitä en oo tietoa löytänyt.

Muuten on ihan tavallinen puu, Bittiparatiisissa ei vielä kovin iäkäskään. Harvempi kuin joka tuhannes kuusi muotoutuu tämmöseksi, tiijjettiin netissä. Jossain päin ovat rauhoittaneet, ja hyvää huolta koitetaan pitää täälläkin.

Oravat, Sciurus vulgaris, ovat viihtyneet talvisin tissikuusessa lähinnä kai siksi, että juurella oli tarjolla auringonkukan siemeniä. Pesänkin ne väsäsivät puoliväliin runkoa, mutta siellä ei keväällä ja kesällä näkynyt liikettä. Varmaan palaavat, kun tarjoilu alkaa.

Tissikuusen hyvä ystävä on myös töyhtötiainen, Lophophanes cristatus. Se toteaa joka kerran oravan nähtyään, että "kirririki, kirririki".



maanantai 26. syyskuuta 2016

Vähältä piti




Luontokuvaaja Hannu Hautala suositteli muinoin kuvaamaan kotipihan tapahtumia. Esimerkiksi oravasta hyppäämässä oksalta toiselle ei kuulemma ollut kuvia tungokseen asti.

Vuosien myötä oon tuhlannut ruutia. Läheltä piti -kuvia on tullut oravasta ja muistakin. Useimmiten on tarkennus osunut johonkin muuhun kuin kohteeseen. Olkoon kanahaukkakuva esimerkkinä. Liikkuvan kohteen kuvaaminen on toisinaan hankalaa.

Yhen vaatimattoman otoksen sain hyppäävästä oravasta ilmeisen puolivahingossa. Järvellä souvellessa huomasin oravan rantamännyissä. Sitäpä tulittamaan. Huteja tuli kaikista muista ruuvuista. Veneestä vilmaaminen ei taho onnistua etenkään aallokossa.




sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hanhisumut



Linnut viipyivät taivaalla,
syksy eteni, järvi pursusi usvaa
ennen auringon nousua.
Kohmeiset lehdet putoilivat,
kukkulan syksy kalpeni.

Kenet tapasin lähteen partaalla?

Yhtäkkiä sää oli kirkas ja kylmä,
pilvet vetäytyivät hitaasti.
Jäimme ihailemaan kuuraisia lehtiä.

Nyt elämä loistaa kuin hanhien lento
kunnes iltahämärä hiipii.


lauantai 24. syyskuuta 2016

Citysiivekkäitä





Tekee välillä hyvää käyvä morjestamassa kaupunkilintuja.Ne ovat helpompia tapauksia. Varpuset, joita maalla ei tapaa enää juuri ollenkaan, tulevat torin laijalla pihistämään pullanmuruja pöyvästä.

Varikset ja räksät ovat joukolla muuttaneet cityyn. Siihen on selvä syy: kaupunkielämä on paljon helpompaa. Sietokyky puolin ja toisin on korkeammalla. Monenlaisia mansikkapaikkoja löytyy, roskakorejakin joka nurkalla. Autovilinä voipi olla hektistä, mutta aina se maalaisolot voittaa.

Maalla pyssyt paukkuvat, oli rauhoitusaika tai ei. Varis ja räksä joutuvat olemaan siellä niin varovaisia ja varpaillaan, että pitkän putken kanssa liikkuvalla kuvaajallakin riittää haasteita.

Kettutytöt ja muut luonnonsuojelijat ovat yleensä kaupunkilaisia. Heijjän kainalossaan luonto kesyyntyy. Citykanit ja valkoposket ovat kohta pullamössöporukkaa. Espanjanetanat kasvavat pulleiksi. Eivätköhän Korkeasaaren elukat vähitellen totu uuteen sapuskaan, kun sopivasti marinoijaan.



perjantai 23. syyskuuta 2016

Syys soikoon



Viimeistään silloin tiijjän syksyn saapuneen, kun näen puukiipijän. Eikä tarvihe aina nähä, syksyn tunnistaa sen kirkkaasta sirinästä.

Ensimmäisiä kertoja sen tapaa, kun toiset syksyn airueet, nämäpähän hurt... eikun suloiset hauvaystävämme saapuvat talvihoitoon ja alkavat lenkittää meitä. Silloin on jo ruskaa maisemissa ja kun oikein pinnistelee, kuulee lehtien kahisevan maahan. Syksyn soittoa sekin. Koirilla on kuusi kertaa herkempi kuulo. Mahtaa niihen korviin melekonen sinfonia pauhata. Tarkkaan toisinaan kuuntelevatkin.

Pihapiiriin puukiipijä ilmestyy myöhemmin. Ei sitä hevin huomaa, niin on pihlajankylen värinen. Pian se alkaa etsiä sapuskaa, hyönteisiä ja hämähäkkejä kaarnan rakosista käyrällä naskalinokallaan. Tyvestä alottaa ja spiraalimaisesti pyörii ylöspäin kuin tikka. Kohta lennähtää seuraavaan runkoon.

Joskus harvoin puukiipijän huomaa lintulauvalla tinttien joukossa. Kovia pakkasia se ei kestä. Lintuharrastajat rakentelevat niille erikoispönttöjä. Eikö niihin vois kehitellä talviaurinkolämmittimiä, jotta ei pakkasilla palelis.


torstai 22. syyskuuta 2016

Väenö



Se oli syyspäiväntasaus parikymmentä vuotta sitten. Sotaveteraani keitteli vieraalle pannukahvit. Meni kotvanen, ennen kuin piästiin irrottautumaan viimeisinä miehinä sillanpääasemasta Syvärin voimalaitoksella ylivoimasen vihollisen eistä.

"Lähetäänkö kahtomaan sitä miun uutta hevosta", veteraani viimein sanoi. Oikeestaan sen tähen olin tullutkin. Olin tavannut vähän aikaisemmin Väenön kirkonkylän marketin aulassa, tyrkytti mulle tyhjää ostoskärriä: "Tässä ois valamiiks koulutettu hevonen." Ikänsä oli hevosmies ollut, silloinkin kääntyi puhe niihin ja kuhtu käymään.

Käveltiin ohi ruskapihlajoihen ja Väenö avasi tallin oven. Ihasteltiin uutta hevosta. Jostain oli löytänyt 60-luvun mopon, Soliferin. Se seisoi hevosen paikalla hyvin suittuna. Veteraani oli joutunut ikänsä takia vaihtamaan semmoseen.

Arvasin mitä tuleman piti.  Ei mennyt pitkään, kun siirtyi palvelutaloon. Monesti siellä vielä sillanpäätaistelut koettiin, mutta eipä aikaakaan, niin toimen mies uupui. Ei ollut siellä hevoshommia.





keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Räknätään






Lintuväki on räknännyt, että näillä seutuvilla eli 50 kilometrin säteellä Bittiparatiisista lepäilee parhaillaan 250 000 valkoposkihanhea. Miten lienevät laskeneetkin, mutta semmonen lukema oli uamulla paikallislehessä.

Yhen pellon laijalla pistäyvyin minähi. Tuhansia siinä oli muutaman hehtaarin alalla. Tämä on karvahattulaskimella suatu tulos. Muuta laskuria mulla ookkaan.

Mikä on valkoposkihanhen merkitys mualimankaikkeuvessa? Paljonko se jättää tulosta per nuppi tiällä käyvessään? Selevitettävää ois paljon.

Jossain tuolla lintuvuorilla väittävät siivekkäistä olevan hyötyä. Guanosta tehhään lannotetta. Saisivat ohikulukeissaan pistäytyä meijjän kasvimualla.


Rupattelua



Männä uamuna kysäsin kahvipöyvässä inspiraatioitteni ehtymättömältä lähteeltä, mitkä ovat mietteet tännään.

"Tyhjee lonksuttaa." Mietti kuitenni ohta rypyssä ja sanoi: "Runnoile ja tee työtä".

Siispä (huokaus).

Kun aamun valo
lankeaa viistosti maahan
siivet saavat
syksyn suhisemaan.
Maisema kylpee
keltaisten pilvien keskellä.

Muistatko: kukkuloitten salaisilla poluilla kohtasimme.



Tuuli tulee,
kuulemme lintujen rupattelevan.

Antavat äänen
hiljaisuudelle.



tiistai 20. syyskuuta 2016

Valoa



Valot alkavat välähellä tähän aikaan vuuvesta, joten ei oo syytä vaipua synkkyyteen. Ei vaikka kaamos kohta koettelee.

Itelleni syksy oli nuorempana paras vuuvenaika. Nyt alakaa kevät piästä voitolle, kun vuosirenkaita kertyy. Keväällä valoa riittää iliman tuikkuja.

Syksyllä on omat ilmeensä ja tuoksunsa. Ei pimeys pahasta oo, vilikkaan kesän jäläkeen kummasti rauhottaa. Kun istahtaa sängyn laijalle uamunkahmeessa ja tuijottelee ulos, on kuin äitin masussa olis.

Iltaisin on mukava sytyttää lyhtyjä, valaisimia ja kynttilöitä niin sisään kuin ulos. Jos sopiva sää sattuu, näkee miten yöperhoset ja muut viihtyvät valopiirissä.

Syyspäivän valossa on oma taikansa. Joskus se on harmaa, utuinen, joskus sininen. Entäpä kuulaat pakkasaamut, jolloin aurinko näyttäytyy ja joka puolella sädehtii kuura. Silloin helisee koiran haukku vaaralta vaaralle.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Kaaret



Sateenkaari näyttää suohon päättyvän? Ei hassummasti. Tarinoin äskettäin metropolin siirtolapuutarhassa erään tuttavan kanssa. Hän oli sitä mieltä, biologi-immeinen, että suo on mielenkiintoinen tapaus.

Muistuteltiin mieleen monet rämpimiset lakkojen, karpaloihen sun muihen perässä. Puarmat pörräsivät, ukkonen jyski taivaanrannalla. Niin jyskää ja pörrää joskus myös elämässä, eri vaiheissa milloin mikäkin.

Mutta voi helekutti, miten hyvää teki jaloille kävely sopivasti upottavassa, pehmeässä hetteikössä. Ei siitä voi samana päivänä puhua kovan ja tasasen kaupunkiasfaltin kanssa. Joskus satoi, ja sateen jälkeen ilmestyi sateenkaari. Vaihtelevaa kuin elämä ite.

Tässä on elämänkaari leppoisasti eistynyt, sanosko nyt vaikka loppusuoralle, vaikka eihän sitä tiijjä, jos satavuotiaana vielä tullee kirjoteltua blogeja tahi muuta. Jaksas vain joskus suolla pistäytyä, säilys tuo kunto kuin meijjän emännällä. Sitä ei pitele mikkään, kun karpalot alkavat kypsyä.

Sateenkaari ja elämänkaari, kaaret sekaisin kuin puurot ja vellit. Vuan olokoot näin korean päivän kunniaksi. Kertovat että tismalleen 71 vuotta sitten satoivat syksyn ensimmäiset lumet.


sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Silmäniloa


Liian paljon ois, jos samana syksynä kaks hyvvää sattus yhtä aikaa, mahtava sienisato ja kunnon ruska. Höperöksi meikä tulee jo jommasta kummasta.

Aina niitä jonnin verran on joka syksy, mutta ilimoista se kaiketi on kiinni. Ensimmäiset pakkaset ruskan yleensä käynnistävät. Lehtivihreä alkaa hajota ja siirtyy runkoon seuraavaa kevättä odottamaan. Muut väriaineet pääsevät näkyviin.

Mutta onko sienisadolla ja ruskalla yhteyksiä, tiijjetäänhän sienten ja puitten yhteiselon olevan tiivistä? Siinä ois tuas jollehi lisenssille selevittämistä.

Sienirihmasto edistää puitten vedensaantia, ja vein mukana se suapi erilaisia aineita. Sieni taassen vonkaa puulta sokereita ja muita ravinteita. Näitä suhteita tunnetaan kenties vielä puutteellisesti.

Vuan mitteepä näistä. Ruska on parasta nauttia silmillä. Sienimaku tulee joskus poonuksena. Tahi päinvastoin.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Tulkoon syys






Kun tarkemmin kahtelee, syksy on meleko värikäs, vaikka uhkuvaa ruskaa ei tällä kertaa ookkaan. Teitten varsilla kukkivat toiseen kertaan kissankellot, kurjenpolvet, ruusuruohot...

Kurtturuusussa pihan laijalla on yhtä aikaa kukkia ja kypsiä kiulukoita, hyviä teetarpeita. Ikkunan alla ovat päivänkakkarat toiseen kertaan kukassa, näinpä yhen esikon samoissa puuhissa. Pisamakellot ja orvokit ovat enemmän innoissaan kuin kesällä. Kasvimualla loistaa mangoldi syvämesä kyllyyvestä.

Yökylymät kaiken muuttaa voivat. Tervetulloo kuitenkin syys, vaikket keväälle vertoja vejäkään. Passovaa tiirailla runsaita joutsentokkia ja hanhiparvia, jotka risteilevät taivaalla ja kotkottavat.


Heippa kesä






Zinnia ja amiraali ovat olleet lyömätön pari tänä kesänä. Eikä syyssyrikkä (alla) juuri jälkeen jäänyt. Viikosta toiseen ne jaksoivat ilahuttaa syntisen mieltä. Hillittömän mieluisa oli kesä kaikkinensa.

Kauneimmat päivät hupsahtivat mehissä ja vesillä. Puoliakaan ei kerinnyt tehä. Hyvä jotta jäi seuraavalle suvelle jotain. Kun välillä satoi, otin henkeä takaisin, kahtelin kukkaperhoskuvia ja yritin miettiä mukavia.

Ei peli oo menetetty, vaikka syksy on saapunut. Ihan uusia ulottuvuuksia se tarjoaa, ihan on valilla panna. Luonto pursuaa yhä asioita, joihin pitää upottaa imupillinsä.

Ja entäs illat lukulampun valossa. Sormet jo syyhyävät, pittää ottaa mukava asento ja silittää uusimman ostoksen kantta: Makutarhuri (Teija Tuisku ja Heidi Haapalahti, Tammi 2016). Siinä luvataan selvittää, miten vihanneksista saa kasvatettua ja valmistettua paremman makuisia. Jee.

Makuasiat ovat tärkeitä, ja kesän muistot ovat makuasioita. Jokaisella on oma listansa. Kukat ja perhoset saattavat sattua aika monen pirtaan.


perjantai 16. syyskuuta 2016

Perinnekasveja



Ihan tarkoituksella oon haalinut kasvimualle entisaikojen perinnekasveja, esimerkiksi maa-artisokan, jota viljeltiin yleisesti ennen kuin peruna sen syrjäytti. Alkuun päästäkseen piti mukuloita aikoinaan ehtiä kuin salapoliisi. Mikkelistä päin sain lopulta puolenkymmentä.

Maa-artisokka aloittelee parhaillaan kukintaansa. Pienet keltaiset kukat heiluvat liki kolmimetristen varsien päissä. Mukulat alkavat kasvaa kokoa vasta näihin aikoihin. Ne ovat joskus muhkuraisia ja epämuodostuneen näköisiä, mutta niistä saa niin maittavaa velliä, että se on herrojen herkkua. Jos ei kehtaa kuoria, niin harjalla puhtaaksi, veihellä ohuemmiksi viipaleiksi ja uunipottiin. Pintaan rypsiöljyä ynnä mustapippuria ja pansuolaa. Sitten kypsentymään vaikka valkosipulin kynsien kera.

Ainoa huono puoli tässä kasvissa on, etteivät mukulat säily kunnolla talven yli maakellarissa kuten peruna. Keittoa voi pakastaa. Jos jättää osan sadosta maahan, voi keväällä kaivella tuoretta sapuskaa, jos on vesimyyrältä jäänyt. Senkin herkkua maa-artisokka on. Kasvi viihtyy samalla paikalla useamman vuuven, vaikka hyvä on silloin tällöin siirtää uuteen maahan.

Eiköhän kasvimuapäivät tässä oo. Maustepuoli piparminttuineen ja saksankirveleineen jääköön tällä kertaa.


torstai 15. syyskuuta 2016

Typpitehas





Vuoroviljely on kunniassaan meijjän kasvimualla. Kukin kasvi vaihtaa vuosittain paikkaa. Härkäpapu kuuluu oleellisena tähän kiertoon. Sen pääasiallisin elämäntehtävä on kerätä ilmasta maahan typpeä juurinystyröittensä avulla.

Tavallisia lannoitteita ei oo käytetty koskaan. Kompostia valkosipulivakoon ja joskus hevosen kakkaa tai nokkosvettä lehtikaalien juurille. Ynnä ruohosilppua salaateille sun muille hilpentööreille.

Härkäpavusta ei oo merkittävää ruokakasvia meille kehittynyt. Joskus on maisteltu salaatin seassa. Ryöpätään pavut ensin ja sitten kuoritaan puristamalla ohut pintakalvo pois, koska se voi olla kitkerähkö. Ulos pullahtava sisus on melkein herneen makuinen.

Kun suurikokoiset palot ruskettuvat, otetaan siemenet kuivumaan uunin jälkilämmössä. Seuraavan kesän satsi ja typpiannos yhelle maalohkolle on taattu. Useimmiten papuja on liian kanssa, koitan tunkea niitä joka paikkaan, perunavakoihinkin. Onhan niissä tosi kauniita kukkia kesällä.

Aloin katella härkäpapua uusin silmin, kun selvisi, että se on yksi nyhtökauran raaka-aineista, samoin sen kilpailijan härkiksen. Hyvä että tämmösiä kehitellään. Eihän tuota tiijjä, vaikka joskus ois härkäpapua meilläkin enemmän ruokapöyvässä.

JK. Piäsin tänään ensi kerran maistamaan Härkis-pihvejä. Erinomaista. Nyhtökauraa en oo vieläkään suanna käsiin, se kun kuulemma menee prismoissa kaupaksi niin vilkkaasti. Luulenpa, että tämmösissä innovaatioissa on Suomen muatallouven tulevaisuus.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Talvivalkosipulia



Valkosipulia on hehkutettu julkisuuvessa vuosikymmeniä. Toiset ovat lääpällään, toiset eivät yhtään. Ketään se ei taijja jättää kylmäksi.

Kauppojen hyllyt notkuvat etupäässä ulukomualaista tavaraa. Kas kun tavan valkosipuli ei kunnolla kerkiä täällä päin kukoistukseen kesän aikana.

Siihen löytyi meillä ratkaisu talvivalkosipulista, jonka kynnet istutetaan maahan jo syksyllä kuin narsissit kuunaan. Keväällä nousevat piipat yhtä jalkaa lumien sulamisen kanssa.

Sadonkorjuu kuivattamisineen on mukavaa puuhaa elo-syyskuussa. Talvivalkosipulin kiekuraiseen latvaan kasvaa nippu pieniä itusilmuja, joita otan talteen. Niistä kasvatellaan muutamassa vuuvessa uutta sukupolvea. Vanahat tahtovat taantua jatkuvasti käytettyinä.

Valkosipuli sopii hyvin eineeksi tämmöselle erakoituvalle ja syrjäytyvälle. Ei tarvihe muihen sen tuoksuista kärsiä. Laitan joskus kahmalollisen kynsiä puu-uunin pottiin kypsymään perunanlohkojen kanssa ja sitten herkuttelen.


tiistai 13. syyskuuta 2016

Kasvimuapäivät





Muutamia vuosikymmeniä sitten hurahin viljelyhommiin ihan omalla omituisella systeemillä, jossa katteet ovat merkittävässä roolissa. En tarkota rahallisia katteita, vaan mullan peittämistä oljilla ja heinillä tahi millon millähi. Niitten alla puuhaavat kaiken mualiman eliöt, jotka hoitavat maata.

Vuosikymmenien aikana on kehittynyt joihinkin kasveihin erityisiä suhteita. Iliman niitä on ikävä olla. Aattelin pitää Bittiparatiisissa muutaman kasvimuapäivän, joitten aikana kirjottelen näistä elämäni sulostuttajista. Jonkin verran niitä näkyy tuossa heinäkuisessa kuvassa.

Etualalla on lehtikaalia. Se kotiutui kasvimualle ajat sitten, paljon ennen nykystä Amerikoista lähtenyttä buumia. Lehtikaalin terveellisyys on alettu ymmärtää. Sitä myyvvään jo marketeissa hyvään kilohintaan.

Mulle anto virikkeen, kun luin jostain, että roomalainen sotaväki jaksoi aikoinaan marssia lehtikaalin voimalla. Kylyvivät siemeniä vallotetulle maalle. Sovankäynti ei sillon ollut niin hektistä. Äkkiäkös siinä hotua syntyy, kun sotaväki pannaan hyövyllisempiin hommiin kuin jonninjoutavaan taaksepoistumiseen.

Myö kuivataan koristeellista lehtisatoa puu-uunin jälkilämmössä alle 50 asteessa. Talaven varalle on aina monta hamsteripurkillista vellitarpeita. Pinaattikeiton tapaan tehhään. Jäniksille jää myös lumen alta kaivettavaa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Jokojoko



Jokojokojokojoko, kuului pihan laijalta. Kysyin oravalta, kumpaa hän kaipaili, aurinkosiementen tarjoilua vai koirien saapumista talavihuviksi.

Kumpanenni ois ekstraa, tirskutteli kurre. Kovin oli täpinöissään, tais olla pitkäveteinen kesä takana. Koitetaan järjestää, ei pitäs olla aina niin malttamaton.

Bittiparatiisissa on alotettu oma siementuotanto. Ainahi kymmenen rungon latvassa keikkuu kakkuja. Silleen vaatimattomalla määrällä alkuun, koeluontoisesti. Kahotaan jos tulis halavemmaksi.

Teistä kun on turhoo kulunkii, sanoin. Siitäkö rouva orava, Beatrice muuten nimeltään, otti pulttia. Hypähteli oksilla ja säksätti, että ne piskit taitavat olla suurihi tulonlähe. Kuhan eivät ohentas ne lompakkoa.

Juu, mutta niillä on evväät mukana tullessaan, paitsi emäntä ostaa aina makupaloja, puolustelin talvihoitoon kohtapuoliin tulevia kolmea lemmikkiä, jotka syövät kuin hevoset. Ja kävelyttävät meitä joka päivä moniaita kilometrejä, oli siä mikä hyväsä. Ei tarvihe kalliita laihutuskuureja tilailla.

Järjestettään liikuntoa, järjestettään yötä päivee, kuhan talavi tulloo, virkkoi Beatrice.  Mitähän se sillä tarkotti?


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Ihmeverkkoja





Jos kirjoitan, että hämähäkki on kiehtova eläin, nousee varsinkin hameväki takajaloilleen. Sitä pelästymättä jatkan, että ihmeellinen on hämähäkkimualima.

Näkyvintä ovat verkot, joita on monenmuotoisia. Niitä suahaan aikaseksi, kun takaruumiissa on kehruurauhasia, joista erittyy ilmassa kovettuvaa seittiä.

Kaikki hämikset suojaavat seitillä muniaan. Osa kutoo pyyntiverkkoja, pesiä, liitorihmoja ja saalispaketteja. Paksuuteensa nähen seitti on teräslankaa vahvempaa. Osa langoista on tahmeita, mikä takaa saaliin, joka usein on hyönteinen.

Monet tekevät joka päivä uuvven verkon, parikytä minsaa siihen menee. Mihin entinen katoaa? Jostain oon lukenna, että hämis syö sen ja käyttää raaka-aineet uuvven rakentamiseen. Kierrätyksessä kannattas ihmisen ottaa oppia.

Kehruurauhaset jäivät askarruttamaan. Tieteen pitäs kehitellä semmoset ihmiselle. Kutomistuotteet ovat useimmiten kauniita, kuin taideteoksia. Niitä kahellessa unohtuu, että kutoja on aikamoinen peto.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Kultaseni






Nyt pittää turvautua viisaihen ajattelijoihen teksteihin. On nimittäin alakanut tapahtua.

Sa kauniimpi oot, rakkaani,
kuin illan taivas tuhattähtinen.

Christopher Marlowe


Sillä maailma luotiin rakastavaisia varten,
neidoille, nuorukaisille, lemmenkuiskeille,
huokauksille, kahden olennon ykseydelle.
Kaikki toisiaan liehittelevät -
maalla, meressä, ilmassa...

Emily Dickinson


Sillä jos hän on halukas, hän on;
varma voit olla siitä.
Ja jos hän ei halua, niin ei;
keinot ei muutokseen riitä.

Anonyymi


Sienityttö



Enpäs vielä malttanut lopettaa sieniaihetta, vaikka kerran jo lupailin. Pahnanpohjimmaisista kuvista löytyi sienityttö, kuka lieneekään. Muisti ei jostain syystä yllä tuon kuvan ottohetkeen. Varmaan on ollut mustavalkoisen filmin aikoja.

Filmitähti sieniä keräämässä, vau. Noin se nuoriso ennen. Hesarissa oli kesällä juttua nuoresta pojasta, joka oli kerännyt mahtavan määrän mustikoita. Ite tasavallan pressa innostui kehumaan. Kohta perään kerrottiin, että nykynuoriso kerää marjoja enemmän kuin entisvanhaan. Heh.

Oottelen tarinaa sienten superkerääjänuoresta. Kyllähän siinä ois mestat hankkia taskurahoja. Torilla möivät suolarouskuja kympillä kilo. Kanttarellien litrahinta oli kuusi euroa. Nämä hinnat siis elokuun puolivälin jäläkeen, kun viimeksi vakoilin.

Mustatorvisieniäkin oli, mutta niissä ei ollut hintalappua enkä tohtinut mennä kysymään, kun oli niin lipeväkielinen myyjä, että oisin vielä ostanut. Ite en raaskis näitä sieniä kaupitella, ovat niin hyviä.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Sammakoita






Sammakko pomppi vastaan. Näin sajekesänä niitä on joka mutkassa.

"On ollut puhetta, jotta jos sinut panee suuhun, alakaa tulla aikamoisesti aikamoista tekstiä."

??

"Ihan kun Piätalolta, satoja sivuja vuuvessa. Kriitikot kehhuu kuoltua."

Silimät ymmyrkäisinä vain kahteli sammakko eikä ollut ymmärtävinään.

"Mieli tekis kokkeilla, kun kerta Kallekin. Tiijjä minkälaisia sammakoita tulis."

"Ei sinun tarvihe, pärjeet ilimanni. Luveksi vain, mitä oot Bittiparatiisiin kirjotellut."

Johan se piäs iäniin. Lisäsin löylyä, että "oot niin syötävän hyvän näkönenni".

??!!

"Ranskalaiset himoitsevat reisiäsi."

Sammakko lähti loikkimaan ja puisteli piätään. Mutisi männessään jotain siihen suuntaan, että pyh, ranskalaiset, eivät ne oo mittään Trumppiin verrattuna.

Kettu


Ketun pittää olla uutterana, kun on iso pere. Vuan myyräjahissa on leipä tiukassa. Usseemman kerran sai hypähellä, eikä sittenkään mitään jiänyt hyppysiin.

Yrittänyttä ei laiteta, kannustin. Kettu kahto ihan hölömäkkeenä, kuka siihen tupsahti yhenäkin. Koitin rauhotella, että otetaan nyt vielä uusiksi vähän kuvauksellisemmin, mutta ritolat otti.

Kauempana pellon laijassa se vielä yritti ja onnistui. Voi sitä riemun päivää, heitti saaliin suustaan ilmaan ja otti sitten kopin. Kuvaajaa kenkutti, millään putkella ei sinne asti yltänyt.

Kettu koukutti kuin saksalainen kaimansa, poliisisarja telekkarissa. Siinä on taas uusia jaksoja. Niitä tullee vielä tämän suomalaisenkin kanssa.

torstai 8. syyskuuta 2016

Mustaa magiaa






Bittiparatiisissa on vuosikymmeniä vanaha marja-aronia, joka jaksaa tuottaa mustaa magiaa marjaa. Oksat notkuvat tänä syksynä.

Aikoinaan c-vitamiinipitoisista marjoista tehtiin hilloa ja hyytelöä, mutta nyttemmin on tarjoiltu linnuille. Mustarastaalla oli täyvellinen kesä, eikö lie kaksi pesuetta tekaissut. Muonaa siis tarvitaan, mustaherukkapensaat on jo koluttu.

Suapi nähä, siirtyvätkö punatulkkupoikueet aronian kimppuun. Pihlajat ovat jo miltei tyhjentyneet marjoista. Tilheille on tätä menoa Bittiparatiisissa tarjolla ei oota.

Liskon sukua




Tämä luikertaja ei ole käärme, vaikka niin yleisesti luullaan ja suhtauvutaan sen mukasesti. Käärmettä vaskitsa toki muistuttaa, mutta se on sisiliskon jalaton sukulainen, aivan vaaraton hiippailija.

Ei se syö ihmisiä eikä ees koiria tai myyriä, vaan saalistaa toukkia, matoja, hämähäkkejä ja etanoita. Siitä kannattas kouluttaa vaikka espanjansiruetanan kurissapitäjä.

Naaras synnyttää loppukesällä 5-15 poikasta, joitten pituus on 7-9 senttiä. En oo koskaan tavannut, mutta saattavat olla mukavanoloisia veitikoita.

Kovin usein ei aikuistakaan vaskitsaa tapaa. Sisiliskon tapaan se pitää lämmöstä ja lekkerehtii rinteissä ja mehänreunoissa kantojen ja kivien vaiheilla iltapäivisin ja hämärissä. Sulkekaa suosioonne.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Pihvitarpeita



Syksyn kunniaksi otan vielä esille yhen loistavan ruokasienen, lampaankäävän. Sitten päästän rauhaan heijjät, jotka eivät hyvän piälle oikein ymmärrä.

Lampaankiävästä suapi mainioita pihvitarpeita, kun lakin leikkaa ohuemmiksi siivuiksi, jotka kananmunassa ja korppujauhoissa pyörittelee ynnä pannulla paistaa. Puolukkasurvoksen kanssa on hyvvee.

Kuusikkorinteitä kannattaa kahella, siellä oli ensimmäisiä jo elokuussa. Vielä lokakuussakin niitä tapaa, joskus suurina ryhminä.

Nuoria kannattaa mehästää, ne ovat yleensä ehjiä ja paremman makuisia. Myö on pantu pakastimeen, jos ei jaksa kerralla syyvvä.

Lampaankäävän leikkauskohta kellastuu kuten maltokin kuumennettaessa. Samantapasta typäskääpää ei toinna kerätä, se on pahanmakunen ja vuatis keittämistä. Sen lakissa on oranssin sävyä ja leikkauskohasta se muuttuu punertavan ruskeaksi.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Nirsonokkasia



Ihanat koskelot rannalla. Näin teki mieli luonnehtia näitä pullukoita, jotka syyspäivänä miettivät, viittiskö kastella räpylöitä vai ei. Mielellään ne ottas kesänuapureiksi.

Isokoskelonuorisoa näyttivät olevan, vähän ylypiänsorttisia. Monena kesänä on jo tarjoteltu kortteeria kalamajan rannalla, mutta ei oo kelevannut huolella tehyt pöntöt, joihin on pehmusteeksi taputeltu sahanpuruja pohjalle.

Keväisin isokoskelot käyvät pöntön katolla lepäilemässä, kurkistelevat reiästä ja pistäytyypä joku sisällä. Vuan ei oo tarpeeksi hyvää herrasväelle. Missä pesinevät.

Se on näihen kanssa vähän semmosta, eikä suita ottaa nokkiinsa. Telkät eivät niin nirsonokkasia oo.