keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Ankat



Linnut saapuvat yleensä lentämällä, mutta lentokyvyttömät ankat tulivat lapsuuskotiini pahvilaatikkoon pakattuna junalla. Tulijat, kolme nuorta ankkaa, asettuivat pian taloksi. Pekaksi nimetty poika-ankka otti pomon hommat, johon kaksi nimetöntä tyttöä saivat kiltisti tyytyä Pekan perässä vaappuen. Aina kun Pekkaa kutsuttiin, saapuivat kaikki ruskeat lattanokat ja räpyläjalat paikalle. Kvak, kvak, oli niiden kieli. Ruokakin maistui.

Kesällä vapaana pihalla oleskelevat ankat munivat hieman kananmunaa suurempia munia, mutta niiden tuotokset täytyi aina etsiä ladosta tai jostain sillan alta. Meidän ankat olivat yksiavioisia, niinpä Pekka ja tämän lempivaimo alkoivat sortaa ja hakata toista naarasta. Se alkoi näyttää niin kurjalta raasulta, että isä päätti lopettaa sen kärsimykset.

Pekka järjesti tilanteita. Eräänä päivänä sitä ei näkynyt aikoihin missään. Etsinnät käynnistyivät kutsuhuutojen vauhdittamina. Lopulta huomattiin kurkistaa kaivoon, jonka kansi oli jäänyt auki. Siellä Pekka ui ympäri kaivoa ties monettako kierrosta. Kaivoon laskettiin narun varassa ämpäri, jolla ankka ongittiin ylös. Pekalla oli tapana vartioida piha-aluetta, joten meille saapuvat vieraat alkoivat pelätä sitä. Ei sen hakareunaisen lattanokan nipistys paljaassa sääressä kivalta tuntunut, mutta eihän se koiran tavoin voinut purra. Sade tiesi ankoille kiireisiä hetkiä, kun niiden tapana oli hotkia pihalta maanpinnalle nousseet kastemadot suihinsa. Se ahneus näytti hupaisalta.

Pekan mielitietty ei innostunut hautomisesta pätkääkään. Niinpä äiti toi lähistöltä hautomispuuhista pitävän kanan ankalle avuksi. Kana sai hautoa. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes ensimmäinen lattanokka kuoriutui. Se poloinen sai välittömästi varaemon nokasta kuolettavan iskun. Veimme vielä kuoriutumattomat munat tuvan hellanperälle lämpöön, jossa loput poikaset kuoriutuivat. Sitten pienet poikaset päästettiin vapaana pihalle muka vanhempiensa ihailtavaksi. Isä-Pekka tappoi niistä heti useita ennen kuin ehdimme hätiin. Jäljelle taisi jäädä ainoastaan kolme poikasta, jotka jouduimme pitämään täysin erossa aikuisista ankoista.

Maikki

tiistai 12. joulukuuta 2017

KaMu




Sulasolin Helsingin piiri järjestää kerran kuussa yhteislauluiltoja Musiikkitalon 200-paikkaisessa Paavo-salissa. Toukokuussa ja joulukuussa tilaisuudet järjestetään konserttisalissa. Yhteislaulun suosiosta kertoo jotakin se, että näitä tilaisuuksia järjestetään joka kerta saman illan aikana kaksin kappalein. Olen silloin tällöin osallistunut lauluiltoihin sisareni ja lapsuusystäväni kanssa. Isossa joukossa tämmöinenkin huono laulaja voi päästellä sydämensä kyllyydestä.




Joulukuun 11. päivän kääntyessä iltaan, kokoonnuimme Musiikkitalon konserttisaliin laulamaan joululauluja. Laulattajana toimivat KaMu-kuorot Pekka Nebelungin johdolla. Kaarinalainen KaMu-kuorot on valittu Yleisradion vuoden 2017-2018 nuorisokuoroksi. Tilaisuuden juontajana toimi Inari Tilli.




Kun tuhatpäinen yleisö purkautui salista, aulatiloissa ja kahvilassa oli jo seuraavan tilaisuuden yleisö odottelemassa saliin pääsyä. Tuo kello 19 alkanut tilaisuus radioitiin suorana. Se on kuunneltavissa Yle Areenasta tammikuun kymmenenteen päivään saakka.


Ensituntuman Kamu-kuoroihin sain Sibeliuksen syntymäpäivänä kuunnellessani suoraa lähetystä Kaarinan kirkosta, missä KaMu-kuorot lauloivat Suomelle. Nuorten raikkaat esitykset vanhoista tutuista lauluista olivat ihastuttavaa kuunneltavaa. Konsertti on kuunneltavissa Yle Areenasta loppiaiseen saakka.

Lissu


Sylvin runo


Kuvat Lissu


Anoppini Sylvi kirjoitti runoja. Erään niistä hän teki Lissun lapsuuskodin tupaantuliaisiin joulukuussa 1948.

Maisen myrskyn myllertäissä
yli koko Eurooppaa.
Idän viima vihakasti
meidän maata masentaa.

Rajan kansan kantasuomeen
tieltään viskas vihoissaan.
Kotikunnaat kaikkinensa
riisti meitä itkettäin.

Tästä kirpos suru suuri
koko kansan osalle.
Luojan puoleen huokaavalle
apu lankes anovalle.

Nyt on koti kohonnunna
koivikkohon kaunistunna.
Omaks Tyynen sekä Niilon
vielä pienen Sirkka-Liisan.

Tähän toivon siunausta
Jumalalta armahdusta.
Aina edelleen elämässä
vastamäissäkin tässä.

Toivon myöskin tosissani
isään suurta luottamusta
että jälkeen maisen matkaa
tähtein takaa saisi jatkaa.

Ystävyydellä
Sylvi ja Heikki Varonen perheineen

Maikki

Postinen





Juuri kun on päästy eroon itsenäisyyspäivän ja oman merkkipäiväni juhlinnasta, onkin kiiruhdettava punainen kuori kainalossa lähimpään postituspisteeseen. Joka vuosi päätän, että tänä vuonna vähennän korttien määrää, mutta en kuitenkaan raaski. Toki luonnollista poistumaakin tapahtuu, postituslistalla on enää muutama yhdeksänkymppinen.

Muistatte varmaan, että kirjailija Kalle Päätalo ei saanut ensimmäisessä koulun kuusijuhlassaan yhtään joulukorttia. Siitä taisi jäädä ikuinen trauma. Luulenpa, että monella nykypäivän vanhuksella on sama kohtalo.

Jotenkin kummallisesti on muodostunut se piiri, jolle joulutervehdys lähetetään vuodesta toiseen. Ystäviä, tuttavia ja sukulaisia on pilvin pimein, mutta kortteja vaihdellaan vain pienemmän porukan kesken.

Meille sisaruksille odotetuin kortti tuli Iisalmen Makkaralahdesta. Etupuolelle painetun joulutervehdyksen alla luki aina: TV VH. Merkintä oli mielestämme niin hauska siksikin, että isä oli töissä TVH:lla ja kirjainyhdistelmä muistutti hänen työnantajastaan. Sitäpaitsi isän nimikirjaimetkin olivat TH. TV tarkoitti tietenkin toivoo, ja VH oli lähettäjän nimikirjaimet.

Ei siinä kortissa muuten ollut sen kummempaa kuin muissakaan perheemme saamissa. Kun joulukortteja alkoi tippua postilaatikkoon, koulusta palaajan ensimmäinen kysymys oli, onko tullut kortti TV VH:lta? Usein postin sattumoisin hakenut keksi piilottaa kyseisen kortin ja juuri kun näyttelimme erittäin pettynyttä, hän vetäisi kortin "hihastaan". Joulu oli pelastettu!

Kun pudotin pullean postituskuoren toimipisteen luukusta, toivoin että edes jostakin kortista olisi saajalleen puoliksikaan yhtä paljon iloa, kuin meille tuosta Makkaralahden kortista.

Hei mummo

Ride

maanantai 11. joulukuuta 2017

Siun sotessa



Eipä sujunut toinen käynti Siun sotessa yhtä sutjakkaasti kuin eka kerta. Aamun vilakalla piti mennä labraan verikokeeseen, syömättä ja juomatta.

Entiseen tapaan marssin vuoronumeroaparaatin luo. Ei siinä ollut mainintaa labrasta, joten napautin numeron kohasta "muut". Joskus kivikauvella taisi päästä verta valuttamaan ilman numeroita, muistelen.

Istuin ja oottelin. Näytehuoneeseen menivät monet, jotka tulivat myöhemmin. Seinällä vilahtelivat aivan erilaiset numerot kuin mulla lapussa.

Viimein istuin ypöyksin. Kävin kysymässä asian laitaa numeroaparaatin vieressä lasipömpelissä istuvalta virkahenkilöltä. Hän kohotti hitaasti katseensa tietokoneelta ja valisti: "Jos ei ole ajanvarausta, pitää koputtaa näytteenottohuoneen ovea ja pyytää sieltä vuoronumero."

Selvisi sekin, että labrahommia hoitaa terveyskeskuksessa joku Islami tai sen tapainen puulaaki. Sinne pääsee paraiten varaamalla  vuoron puhelimitse eli soittamalla sinne pimpelispompeliin, tiijättehän. Onnistuu milloin onnistuu.

Voisi siellä labran ovessa olla meille kalkkiksille ohjeet, miten menetellä. Onneksi eivät mitanneet verenpaineita. En kellottanut kulunutta kallista aikaani, mutta nälkä kerkisi ootellessa tulla.

Heikkikin hiilestyi

EJ

Ahkerat kädet


Isä Einari oli hevosmies. Kuva Maikin albumi
Jälleenrakentamisen aika 6/6

Pellavaloukku. Kuva EJ
Kangaspuut olivat uudessa tuvassa talvisin tuttu näky. Syksy ja alkutalvi olivat enemmän kehräämisen ja neulomisen aikaa, mutta kun valon määrä kevättalvella lisääntyi, muuttui rukin hurina kangaspuiden louskutukseen. Äitini käymä Kotiteollisuuskoulu antoi hänelle käsitöihin monenlaiset valmiudet. Taitavana kehrääjänä hän osasi kehrätä pellavasta hienon hienoa aivina lankaa ja karheampaa rohdinlankaa sekä kutoa niistä kankaita.

Ennen kuin päästiin kangasta kutomaan, oli sinikukkainen pellava kasvatettava, korjattava ja liotettava. Korsien nurmella kuivatuksen jälkeen kuidut loukutettiin, lihdattiin ja häkilöitiin, jonka jälkeen pellava kehrättiin tulevan käyttötarkoituksen mukaisesti. Päistäreet lensivät. Myöhempinä vuosina taidekäsitöiden tekijät toivat äidilleni pellavia kehrättäväksi, jolloin he saivat mieleisiään lankoja.

Kuva EJ
Äitini osasi käsitellä myös lampaanvillan, josta hän neuloi pääasiassa sukkia ja lapasia. Lampaat kerittiin, jonka jälkeen villa pestiin. Nypitty villa karstattiin hahtuvamaisiksi pötköiksi, jotka kehrättiin. Lankoja myös värjättiin, jolloin saatiin muitakin värejä pelkän harmaan lisäksi. Neuloipa äiti kerran minulle vihreän villamekonkin, joka päälläni liihottelin pitkin lumista pihamaata. Mekko oli kaunis, ja malttamattomana sen valmistumista odottelin.

Räsymattoja kudottiin. Vanhat vaatteet pestiin ja leikattiin matonkuteiksi. Sellaiset kirjavat räsymatot meidän uuteen tupaan ja kamareihinkin tuli. Kylän emännät vaihtoivat keskenään kudontamalleja, jolloin mattoihin saatiin uutta ilmettä.

Tavallista oli myös kotitekoisen saippuan valmistus, johon saatiin teurastuksen yhteydessä tullutta rasvaa. Lisäksi saippuaan tarvittiin lipeää, vettä ja vähän suolaa. Tämä seos keitettiin ja jäähtyneenä paloiteltiin. Sitten koitti sekin päivä, jolloin kauppaostosten mukana tuli hyvälle tuoksuva Lux- saippua.

Polttopuiden osalta talvivarastot täydennettiin. leivinuuniin varattiin pitkiä leppä- ja koivuhalkoja. hellaan ja kamarin uuniin lyhyitä pilkkeitä. Meidän lasten osallistuminen kaikkiin taloudenpitoon kuuluvissa töissä oli itsestään selvää. Teimme voimiemme mukaan. Puita kannettiin. Vedet kannettiin sisään ja ulos. Alkuun eläimillekin oli kantovesi.

Kuva EJ
Isä kävi talvisin metsätöissä. Hän valmisti itse myös rekiä ja tekipä kerran meille ajoreenkin, jossa saatoimme ryijyn alla matkustaa. ”Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma”, oli isän lempilauluja hevosella ajaessaan. Isä oli hevosmies. Hän otti minut mukaansa alle kouluikäisenä reen perälle istumaan. Lapsena tiesin rekien ja valjaiden eri osien nimet, mutta en tiedä, muistaisinko niitä enää? Kesä oli uusien luokkien ja reenjalasten painamisen aikaa. Luokki valmistettiin luullakseni tuomesta. Painettavat jalas- ja luokkipuut höyrytettiin vesihöyryssä ennen varsinaista pingottamista aitan päädyssä sijainneen muotin päälle.

Luokkimuotti. Kuva EJ
Noina vuosina ihmisten kädet eivät juuri koskaan levänneet. Ja kun lepäsivät, jaksoivat tehdä taas entistä enemmän.

Kirjoitussarja päättyy. Kiitoksia lukijoille.

Osa 1

Maikki

Linnunrata ja Kylmä vuori



Nämä hurmaavat kirsikkapuut löytyvät Roihuvuoren kirsikkapuistosta, josta kerroin Bittiparatiisissa lokakuussa.

Yläkuvassa on Prunus serrulata P. ‘amanogawa’, suomeksi linnunrata. Hennon vaaleanpunaisissa puolikerrotuissa kukissa on hienostunut tuoksu. Puu on kapea ja pystykasvuinen. Roihuvuori-seura on istuttanut kirsikkapuistoon vuoden roihuvuorelaisille yhteensä seitsemän amanogavaa vuosina 2012-2017.

Alakuvan Prunus serrulata P. ‘kanzan’ on suomeksi kylmä vuori. Sillä on tiheään kerrotut pinkit kukat. Kanzan on erittäin kaunis, mutta talven arka lajike.

Hennon vaaleanpunainen on Japanissa samuraiden väri. Tämän vuoksi japanilaiset arvostavat vaaleanpunaista kirsikankukkaa enemmän kuin valkoista.

Lisää kirsikkapuista täältä.

Lissu

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Sohvaperuna



Nyt kai minusta on tulossa sohvaperuna, vaikka silimissä kipunoipi, kun niitä ohjelmamainoksia ilmaantuu ruutuun. Siis niitä joissa istutaan sohvalla katsomassa jotain telkkariohjelmaa ja nauraa käkätetään suureen ääneen.

Olen muutaman vuosikymmenen aikana lueksinut yhä uudelleen paria Gerald Durrellin omaelämäkerrallista kirjaa, joissa kerrotaan leskiäidin muutosta Englannista Kreikkaan Korfun saarelle neljän lapsen kanssa. Gerald oli perheen kymmenvuotias kuopus.

Perjantai-iltana katsoin telkkarista ensimmäisen 12-osaisesta sarjasta. Nautintoa häiritsi radiokeli, joka ei silloin vielä pahaksi äitynyt. Nyt ei enää näe paljon mitään. Innolla oottelen kuitenkin seuraavia jaksoja. Koukussa ollaan.

Durrell yläkuvan opuksesta: "Tämä kirja kertoo viidestä vuodesta, jotka perheemme vietti Korfun saarella. Varsinainen tarkoitukseni oli laatia muistelma, ehkä haikeakin selostus saaren luonnosta, mutta tein pahan virheen: heti ensi sivuilla päästin perheen kirjaan."

Tuskin tämä sarja yksin vielä sohvaperunaa tekee, mutta kun oon koukussa myös saksalaisiin dekkarisarjoihin...

EJ

Lapsuuden sattumia


Kuva EJ
Jälleenrakennuksen aikaa 5/6

Isä oli veljensä kanssa kattotöissä ja minä siinä pihalla leikkimässä. Menin kääntämään leikkiessäni navetan ovelle salvan päälle, enkä saanutkaan sitä enää auki. Katolla olleet miehet kuulivat äidin kolkutukset ja isä meni auttamaan hänet pois pinteestä. Noihin samoihin lapsuusvuosiin sattui myös haaveri kanojen kanssa. Kotonani oli kanaemo, joka tapasi tuoda avoimesta ovesta poikasensa sisälle ja peitellä lattialla siipiensä suojaan. Eräänä päivänä päiväunille mennessäni päätin ottaa kananpoikasia nukkumaan ”omien siipien” suojaan, seurauksella, että herättyäni vierestäni löytyi kuolleita kananpoikasia.

Kuva Maikki

Olin noin 4- vuotias, kun silloiset lentäjät järjestivät läheisen järven jäällä lentonäytöksen. Pientä maksua vastaan paikalle saapunut yleisö pääsi lentämään. Olin innostunut ja jännittynyt, kun isän kanssa asetuimme ohjaajan taakse koneeseen ja kone kohosi korkeuksiin. Mieleeni jäi muistikuva, että kone olisi ollut jotenkin avoin takaosastaan. Alhaalla näkyvä maisema ja pienevät yksityiskohdat oli valtaisa elämys minun ikäiselleni. Koneen merkkiä en muista. Luultavasti entiset sotilaslentäjät järjestivät tuolloin näitä lentoja.


Äiti leipoi lähes joka lauantai piirakoita ja pullaa. Minä olin leivontapuuhissa mukana taputtelemassa kakkaroita. Kerran jostain syystä kiroilin. Ensin äiti kielsi, mutta kun en totellut, hän sanoi että Jumala puottaa ison kiven siun piähän. Se oli ensimmäinen kerta, kun jäin miettimään Jumalan olemusta: Kiviä päähän tiputteleva ukko! Näin siitä jopa unta, jossa kärttyinen ukko laskeutui tikapuita pitkin alas taivaasta meidän pihalle. Ja vihaiselta näytti.

Kuva EJ
Veljeni nikkaroi keväisin ”kottaraisen pönttöjä”, jolla nimellä silloin kutsuttiin kaikkia linnunpönttöjä. Hän myös kulki kaverinsa kanssa metsissä ja pudotteli räksänpesiä. Ja minä perässä. Eräänä päivänä toin tiheässä näreessä olleesta pesästä vaalean sinertäviä munia kotiin. Veli sanoi äkäisesti, että olet mennyt ottamaan laulurastaan munia! Ei niitä saa ottaa!

Minä nikkaroin omia linnunpönttöjä myös. Pihakoivuun laittamaani pönttöön peipponen teki pesänsä. Olin porannut pöntön suuaukon liian alas, jolloin meidän kissa oli onnistunut nappaamaan hautovan emon. Urospeippo valitti oksalla syömättä ja liikkumatta useita päiviä, kunnes uskoi menetyksen todeksi.

Riitta-siskoni sai maisteltavakseen elämänsä ensimmäisen appelsiinin, mutta hän ei tiennyt, miten se kuoritaan. Jotenkin hän kaivoi siihen reiän, josta valuva kirpeä mehu ei miellyttänyt, niinpä appelsiini lensi kaarena metsään.

Riitta sai myös lapsena umpisuolentulehduksen. Hän oli kipeä ja oksensi. Taisi olla kuumettakin. Isä lähti viemään Riittaa hevoskyydillä Joensuuhun silloiseen vanhaan kaupunginsairaalaan, jossa henkilökunta oli kieltäytynyt aluksi ottamasta häntä vastaan, koska olisi pitänyt olla lähete. Isä oli kironnut, ettei hän perkele ota tytön henkeä vastuulleen. Niinpä Riitta pääsi hoitoon ja kiire oli tullutkin leikata, koska umpisuoli oli ehtinyt jo puhjeta.

Jatkuu huomenna...

Osa 4 

Osa 6

Maikki

Vain kaksi joulua


Kuvat Matti H


Sain viettää synnyinkodissani vain kaksi joulua. Ensimmäisenä jouluna olin pariviikkoinen ja seuraavana melkein yksivuotias. Ennen kaksivuotispäivää ja kolmatta jouluani kodin ovi oli suljettava viimeisen kerran.

Kotimökki sijaitsi nipin napin Pälkjärven puolella. Läheisen Kyyrönlammin toinen puoli oli jo Ruskealan pitäjää. Sinne ne jäivät, niin Pälkjärvet kuin Ruskealat rajan sulkeuduttua syksyllä 1944.

Hämeenlinnassa asuessamme isä hahmotteli ulkomuistista ruskealle pahville entistä kotiaan. Kun piirros oli valmis, hän vei sen lähellä asuvalle taidemaalarille "väritettäväksi". Olin mukana, sillä muistan kuinka kyseisen taiteilijan (P Kanerva) seinät olivat täynnä maalauksia lattiasta kattoon. Taulun kehykset ovat isän itsensä valmistamat, hän oli hetken töissä Kariston kirjapainon kehystämössä.

Taulu oli joululahja isän äidille, joka asui tuolloin vielä Pohjanmaalla. Mari-mummo piti kyllä taulusta, mutta sitä hän valitteli, kun mökin ympärille ei ollut maalattu laisinkaan puutarhaa. Ei ollut ruusupensaita, keisarinkruunuja eikä kultapallopensaita. Jostain syystä isä halusi piirtää vain rakennukset.

Kun käännän taulun toisinpäin, voin lukea sen takaa joulutervehdyksen tasan seitsemänkymmenen vuoden takaa. Kuten niin monella esineellä, tällä taulullakin on ainoastaan tunnearvoa. Näen itseni juoksentelemassa paitasillani pirtin puhtailla räsymatoilla ja istumassa kiikkustuolissa laulamassa riemurinnoin: Kuusen pienet kunttilaiset, valaisevat kauniisti.

Kysytte onko se mahdollista? Vastaan että kyllä on. Minulla on todellakin joitakin unenomaisia muistikuvia tuolta Pälkjärven ajalta ja osasin puhuakin sujuvasti jo yksivuotiaana. Ainoastaan y-kirjain tuotti vaikeuksia. Ne kaksi joulua olivat sotajouluja. Kului melkein viisikymmentä vuotta, ennen kuin pääsin käymään kotona seuraavan kerran. Ainoastaan uunin rauniot olivat jäljellä.


Ride





PS. Yle-radion Onnen sävelestä eilen kuultua: Ride täyttää tänään 75 vuotta! Onneksi olkoon omasta ja Bittiparatiisin puolesta. EJ

Yle areena 9.12.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Rakentamista


Kuva 50-60-lukujen vaihteesta. Vas. sisko Riitta, Helvi-äiti, isä Einari, Maikki ja Pekka-ankka, Kauko-eno ja Alpo-veli.

Jälleenrakentamisen aika 4/6

Muutaman vuoden kuluttua muutostamme uusi asuinrakennus alkoi kohota pihapiiriin. Siitä tehtiin tyyppipiirustusten mukainen rintamamiestalo: tupa ja kaksi kamaria. Tuvan lattiassa oli luukku karsinaan, jota käytettiin pääasiassa perunoiden säilyttämiseen. Puutetta oli rakennustarvikkeistakin, joten vanhan mökin hirsiä käytettiin soveltuvilta osiltaan myös uuteen rakennukseen.

Kuva EJ
Vintille haettiin läheisen Vehkapuron koulun opettaja-Jennyltä sanoma- ja aikakauslehtiä eristeeksi, jonka päälle sahajauhokerros levitettiin tiiviisti. Siinä työssä me lapset saimme olla apuna. Rakennus sai pärekaton. Tuvan ikkunat olivat etelän ja lännen puoleisilla sivuilla, joten auringonvalo ja lämpö tuli hyödynnetyksi. Kaksi evakkomatkaa tehneitä huonekaluja oli aluksi muutamia. Sähköt saatiin vasta muutamien vuosien kuluttua. Samanlaisia taloja nousi siihen aikaan ympäri Suomea. Pihalla kasvoivat piharatamot ja voikukat kesällä paljaiden jalkojen alla, koska pihat olivat tuohon aikaan pitkälti luonnontilaisina.

Kun asuinrakennus valmistui, tuli navetan vuoro. Valmiina tiiliä ei ollut saatavana, joten ne isä valmisti hiekasta ja sementistä valamalla itse, siihen tarkoitukseen tehtyjen muottien avulla. Talli ja navetanvintti rakennettiin puusta ja katto sai pintaansa päreet. Maalari-Antti keitti punamultaa, jolla navetan puuosat maalattiin. Samaa punaista väriä sai läheiselle kallionkumpareelle noussut leikkimökki, jonka isä rakensi minulle tähteeksi jääneistä laudoista. Se oli mieluinen! Pääsivät nukkeni Helena ja Marjatta punaiseen tupaansa myös. Minä kolkuttelin vasaran kanssa isän mukana navettarakennuksella, jolloin vasara osui vahingossa juuri paikalleen asennettuun ikkunaruutuun. Se helähti iskusta rikki. Siitä minua ei todellakaan kehuttu, joskaan selkäsaunaa ei sentään tullut.

Kuva EJ
Kauempana pihapiirissä sijaitsi sauna, jonka kivistä ladottua kiuasta täytyi lämmittää tuntikausia. Talvisilla saunamatkoilla sisko opetti minua etsimään tähtikirkkaalta taivaalta Otavan ja Linnunradan. Pakkasella taivaalle tähyillessä hiukset ehtivät jäätyä jääpuikoiksi. Näkyipä tähdenlentojakin, jolloin sai toivoa jotain.

Kotipihalla johtivat polut navetalle, saunalle ja talousrakennukseen. Autotietä ei silloin vielä kotiimme johtanut vaan kuljettiin ensin kärritietä ensimmäiset pari kilometriä. Tiellä näkyi hevosen kaviourat sekä vuodenajasta riippuen reen tai kärrinpyörien jäljet. Kesäaikaan omat ja naapurien laitumet katkaisivat tien siten, että ennen suuremmalle kylätielle pääsyä oli avattava ja suljettava kymmenkunta porttia tai veräjää.

Jatkuu huomenna...

Osa 3

Osa 5


Maikki

Nettiukko


Kuva Mummo
Varsin eivät tiijjä kuuklet ja vikipetiat lumiukosta mittään, ajattelin. Mutta tottakai tiesivät. Oikea nettihenkilö se oli. Lumiukosta on tehty elokuvakin, ellei peräti useampia.

Tänä aamuna oli oikea lumiukkokeli. Niinpä mummo oli vienyt lapsenlapset pihalle taiteilemaan. Kohta seilasi lumiukko älykännykän, tietokoneen ja sähköpostin kautta liki sadan kilsan päästä Bittiparatiisiin. Missä kaikessa lie poikennutkin matkalla. Varsinaisia nettiukkoja ne ovat nykyisin.

Tältä osin eivät lasten talvipuuhat ole muuttuneet. Lumiukkoja tehtiin varmaan jo sata vuotta sitten Suomen syntyessä.

EJ

Matosaaren kasvatit




Jollaksessa Itä-Helsingissä sijaitseva Matosaari on kooltaan hyvin pieni. Se kuului Degerön kartanoon vuoteen 1798 asti, jolloin saari siirtyi silloin perustettuun Jollaksen kartanoon. Venäjän vallan aikana saari tuli osaksi rannikon puolustusta Krimin-sodan aikana ja sinne rakennettiin puolustuspatteri suojaamaan mereltä tulevia hyökkäyksiä. Patteri oli miehitettynä vuoteen 1884, jolloin se lakkautettiin.

Myöhemmin Matosaari yhdistettiin kannaksella mantereeseen. Se myytiin siviilikäyttöön ja maanmittari K.H.Lindh rakennutti sinne 1800-luvun lopulla hirsitalon, joka on edelleen pystyssä ja Helsingin Meripelastuyhdistys ry:n käytössä.

Varatuomari Uno Björklund rakennutti Matosaareen 1920-luvulla komean Villa Sommaron. Puutarha-arkkitehti Paul Olsson suunnitteli huvilan puutarhan 1928. Krimin-sodanaikaisen puolustuspatterin luonnonkivimuurit ja muut rakenteet tulivat uudelleenkäytön kohteiksi osana puutarhaa. Puutarhan suunnitelmat on tallennettu Suomen rakennustaiteen museoon. Rouva Lilly Björklund vuokrasi huvilan toimitusjohtaja Aage Moustgaardille 1950-luvulla. Vuonna 1963 huvila tuhoutui täysin rajussa tulipalossa eikä uudelleenrakentamissuunnitelmia koskaan toteutettu.

Nykyään Matosaari on Helsingin kaupungin omistuksessa ja lähes luonnontilainen. Saaren historiasta muistuttavat vain vanhan puolustuspatterin rauniot. Olssonin suunnittelemasta puutarhasta on jäljellä monia perennoja ja koristepensaita. Runsaslukuisimpana pitkin saarta levittäytyvät syreenipensaat, joita on montaa eri lajia ja väriä, kerrottukukkaisia ja yksinkertaisia.

Matosaari on yksi mieluisista retkikohteistani, jonka löysin kymmenisen vuotta sitten ystäväni vihjeen perusteella. Satunnaisia kulkijoita saareen osuu harvakseltaan. Rantakalliolla voi kaikessa rauhassa nauttia eväitään ja katsella kimaltavaa merimaisemaa.

Matosaaresta löytyy hyvä kuvasarja Ruosteisen sivuilta.

Lissu



perjantai 8. joulukuuta 2017

Uuden pellon antia


Sylvi ja Eero. Kuva Maikin albumi
 Jälleenrakentamisen aika 3/6

Aluksi peltoa ei tilaamme kuulunut juuri nimeksikään. Edessä olivat raivaamisen ja raatamisen vuodet. Isä raivasi muutamia hehtaareja lisää peltoa. Kantokasat kasvoivat ja rauniot kohosivat uusien peltojen pientareille. Valmista peltoa tuli, kun apuna möyri keltainen katepillari.

Kuva EJ

Kuva EJ
Heinää kasvatettiin eläinten ruuaksi. Loppukesä kypsytti rukiin ja ohran kullankeltaiseksi. Vilja niitettiin ja sidottiin kuhilaille ja seipäille kuivumaan. Varsinkin alkuvuosina sitä vaihetta seurasi meidän nokisen riihen lämmitys. Se lämmitettiin sopivaksi ja orsilla loppuun kuivunut vilja puitiin riihessä. Jyvät irrotettiin korsista varstoilla hakkaamalla. Myöhemmin tähän työhön tulivat avuksi puimakoneet ja viljan kuivaamot.

Perunat ja juurikasvit kasvatettiin itse. Kaikessa tässä tarvittiin ihmistyövoimaa. Meille lapsille oli kitkeminen ja harventaminen tuttuakin tutumpaa työtä. Kun työ oli tehty, päästiin läheiselle järvelle uimaan. Mitä nopeammin kitkeminen ja harventaminen tuli tehdyksi, sitä nopeammin järvelle päästiin. Kiire järvelle teki minusta nopean ja osittain myös vasenkätisen kitkijän, koska kitkin ja harvensin molemmilla käsillä yhtä aikaa. Työn tulostakin kelpasi katsella. Pienimuotoisia talkoita järjestettiin naapureiden kesken. Työ joutui nopeammin valmiiksi ja yhdessä oli hauskempaa tehdä.


Syksy oli sadonkorjuun aikaa, jolloin kevään kylvöjen tuotto korjattiin talteen. Perunat ja juurikasvit varastoitiin talven varalle. Samoin marjat kerättiin pensaista ja metsästä ja säilöttiin mehuina sekä hilloina.

Jatkuu huomenna...

Osa 2 

Osa 4

Maikki

Historian havinaa


Kuvat Matti H

Kun katselin kuvia vanhan tyttölyseon ja Joensuun kaupungintalon iltavalaistuksesta, tuli mieleen viisikymmentäluku, jolloin "tipulan" oppilaat ja opettajat marssivat talvi-illan hämärtyessä kohti kaupungintaloa. Perinteisiin kuului, että yläluokkalaiset valmistivat ennen joulua jonkin Zacharias Topeliuksen satunäytelmän oikeaksi teatteriesitykseksi, ja sitä mentiin koko koulun voimalla katsomaan. Näyttelijöitä ohjasi Kalervo Nissinen (jos muistan nimen oikein), hän oli itse teatterimiehiä. Teatterissa käynti päätti juhlavasti syyslukukauden ja pääsimme joululomalle.

Mennäänpä ajassa vielä enemmän taaksepäin, lukuvuoteen 1918-1919. Tuolloin koulu sai elämänsä vieraan. Suomen valtionhoitaja, kenraali C. G. Mannerheim vieraili koulussa. Sali oli koristeltu männyin ja kuusenoksin. Karjalaisten laulun kaikuessa rehtori toivotti vieraat tervetulleiksi, kiittäen samalla päävierasta. Tyttöset ojensivat vieraalle kukkakimpun, jonka sinivalkoisiin nauhoihin oli kiinnitetty koulun opettajan kirjoittama runo. Mannerheim kysyi oppilailta, olivatko nämä lukeneet huomiset läksyt. Hän kätteli kaikki kunniakujaan asettuneet 101 oppilasta ja lopuksi huudettiin eläköötä isänmaalle. Oppilaat saivat loppupäivän vapaaksi.


Kun tyttölyseo siirtyi uusiin tiloihin, siihen muutti Joensuun kaupunginkirjasto vuosiksi 1962-1992 . Kun kerroin työtoverilleni, että olen käynyt tässä rakennuksessa neljä ensimmäistä oppikoululuokkaa ja nyt tämä on sitten työpaikkani, hän ennusteli, että jospa rakennus muutetaan vielä joskus vanhainkodiksikin. Työhuoneeni ikkuna oli toisessa kerroksessa, pääsisäänkäynnin punaisesta tiiliosuudesta vasemmalle. Ikkuna ei näy kuvassa, vaan jää tiilimuurin varjoon.

Nyt näkymä on muuttunut perusteellisesti. Puiston puita on hakattu, kulmille on tehty uusi Sirkkalansilta ja "kahvallinen" liikenneympyrä. Leikkisästi voisi todeta, että Mannerheim ja allekirjoittanut ovat pyörineet samoissa ympyröissä.

Mannerheimin vierailu on lyhennetty lainaus kirjasta "Koulukadun varrella".

Tipulan suunnittelija

Ride


torstai 7. joulukuuta 2017

Karjataloutta


Paimenpoika Eero Varonen.
Jälleenrakentamisen aika 2/6

Elettiin elintarvikesäännöstelyn aikaa. Pulaa oli kaikesta, kun kortilla olivat niin leipä, vaatteet kuin kahvinkorvikekin. Emme sentään nälkää nähneet, koska omavaraistaloudessa elimme. Vaatimattomassa navetassa ammui muutama lehmä, joiden kellot kesäisin kilkattivat metsälaitumella. Minun tehtäviini kuului lehmien haku lypsettäväksi, mikäli ne eivät äidin omaperäisistä kutsuhuudoista huolimatta tulleet ajoissa paikalle. Mansikki oli johtajalehmä, joka ilmeisesti päätti, että tullaanko laitumelta vai eikö tulla. Useimmiten ne kuitenkin hakematta tulivat. Hauska niiden tekemiä polkuja oli kulkea vaihtelevaa metsämaastoa myötäillen.

Lehmät lypsettiin käsin ja maito separoitiin. Kerma ja kurri valuivat eri astioihin. Kerma kirnuttiin mäntäkirnulla kotivoiksi, josta saatiin alkuun pientä tuloakin. Voita valmistettaessa syntyi myös kirnupiimää, joka oli sellaisenaan tai kotona valmistettua kokkelia lisäämällä hyvää ruokajuomaa. Muutamien vuosien kuluttua maidon meijeriin vienti yleistyi. Niinpä minäkin kuulin maidon rasvaprosenteista ja niiden vaikutuksista maidon hintaan: mitä korkeampi prosentti, sen parempi hinta.

Piharakennusta asuttivat lampaat, joista muistini mukaan musta pässi oli vahingossa joutua naapurissa teuraaksi. Sen tapauksen jälkeen luovuttiin yhteislaitumista. Hevonen oli välttämätön eläin. Laihian evakkopaikasta lahjaksi saatu toinen hevonen ja rotulehmä oli jouduttu myymään, koska rahaakin tarvittiin. Länsisuomalaista rotua oleva Liekku-lehmä oli äitini lemmikki, jota hän ei voinut lähettää teurastamon autoon, vaan antoi sen Juntuseen ”eläkepäiviksi”.

Eläinten syysteurastukset olivat jokasyksyisiä ennen talven tuloa. Teurastus oli välttämätöntä, mutta mielestäni äärimmäisen epämiellyttävää. Teurastuspäivinä äidillä oli tapana laittaa verilettuja, joita en saanut millään syödyksi. Söin vain lisukkeena olevaa puolukkasurvosta. Samoin sylttyä inhosin kuten hernekeittoakin, jossa yhtenä aineosana olivat käristetyt siansorkat. Siihen aikaan ei pakastimia vielä ollut, mutta suolattu liha säilyi hyvin viileässä komerossa. Nautaeläinten nahat hyödynnettiin parkitsemalla. Niitä varmaan myytiin johonkin joensuulaiseen liikkeeseen.

Jatkuu huomenna...

Osa 1 

Osa 3

Maikki

Anoppini Sylvi Varonen.

Alma


"Vieläkö oot ihastunut muhun", kyselin toiveikkaana meijjän parisuhdetiimin esihenkilöltä, joka virkeänä istui aamukahvipöyvässä.

"Tiukkaa tekee eilisillan jälkeen."

Seurasi innostunut esitelmä kaikesta komeuvesta, jota Hän oli nähnyt. "Mutta se oli katastrofi, kun kahella (2) naisella sattui olemaan samanlainen puku!"

"Paras oli ehottomasti Almalla, joka vei koko shoun", Hän hehkutti.

"Mulle tuu nyt mieleen kuin Kassi-Alma..."

Selvisihän se Alma, kun kahtelin aamun lehistä kuvia ja otsikoita. Tässä vaiheessa lienee paikallaan kertoa, mitä minä tein eilisiltana. Nukuin tietysti. Näin unia lapsuuven puroilta, joitten varrella kasvaa naavakuusia. Moneen vuoteen en oo katellut telkkarista paraateja enkä Linnan juhlia. Syyt jääkööt tällä kertaa henk. koht. salaisuuveksi.

"Tänä iltana sulla on mahollisuus, kun tulee uusintana parhaita paloja. Näyttävät Ketun tilalla", Hän sanoi ja hymyili viehkosti.

Siis Ketun tilalla! Arvatkaapas mitä mieltä oon Ylen ohjelmapolitiikasta. Lataisin voimasanan, jos tämä ei ois perhejulkaisu.

Alma laulaa

EJ

Maailman menoa


Kuva Aleksi,6
Silmäilin itsenäisyyspäivän aattona valtakunnan suurimman lehden otsikoita, jotka heijastelivat maailman menoa. Ne herättivät monenlaisia mietteitä. Tuli mieleen, ettei tämä mualima taijja vielä ihan valmis olla.

Äärioikeistolaisten kulkue valtasi Töölöntorin ja lastentapahtuma sai väistökäskyn. Kulkueeseen oli tulossa väkeä, joitten uusnatsiyhdistys oli juuri lakkautettu ja hyvin kyllä joutikin. Eikö tämä raavaitten miesten porukka olisi pitänyt käskeä väistymään? Siellä kun ei oma-aloitteisesti osata ajatella, että naisilla ja lapsilla on etuoikeus tämmöisessä tapauksessa.

Satavuotiasta Suomea juhlittiin "maailman suurimmalla taideteoksella" valaisemalla saamelaisten pyhä paikka Saanatunturi, mistä osa paikallisista otti syystäkin nokkiinsa. Paljonkohan Suomi olisi menettänyt, jos olisi valaistu joku muu tunturi, vaikka se joulupukin pajan seutu?

Etevä lauluntekijä Jussi Hakulinen oli pahoittanut mielensä uudesta Yö-albumista, jota hän piti vielä röyhkeämpänä kuin Vain elämää -tapausta. Kyse oli siitä, että taiteilijan tuotantoa oli muokattu uuteen uskoon vastoin hänen tahtoaan. Närkästyisin minäkin Jussina.

Trump antoi tukensa seksuaalisesta ahdistelusta syytetylle senaattoriehdokkaalle. Trumppi on Trumppi vaikka voissa paistais, mutta jotain tämäkin kertoo maailmasta ja vallanpitäjistä.


EJ

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Gora




Jarkko Koukkunen: Kylmä helvetti, Otava 2017, 224 sivua

Kirja kertoo Gorasta vuodenvaihteessa 1941-42. Siellä käytiin eräs jatkosodan kovimmista taisteluista, hyvin merkityksellinen Syvärin rintamalle.

Monet eivät ole kenties kuulleetkaan sanaa Gora. Itse olen, sillä isäni oli mukana noissa kahinoissa RajaJP 4:n riveissä. Siellä soti myös "Tuntemattoman sotilaan" JR8.

Teos on väitöstutkimustaan tekevän maisterin käsialaa joukkoineen ja taktiikoineen. Tiedot perustuvat Kansallisarkiston lähteisiin, esimerkiksi sotapäiväkirjoihin, sekä kirjallisuuteen ja yhden mukana olleen haastatteluun.

Jouduin lapsuudessa sodan jälkeen tietyllä tavalla kokemaan, kun Goran taisteluja käytiin uudelleen, hyvin usein sanattomasti, niin päivin kuin öin. Siksi kirja avasi erilaisen näkökulman kuin ehkä monille muille lukijoille avautuu. Riveiltä ja rivien väleistä paljastui rajusti sodan kaameus. Ymmärsin isäänikin entistä paremmin.

Tälläkin hetkellä monet ihmiset vauvoista vanhuksiin kokevat sodan kauheuksia. Eri puolilla maailmaa kalistellaan aseita, mihin osallistuvat tahtoen tai tahtomattaan vallanpitäjät, organisaatiot ja tavalliset ihmiset. Se on mieletöntä puuhaa. Gora-kirja pani miettimään, mikä tekee ihmisestä tällaisen. Emmekö voisi olla väleissä ja kamuja kaikkien kanssa?

Meistä itsestämme se on kiinni, asenteista ja ihanteista.

EJ

Sodasta kotiin


Siellä jossakin. Einari Hynninen toinen oikealla.
Jälleenrakentamisen aika 1/6

Perheemme oli monin tavoin sodan merkitsemä, koska äitini oli sotaleski, kaksi puolisisarustani olivat sotaorpoja ja isäni oli sodankäynyt mies. Isä on ollut talvisodan syttyessä 21-vuotias. Hän palasi sodan loputtua rintamalta sotilaspassissaan kunniamaininta osallistumisesta Raatteentien taisteluihin. Niitä kokemuksia näin hänen elämänsä viimeisinä vuosina itkevän. Hän koki siellä jossain myöhemmin myös jatkosodassa jalkoihin haavoittumisen. Isä oli ollut samassa komppaniassa, jonka vaiheista Väinö Linna Tuntematon sotilas -kirjassaan kirjoitti, mutta ei isä siitä numeroa tehnyt. Sotilaspassista se käy ilmi. Jatkosodan sotapolku haavoittumiseen saakka selviää täältä.

Helvi-äiti kiirehti korvauksia.
Sodatkin loppuvat aikanaan. Isälle oli korvattu siviilivaatteiden katoamisesta 800 markkaa. Äidille ja sisaruksilleni oli maksettu sotakorvauksena jokin kokonaissumma rajan taakse Karjalaan jääneestä omaisuudesta. Eihän se valtion maksama korvaus kattanut menetettyä, mutta olihan sentään jotain. Niillä rahoilla äiti hankki uuden elinpaikan viimeisen evakkopaikan lähettyviltä, ja siinä vaiheessa minä olen syntynyt ihmettelemään tätä maailmaa suurten ikäluokkien edustajana. Meitä lapsia riitti leikkimään pihoilla ja pirteissä. Minut oli kapaloissa kastettu. Äiti kertoi evakkopaikan miniän sanoneen, että olisit pyytänyt hänet kummiksi, niin hän olisi hankkinut tytölle kastepuvun. Myöhemmin pääsin käymään siinä pienessä syntymäkamarissani, johon mentiin Juntusen ison tuvan uunin kulmalta. Lienee ollut emäntäpiian kamari aikanaan.

Siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen oli tuohon aikaan yksi tärkeimmistä tehtävistä. Olin ollut noin neljän kuukauden vanha, kun olimme muuttaneet uudelle pikkutilalle. Vanhat rakennukset, tuvan ja kamarin käsittävä mökki oli saanut kelvata alkuun sellaisenaan. Hirsimökkiä oli hallinnut ajan tavan mukaisesti paikallaan köhjöttävä suurikokoinen sydänmuuri. Porstuasta oli pääsy ruokakomeroon. Sauna ja talousrakennukset sijaitsivat vähän kauempana pihapiirissä.

Alkuun epävarmuus ja pelko tulevasta painoi varmasti mieliä. Suru menetetystä kotiseudusta ja omaisista oli ainakin äidin arkipäivissä vahvasti läsnä. Unta nähtyään hän kertoi käyneensä taas ”kotpihassa.” Unien kulkua eivät sentään uudet rajajärjestelytkään estäneet. Äiti myös säilytti karjalaiset tapansa ja pälkjärveläisen murteensa loppuun saakka.

Jatkuu huomenna...

Osa 2

Maikki

Kotona jälleen.

Kunniavartiossa



Itsenäisyyspäivänä on kunniakäyntejä ja seppeleenlaskuja sankarihaudoilla ja muistomerkeillä niin suurilla kuin pienillä paikkakunnilla. Niitä symboloikoon kuva vuodelta 2010 Värtsilästä, jossa oli kodikkaan koruttomia tilaisuuksia.

Paikalliset rajamiehet olivat kunniavartiossa. Taustalla näkyy rajan taakse jääneen Vanhan Värtsilän vaaroja.

PS. Sankarihautojen tarinaa.

EJ

Juhlavaloa


Valtioneuvosto

Yliopisto

Tuomiokirkko

Yksi osa Suomen itsenäisyyden juhlintaa on valotaide. Joensuulainen Kari Kola on luonut upeita valotaidekokonaisuuksia Savonlinnaan, Tampereelle, Ouluun, Kilpisjärvelle ja Turkuun.

Myös maailmalla on valaistu sinivalkoisin värein erilaisia kohteita satavuotiaan Suomen kunniaksi.
Helsingissä itsenäisyyspäivän aattoiltana valaistiin yli kaksikymmentä kohdetta sinivalkoisella juhlavalaistuksella.

Presidentti Sauli Niinistö avasi satavuotisjuhlan virallisesti tiistai-iltana Helsingin Kauppatorilla. Siellä seisoi suorissa riveissä sata lipputankoa. Siniristilippujen salkoon nostaminen oli uskottu lapsille ja nuorille.

Kävin ihastelemassa juhlavalaistuja rakennuksia ja lumisateessa kevyesti hulmahtelevia Suomen lippuja. Kaupungilla oli väkeä paikoitellen ihan tungokseen asti.

PS. Juhlavalaistua Helsinkiä.

Lissu