perjantai 31. maaliskuuta 2017

Miinusuutinen



Kun keväthangilla saa näpätyksi saukon sijasta kuvan villiminkistä, sen voisi kuitata vaikka miinusuutisella. Sellaisia tehtiin aikoinaan toimituksessa pienistä, vähäpätöisistä asioista, jotka eivät vaatineet ees otsikon sorvaamista. Riitti kun lauseen tai parin eteen laittoi viivan eli miinusmerkin tähän tapaan: - Tänä aamuna näin ilveksen jäljet.

Näitä käytettiin taittopaloina, jos lehen sivuille näytti jäävän aukkoja kirjoitusten väliin. Siinä mielessä miinusuutiset olivat merkittäviä. Ja ainahan niillä saattoi olla oma uutisarvonsa.

Illan katveessa toimittaja hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja lausahti, että päivä on lehteä toimitettu, miinusuutinen kirjoitettu. Toiveikkain mielin ja vakain askelin hän suuntasi kulkunsa Jokelaan uusiin uutishankintoihin ja virkistäytymään. Niihin aikoihin toimittajan työ oli nykyistä vapaamuotoisempaa. Toisinaan tehtiin kuppia ja silviisii.

Illanistujaisista saattoi joskus tarttua hihaan isoa ja pientä lehteen pantavaa. Varsinkin pikku-uutiset olivat lukijatutkimusten mukaan hyvin luettuja. Kärjessä oli usein yksipalstainen, kaksirivinen otsikko "Mies hukkui Rääkkylässä" tai jotain vastaavanlaista.

- Varokaa heikkoja jäitä!


Puro laulaa




Tänäkin keväänä
lähden etsimään
nuoruuteni puroa,
vanhoilla päivillä
haluan palata sinne
suon hiljaisuuteen.

Tuulet pärryttävät
puitten kuorihelpeitä,
muistot suhisevat
metsojen hakomissa
vanhoissa männyissä,
puro alkaa laulaa.

Kuuntelen joutilaana
ilman uusia suunnitelmia,
mieli tyhjänä ajatuksista.
Aurinko vierii alas,
talvi päättyy kohta,
hiljaisuus huutaa jo.


torstai 30. maaliskuuta 2017

Oottelua





Salolampien ja suopurojen äärellä ootellaan kevään saapumista hartaasti. Veneet ja pyyvöt paljastuvat hangen alta vitkalleen. Korpiryteiköt huokailevat.

Tulikohan tuo nyt vähänkään runollisesti. Ei irtoa ennää sillä herkkyyvellä mitä kouluaikoina ainekirjoitustunneilla. Kuvat ovat lapsuus- ja nuoruusmaisemista, joihin oli pulpetissa istuessa ikävä, kun yöpakkanen oli kohmettanut lumenpinnan ja päivällä aurinko hehkutti. Onneksi opettaja ymmärsi kevätyskän. Niinpä melkein aina oli kirjoitusaiheissa joku, joka liippasi läheltä. Se helepotti.

Liekö kouluissa enää ainekirjoitustakaan, tahi jos ovat nimen muuttaneet. Tuskin sytyttää nykykoulukasta kevään oottelu erämaassa. On suattanna muoti muuttua.

Entistä harvemmin sinne enää omatkaan latuset vievät. Kerran pari keväässä kahtelemaan, näkyskö saukon jäläkiä. Sen kyllä aistii, että henkeä siellä tähän aikaan vuuvvesta pijätellään, ootellaan milloin rysähtää kunnon rospuutot ja hölsekelit, joutsen ja kurki pääsevät pesimään, ahven ja hauki kutemaan. Ja salokylän ukko hipsii lampiveneelleen tiijjustelemaan, pitäskö tuota kohta tervata.


Luovia näkymiä





Oon joskus katellut mualiman parraista luontokuvista tehtyjä kirjoja. Niissä eivät tavalliset potretit oo paljon mittään. Joistain kuvista ei ota selkoa, ellei oo pitkää selostusta alla.

Kilpailuissa saattaa olla oma sarjansa luoville luonnonnäkymille eli käsitteellisille, omaperäisille ja yllättäville kuville, jotka saavat olla kuvaannollisia, moniselitteisiä tahi muuten vuan abstraktisia.

Kuvaajat ovat sitä mieltä, että taiteellinen lähestymistapa on visuaalisesti ja teknisesti haastavampaa perinteiseen verrattuna. Onnistumisen tunnekin on sitten moninkertainen.

Omat amatööri-impressioni ovat perinteiseen tapaan otettuja ja vahingossa tulleita. Niihin pätee sama kuin totuuteen, että persoonallisen, joskus tietysti aivan erinomaisen saunapalouutisen pystyy laatimaan vain toimitusharjoittelija.

Mallikuvaa ottaissani oli joko liian vähän valoa tai kameran asetukset päin prinkkalaa. Kahtojilla ei kuitenkaan liene vaikeuksia hahmottaa, mitä kuva esittää.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Läski valttia





Tämän talven hitti Bittiparatiisin linturuokinnalla on ollut läski. Sitä saa Kupsasta Kitteeltä, siitä Alkon vierestä, vähän niin kuin tiskin alta. Useimmiten pitää kysyä. Kerran kävi niin, että tutuksi tullut myyjä suuntasi oitis varastoon meijjät nähtyään.

Hieman ohuenlainen nykyläskissä on kerros nahan alla, mutta minkäs teet, kun paksumpaa ei ole saatavilla. Pitäisi jalostaa paksuläskisiä sikoja.

Melkein ensimmäiseksi kipittää runkoa pitkin murkinalle puukiipijä (yläkuva), vai liekkö niitä useampikin. Kohta saapuu harmaapäätikka, jolle kelpaavat hätätilassa talipötkötkin, vaikka se pitää niitä aika maatiaisena sapuskana.

Omaan ruokapöytään ei ole läskiä piisannut, eikä ole väliksikään, sillä mulla on ollut vaikeuksia tuon vyötärönympäryksen kanssa.


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Pulipuli





Kevät tuli, jäät suli, luonto sanoi pulipuli. Vaan ei ihan vielä Bittiparatiisin korkeuksilla, öisin ainakin pakkanen vielä yllättää ja saattaa myös lunta tupruttaa.

Asiaan kuuluu, että talvi ja kesä nahistelevat täällä aikansa. Ei siinä paljon auta, jos immeinen julistaa, että se on kesäaika nyt. Vaan ootellaan, kohta kuuluu luonnossa pulipuli samaan tapaan kuin etelämpänä.

Räystäsjäät ovat kevään taidetta. On pitkulaista ja terävää, loivaa ja muodokasta. Kun valo sopivasti sattuu, säihkyvät kuin korut.

Penskana kun ei muuta makkeeta ollut, imeksittiin jääpuikkoja. Se oli kuin syntiä, josta palkkana saattoi olla kippee kurkku ja takamus.

Kaiken uhalla piti kokeilla muitakin vinkeitä, kuten pakkaspäivänä piikkilankaa kielellä tahi keväthölsettä paljain varpain. Ei muuten, mutta kun kielsivät.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Cityluontoa


Kuva: Lissu Kaivolehto


Viivähetään vielä cityluonnon parissa. Sähköposti toi Bittiparatiisiin nokikanan kuvia, jotka Lissu oli filmannut Helsingissä äskettäin.

Hiilenmusta nokikana kelluu kevyesti kuin korkki, aloittaa Lasse J. Laine linnun esittelyn kirjassaan. Olis mukava tavata joskus ihan livenä tuommoinen. Äänekäs se on kirjan mukaan. Sitten oiskin konsertti, jos sattuisivat härkälintujen seuraan.

Luontoa löytyy siis kaupunkiympäristöstäkin. Reilu vuosi sitten media kohisi Helsingin merisavuista. Lissun silloin lähettämä kuva oli vielä tallella.

Merisavu vaatii syntyäkseen sulan veden, vähintään 15 astetta pakkasta ja sopivan tuulen. Sieluni silmillä nään  nokikanan mönkimässä vastaan merisavun seasta. Siinä vois männä mualaisimmeisellä ällistyksen sormi suuhun.

PS. Kommenteissa kehun osaavani laulaa Erämaahan eksyin kerran. Melekein yhtä hyvin kuin tässä.

Kuva: Lissu Kaivolehto

Punanokat


Kuva: Lissu Kaivolehto
Ei oo selevinnyt kolmen punanokkaisen kanadanhanhen arvoitus mulle, vaikka oon kirjoja kahellut ja nettiä selannut. Mielenkiintoinen on Lissun lähettämä kuva. Kanadanhanhen nokka on yleensä musta.

Veispuukissa on kuulemma arvioitu kyseessä olevan nuoren linnun. Vastaan en intä, voivat olla oikeessa, mutta löytämättä on mulla tieto ja kuva, jossa poikasilla tai nuorilla kanadanhanhilla olisi punertavaa nokassa. Vaaleanpunaista on esimerkiksi tundrahanhella tai lyhytnokkahanhella ja merihanhellakin. Harvinaisella, uhanalaisella kiljuhanhella on niinikään nokassa aina punaista. Poskilaikkua millään näillä hanhilla ei kuitenkaan kuvien perusteella ole. Kuvan linnulla on silmän ympärillä rengas, mikä viittaisi kiljuhanheen.

Erikoisen näköiset linnut voivat olla kahden lajin risteytymiä tai muuten vain poikkeuksellisesti värittyneitä, valistetaan Lasse J. Laineen Suomen linnut tunnistusoppaassa (Otava 2015). Tarhatuissa linnuissa kerrotaan olevan poikkeavia yksilöitä. Suomessa on netin mukaan kokeiltu kiljuhanhen istutuksia siten, että emona olisi valkoposkia ja poikasina kiljuhanhia.

En vihjaile enkä ainakaan väitä mitään, jos kerron, että Karjalan Pyhäjärvellä kanadanhanhi ja laulujoutsen viihtyivät eräänä kesänä erittäin hyvin toistensa seurassa (alakuva). Kovin tarkkaan en niihen yhteiselämään perehtynyt, lienevät muuten vain olleet kamuja keskenään, mikä sekin on poikkeuksellista. Tavallisesti niihen sanotaan nahistelevan reviireistä ja sen semmoisista.



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kesäaikaan




Kuva: Lissu Kaivolehto

Huomenta, hohoi. Onko kello kesäajassa? Siitä muistuttakoot Lissun keltakukat, talaventähet ja krookukset, jotka eivät oo myöhästelleet.

"Kevät tulee nyt kohinalla. Vedet vapautuvat ja lintujen määrä ja lajit lisääntyvät päivä päivältä. Yksi kavereistani oli kuullut torstaina jo peipon lauluakin."

Näin siis Helsingissä. Ihan piti hieraista silmiä, kun tuollaisen maaliskuun lopun kukkaloiston näin.

Sitä kelloa piti siis siirtää tunti eteenpäin. Laskin, että huushollissa on kuusi kelloa. Töihin vain. Voi että on rasittavaa. Onneksi tietsikka päivittää ihtesä.

Kuva: Lissu Kaivolehto

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Etelän rannoilta


Kuva Lissu Kaivolehto
"Torstainen rantakierros tarjosi monenlaista ihmettä ja kummaa, jota en ollut aikaisemmin nähnyt", viestitti Lissu Hesasta. Hän oli nähnyt kolme punanokkaista ja yhen kirjavakaulaisen kanadanhanhen.

Eikä siinä kaikki. Telkkärouva järjesti kylki- ja selkäuintinäytöksen. "Herra tyytyi perinteiseen tyyliin."

Hmm. Punanokkaisia ja selkäuimareita. Mitähän tuosta sanoisi.

Lissun luvalla Bittiparatiisi julkaisee kuvia etelän eksoottisilta rannoilta. Täällä pohjoisempana häpsii lunta ja on yöpakkasia. Siitä huolimatta kolome mustarastasukkoa ajaa parasta aikaa toisiaan takaa ikkunan alla nokat keltaisina. Ne taistelevat tulevista reviireistä. Tyttöjä ei näy mailla halmeilla.

Kuva: Lissu Kaivolehto

Romanit




Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Aattelin kynäillä muistelupätkän romaneista, kun löysin Museoviraston kuvakokoelmasta heistä kuvan, jonka on ottanut Vahter Tyni Korpiselän Ägläjärvellä vuonna 1929. Mustalaisiksi heitä kutsuttiin tuolloin ja vielä lapsuudessanikin, mutta nykyisin on vakiintunut nimitys romanit.

Monet romanit viettivät vielä 1950-luvulla kiertelevää elämää. Heidän saapumisensa kylälle sähköisti oitis, kiirehin tarkkailemaan heijjän elämäänsä, joka vaikutti hyvin kiehtovalta hevosineen ja rattaineen ja isokokoisine koirineen. Viime mainittujen kulkemista kurinalaisesti rattaiden alla kummastelin aina, sillä kylän koirat vaelsivat laumoina pitkin raittia ja ärisivät vastaantulijoille, minulle etenkin.

Varsinaisesti leireilemässä nuotioilla en heitä nähnyt. Romaneilla oli tiettyjä taloja, jotka majoittivat yönseuvuksi. He kiertelivät kylällä tarjoamassa kahvipannun tinausta tai pitsikäsitöitä pientä maksua vastaan. Hevoskauppaakin tehtiin.

Näillä ihmisillä oli hieman erilaiset tavat ja vaatteet, tummempi iho sekä oma kielensäkin. Kaikki tämä herätti uteliaisuuven, halun tutustua. Lapset olivat vilkkaita ja kirkassilmäisiä, aina valmiita tekemään tuttavuutta. He lipsuttelivat keväthölseessäkin paljain kintuin, mistä olin kateellinen. Kun ite yritin samaa, käskettiin hakea koivunvitsa läheisestä puusta. Muutoin romaniheimoon suhtauvuttiin kotonamme asiallisesti.

Työ perinteiseen tapaan tai koulunkäynti ei tuohon aikaan juuri sitonut, he olivat vapaan tuntuista väkeä. Nykyään romanit lienevät enimmäkseen asettuneet paikoilleen valtaväestön tapaan. Rattaanpyörä ei enää pyöri, he liikkuvat yleensä autoilla, joitten kaupasta jotkut ovat kehitelleet itselleen ammatin.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kililili






Pitkästä aikaa on viime päivinä kuulunut, että kililili. Vuosia meni, ennen kuin suvaitsivat taas näyttäytyä mulle.

Ohikulkijoita ovat pulmuset täällä. Kovimman talaven viettävät Itä-Euroopassa, Etelä-Venäjällä, Ukrainassa ja Atlannin rannikolla. Kesäkuuksi pitää päästä pohjoiseen munimaan, Suomessa karuimpien ja korkeimpien tuntureitten laelle, kivikoihin ja koloihin.

Pariskuntia arvioijaan olevan siellä muutamia tuhansia, kukapa lie niin tarkkaan laskenut. En minä ainakaan sua selevää lukumääristä, niin ovat vilkkaita.

Puhas kuin pulmunen eli viaton ja synnitön, tahi ainakin sellaiseksi tekeytyvä. Niin on kansa aina sanonut, paitsi lappalaiset, jotka muinoin keittelivät niistä makean keiton. Puolensataa pulmusta saattoivat yhteen kattilalliseen laittaa, väitetään viisaissa kirjoissa. Mitenkähän ovat onnistuneet ottamaan niin monta kiinni?


Kielareita





Bittiparatiisin lompakon valtiatar tuli salaperäisen näköisenä kauppareissulta ja kysyi: "Ootko koskaan ajatellut kielenharjausta?"

Mikähän kompa Hällä nyt kielellä pyörii? Ettei vain suosittelisi kielenharjausta meille somelaisille?

"Oon minä noita sanoja yrittänyt pyöritellä, vain en oo harjaillut", vastasin ja rohmusin saksanpähkinätuomisia kourallisen suuhuni.

"Ei kun kielenharjausta, kato vaikka netistä."

Sieltähän löytyi runsauvensarvi aiheesta. Me naiset -lehessä oli joku laskenut, että hampaihen huoltamiseen menee 49 tuntia vuuvvessa eli kuusi työpäivää ilman lepotaukoja.

Kieliputsarilla pitäs lehen mukaan pinta puhistaa. "Jos kieli pysyy itsestään terhakan vaaleanpunaisena, putsaria ei tarvita." Siitäkös alako mulla kielen syynääminen. Toivottavasti ette pijä kuvaa liian raflaavana.

Olemassa on myös kielenkaapimia. Eessä on vaikea valinta, minkähän hankkis. Hän oli ostanut itelleen hammasharjan, jossa oli vastapuolella kieliputsari. Ei kyllä tarvihtis, niin on terhakan punainen. Paljon söötimmän valokuvan olis saanut.

Tuommonen otsikko on ihan vain sen tähen, kun on niin mukavan tuntunen sana. Opin sen parikymmentä vuotta sitten kuuntelemalla nuorison puheita. Pitkään tosin meni, ennen kuin tolokkusin, mitä se tarkoittaa. Ihan turha on etsiä kielari -sanaa Nykysuomen sanakirjasta vuodelta 1973. Monta muutakin sanaa nuorisolta opin, mutta kun tämä on perejulkaisu.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kirjeenvaihtoa





Sanomalehden ilmoituskonttoriin alkoi aikoinaan tulvia kirjepostia, kun kevät läheni. Henkilökohtaista -palstalla julkaistut kirjeenvaihtoilmoitukset saivat vastauksia.

Monen monta tyytyväistä asiakasta lähti mukanaan peukalohangallinen vastauskirjeitä, jotka oli osoitettu tl kontt nimim Vaitiolo taataan. Jos oli laittanut ilmoitukseen maininnan, että "valok. suotava, seikkailijat älkööt vaivautuko", saattoi saada vain muutamia kymmeniä, muutoin tuli satoja kirjeitä.

Ihmisillä oli ikävä toisen luo, mistä oli vain hyvää sanottavaa. Moni lienee tällä tavoin kainaloisensa tai muuta lämpöä löytänyt. Joskus myöhempinä vuosina palstoilla alkoi esiintyä päiväkahviseuraa haeskelevia enemmän tai vähemmän ammattilaisia, joilla oli lähinnä tarve rahasta, monesti taustajoukoillakin. Siitä saattoi olla lämpökin kaukana.

Mitenkähän noilla puputytöillä ja muilla eläimillä hoituu viestittäminen? Onko niillä omat ilmoituskonttorinsa? Joka tapauksessa liikehtiminen lisääntyy huikeasti kevään lähestyessä.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kevätsulat




Joka kerran ne säväyttävät, nuo kevätjoutsenet. Hyvä jottei silimäkuluma kostu. Muihen siivekkäihen kohalla ei niin suurta oo tunnekuohu.

Järvenselillä niitä on tavannut jo viikkokausia. Erämaapurojen suistoihin ja muihin lampisuliin ensimmäiset tunnustelijat ovat myös jo laskeutuneet. Siellä tuntuvat kevään airueitten äänet aidoimmilta.

Samoihin aikoihin ovat monesti hanget parhaimmillaan, joten liikkuminen on vaivatonta ainakin tasaisemmilla suoalueilla. Kevät on luonnossa aikamoinen näytelmä, jossa on dramatiikkaakin. Kun alkuun pääsee, niin rytinällä etenee, eikä vivahteita puutu. Silloin on sopiva hetki unohtaa ihtesä ja muu maallinen.

Katsella vain ja kuunnella. Mutta mitäpäs minä tässä höpisen, annetaan runoilijan selittää:

"Minä tunsin outoa riemua,
kun tuulia, tulvia nousi.
Minä huusin, kun lähtivät järvestä jäät.
Minä itkin, kun ilmojen siivekkäät
yli kylien soitellen sousi."

Einari Vuorela teoksessa Varjoleikit



tiistai 21. maaliskuuta 2017

Ihe asiaan





Taannoin kirjoittelin omista lippusista ja lappusista, joita löytyi isäni Aleksin asemasotavaiheen aikana Syvärillä tekemistä rasioista. Ihe pääasia jäi esittelemättä, mutta korjataan nyt.

Neliskanttinen oli sota-ajan jälkeen valokuvien säilytyspaikkana mökin kammarin pöyvällä. Pyöreästä löytyivät ompelutarvikkeet eli neulat, rihmarullat, napit ja nepparit.

Hämmästelin isäukon nelivuotisen kansakoulun päästötoikkarissa ollutta käsityönumeroa, joka oli vitonen. Eivät muutkaan numerot kyllä paljon kaksisempia olleet.

Mulla on oma epäilykseni noitten arvosanojen suhteen, mutta olkoon nyt sanomatta, etteivät 1920-luvun koulun ja opettajien asenteet tulisi liikaa morkatuiksi. Lapsuuskyläni kansakoulussa isä toimi veiston "opettajana" 1950-luvun alussa pari vuotta. Lisäksi hän teki paljolti kylän haravat, viikatteenvarret ja savusaunojen uunit. Viime vuosinaan hän yritti saaha elantoa tuohitöillä Runonlaulajan pirtille Ilomantsiin, kun ei enää metsätöihin sotavammojen takia kyennyt.

Ossaan minäkin pajupillin tehä. Sillä pitääkin hämmästyttää pojanpoikaa Aleksia tänä keväänä.

Jäälakeuksilla





Järvenselkien jäälakeuksilla on erilainen tunnelma kuin metsien siimeksessä. Avaruutta ja valoa riittää eri tavalla ja tähyillä voi horisonttiin asti.

Keväisin jäitten ollessa vielä riittävän kantavia siellä on miellyttävä liikkua, mikäli kohva ei upota. Napakoilla keleillä hankiainen muodostuu sinne helpommin kuin metsämaastoon.

Ainakin pari asiaa on hyvä ottaa huomioon. Järvellä kannattaa pukeutua lämpimästi, sillä siellä käy aina jonkinlainen viima. Näin keväällä pitää muistaa aurinkolasit, muuten lumisokeus yllättää helposti.

Kauniilla säällä ovat oma lukunsa päivännousut ja illan laskut. Ne on pakko kokea auringonpalvonnan ohella. Sumussa ei toinna lähteä hortoilemaan ilman kompassia, eksyminen on vuorenvarmaa.

Nuorempana tuli vietettyä jäillä paljon aikaa. Mitäpä siellä tekemässä? Alakuva kertoo paljon. Pulkka on aamunkahmeessa mukana siksi, että jaksaisi kalasaaliin raahata majalle.


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kevättuulella


Kuva: Lissu Kaivolehto


Isokoskeloitako Kesäsiirtolan kalamajalla? Eiei, vasta Helsingissä ovat tulossa. Lissu kirjoittaa: "Lauantaina bongasin ekat isokoskelot, kaksi herraa ja yhen rouvan".

Linnut olivat jo kevättuulella eli herrat piirittivät rouvaa. On siinä koskelorouvalla mestat. Tiijjoksi vain, että kalamajalla oottaa vapaita pönttöjä, tarkempi osoite Pyhäjärvi, Juurikka, Murtosaari. Nopeimmat ehtivät ensin, mutta sen verran kannattaa ottaa huomioon, että jäät lähtevät täällä vasta vapun tienoilla. Tunteet saattavat jäähtyä välillä.

"Joutsenet ovat olleet maisemissa viikon verran, samoin telkät", Lissu kertoo. Mustarastaan laulua hän on myös kuullut. Bittiparatiisin seutuvilla merkittävin keväthavainto on viherpeippopariskunta. Tänä aamuna ilmaantui mustarastas.

Selekä taittu





Niin se vuan talaven selekä taittu ilosesti, ja vielä ilosemmat ajat ovat eissä, kunhan kunnon hankiiset tulevat. Sitten ryntäilevät saukot sekopäinä purolla. Niillä on kevättä rinnassa.

Ei oo ennää kunnon talavea täällä, semmosta jotta ois metri tahi toista lunta ja kuusentattarat kaartus luokille. Tuo luminen kuva on jostain 1970-luvulta.

Siitä vielä parikymmentä vuotta taaksepäin eli 50-luvulla rakentelivat lumiaitoja suojaksi lapsuuskylän peltoaukeilla, jotta ei alvariinsa tuiskuttaisi teitä umpeen. Meijjän mökin kohalla ei sekään auttanut, vaan kevättalvella juuttu aura-auto kinoksiin. Siinä se ootteli parit viikot, kunnes katerpillari ehti hätiin. Lopputalavi olikin sillä tiellä rekikeliä.

Nykysin sataa yhen talavipäivän vettä, toisen lunta, sitten pakastaa päivän ja tuas on suvi. Pitkiä yhtenäisiä sääjaksoja on harvemmin.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hatuttaa


Kuvat: kalamajan valtiatar



Taannoin esiteltiin käräjäsaleissa karvahattumuotia. Mullakin on supinnahkareuhka, aitoa paikallistisaknea 1970-luvulta. Silloin oli kovempia pakkasia, eikä kettutyttöjä just nimeksikään.

Turkistarhan yhteyvessä oli ateljee, jossa tekivät hatun mittojen mukaan.  Näkkyy nykysinkin vielä korvista ottavan kiinni, vaikka aivot ovat pienentyneet eläkkeellä ollessa.

Toinen on musta vilsa, jonka ostin 1990-luvulla kalliilla hinnalla Joinsuusta herrainvaatehtimosta, joka meni äskettäin konkurssiin. Juhlahatuksi sen hommasin, mutta yhen käin sormilla ovat pitokerrat laskettavissa.

Molemmat hatut viettävät vanhuuttaan kalamajalla virkalakkeina, vuorottelevat venäläisen miliisin koppapäähineen kanssa. Viime mainitulla pelottelen verkkorosvoja.


lauantai 18. maaliskuuta 2017

Lakki





Kaivelin jotain tarvekalua laatikoista ja viimeisestä mahollisesta löytyikin. Sen alla oli vielä jotain muuta, jonka luulin jo kadonneen.

Tulenkantajat -tutkielmahan siellä, 1964 eräässä kansankorkeakoulussa väsäämäni, 43 aanelosta hartaasti ikivanahalla ja isokokoisella Remingtonilla naputeltuna. Kirjallisuuven ja sielutieteen innostavana opettajana oli Matti Lehtinen (ei se oopperalaulaja). Hänen edeltäjiään oli Unto Kupiainen, jonka henki liikkui yhä oppilaitoksen yllä.

Tulenkantajain ryhmä tuli tunnetuksi samannimisen julkaisun myötä. Tulenkantajat-albumia alkoi julkaista 1924 Nuoren Voiman Liiton kirjallinen piiri. Muutaman vuoden kuluttua se muuttui lehdeksi, joka ilmestyi sotiin asti. Jonkinlaista vastavoimaa äärioikeistolle se edusti. Toimittajina olivat Erkki Vala ja Olavi Paavolainen, avustajina mm. Pentti Haanpää, Toivo Pekkanen, Katri Vala, Viljo Kajava ja Arvo Turtiainen.

Tuskin muuten olis tullut Bittiparatiisissa tutkielmaa esiteltyä, mutta eräälle sivulle oli talletettu Tulenkantajat -lehdessä 1930 ollut huomionarvoinen runo, kirjoittajana Valdemar Sara.

Kävi katua kreivi
siro, hohtavatakki...
Yks kaks tuli tuuli,
meni kreiviltä lakki.

Läks kiistaten perään
koko kansansakki:
mikä kunnia antaa
kreiville lakki.

Ja kiistassa voitti
eräs koiranrakki -
ja se otti ja kreivin
lakkihin kakki.

Mulle kävi kuvassa olevan vilttihatun kanssa hieman samalla tavalla. Olin menossa se päässä pilkkimään, kun järvenselältä puhalsi vihuri ja hattu lähti pyörimään hankea pitkin. Onneksi ei mennyt kuin muutaman kymmenen metriä.

Vennään rajan lähellä lähti aikoinaan 90 litran muovinen verkkosaavi vierailulle naapurimaahan kieräjäätä pitkin. Ei oo kuulunut sen koommin mittään. Saavi oli tyhjä.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Ruki ver






Isän sotarasian pohjalta löytyi Päämajan suomalais-venäläinen kyselyopas vuodelta 1941. Otavan kirjapainossa se on painettu.

Suuria esittelyjä opas ei sisällä. Lyhyt katsaus venäjänkielen äänteisiin ja kirjaimet sieltä löytyvät. Eppäilen, että kyseessä on suomenkielinen vastine saksalaisesta oppaasta.

Minäpä alan opiskella. Seis on Stoj, kädet ylös ruki vverh. Huutomerkkien kera. Numerotkin sieltä oppii. Kolme on tri. Sivuja on 30, tritsatj.

Mihin tämmöstä opasta on tarvinnut sotamies? Kaiketi siellä on yritetty ottaa sotavankeja, luulisin. Mitäpä minä sillä teen? Muistona säilytän, laitan paikkaan, josta kukaan ei onnistu sitä kähveltämään.

Antautukaa! Zdavajsja!


Toimittajan sukset



Luin eilen Karjalaisesta uskomattoman jutun. Eikä ollut ees aprillipäivä. Että toimittaja, vieläpä nainen, olis ruvennut ampumahiihtäjäksi.

Suattaa siellä olla paremmat liksat, en minä sitä. Surnalisteilla on huonot palakat, olematon eläke eikä ees kunnon yhteyksiä veroparatiiseihin. Niistä suorastaan sysitään loitommalle.

Laitan kahottavaksi kuvan toimittajan suksista. Sain ne korruptiona eräältä suksitehtaalta kauankauan sitten. Vähän käytetyt ovat. Sanoivat tehtaalla, että on mittatilaustyönä toimittajalle tehyt, mutta ei pijä männä hyppyrimäkeen. En oo ennen niitä näin mainostanut, mutta joskushan sekin on vastalahjaksi tehtävä.

Jos oon yhtään jyvällä urheiluasioista, niin Kaisalla menee huonosti ammunta. Sitä ainakin joutuu alvariinsa selittämään telkussa.

Selitykset ovat mielestäni olleet meleko mietoja. Entisenä toimittajana hänen pitäisi tietää, millaiset lausunnot tuovat leveimmät otsikot.

"Halavattu vapisivat käit eilisillan juopottelun tähen."

"Muattu käsi, se siitä tulloo."

"Mämmillä parempiin päiviin."

Noin ite sanoisin, kun pummi tulee.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Smooltolkkia





Jouvvuinpa isompaan tahi pienempään sakkiin, en sua yleensä änkättyä sanaa suustani. Oisko perua toimittajan hommista, joissa oli tärkein taito kuunnella haastateltavaa, ei olla ite iänessä. Yleisön eteen en uskalla männä olemoisin, jos ei oo kamera kaulalla.

Kyllä ois mukava, jos ossais smooltolkkia lasetella kuin kennenkä poika, ees kotitarveverran. Hätätilassa vois tietysti ajatella, että jos laittais kirjallisen nootin, mutta varovasti se ois tehtävä, ettei tuloksena olis yöpakkasia.

Asuimme aikoinaan eräässä lintukylässä, jossa liikkui paljon bongareita. Vaimo lähti syysaamuna kauas naapurikuntaan töihin ja lähtiessään käski, että pittää pestä olohuoneen isot ikkunat. Oli pyhäpäivä ja vänkäsin, että vastahan niitä keväällä luututtiin.

Joku tähellinen asia siinä tuli enkä kerinnyt suorittaa annettua tehtävää. Seuraavana aamuna kahvipöyvässä oli sama toive esillä perustelujen kera: "Näkis paljon paremmin noita lintumiehiä katella kartsalta."

Jottain ois pitänyt tuossakin lausua, mutta riensin ääneti siivouspuuhiin. Muistelin miten Hän monena päivänä oli kiikaroinut maisemaa ja huokaillut, että "onpa kommeeta".

Alkossa




Ensimmäisen kerran kävin Alkossa ennen 1960-luvun puoliväliä. Olin eräässä kunnassa kesätöissä urheilu-, nuoriso- ja raittiusohjaajan apulaisena.

Viran varsinainen haltija ei halunnut Alkossa käyvvä, vaan pyysi minua asialle. "Sattuu vielä joku tuttava näkemään." Köröttelimme hänen ooppelillaan viereiseen Joinsuuhun, jossa myymälän eessä kiemurteli pitkä jono.

Ennen kuin sain Monopol -pullon, piti hankkia elämäni ensimmäinen passikuva sekä täyttää ja lunastaa viinakortti. Se ei ole säilynyt tallessa. Toisen korttini (yläkuva) sain, kun Kiteelle avattiin viinakauppa. Nuori ja kaunis olin silloin, nykyisin tuskin valokuvan perusteella viinakorttia saisinkaan.

Alkon myymälä (alakuva) oli vastapäätä työpaikkaani kadun toisella puolella. Eräässä lehtijutussa vaadin sille kohtaa suojatietä. Aloite ei toteutunut, vaan väänsivät vitsiksi.

Viinakortti oli Suomessa käytössä 1944-70. Sillä sai vain tietystä myymälästä. Kortilla pyrittiin estämään salakauppaa ja myyminen väärinkäyttäjille. Huonolla menestyksellä, sillä pullo vaihtoi usein omistajaa jo kaupan pihalla.

Vavistuksella piti kauppaan astua, henkilökunta oli ankaran oloista. Tyyli muuttui täysin, kun Kiteelle tuli viinakauppiaaksi Kolehmainen, tuon kortin myöntäjä. Hän oli täydellisesti Kekkosen näköinen mies, mutta lupsakka kuin mikä. Viinakauppa oli melkoinen  suonenisku paikalliselle teollisuudelle. Kuvassa syrjäkylän miehet oottelevat aamulla putiikin avaamista.


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Addiktio





Eilen kuulin pilikillä tosi sivistyneen sanan. Eräs ystäväni, joka on oletettavasti perillä lääketieteen hienouksista, totesi tavatessamme: "Sinulla näyttää olevan pahanlaatuinen kirjoitusaddiktio."

Kukaan ei oo aikoihin sanonut mulle niin hienosti. Riippuvuuttahan se sana tarkoitti, kun katsoin sivistyssanakirjasta. Vähän harmittaa, etten älynnyt kysellä, suositellaanko siihen jotain sisäisesti otettavaksi.

Jos vielä yli ysikymppisenä kirjoittelen, oon niin kuin äitee Rantanen tuolla hiihtopuolella. Kaikkien ihailema.

Mutta ystävälle kiitoksia juttuaiheesta. Niitten keksiminen on ollut tavallisesti Bittiparatiisin emännän kontolla. Minä vain sitten kirjoitan, mitä sylki suuhun tuopi.

Ihme kun addiktio on puhjennut vasta eläkevuosina. Toimittajan töissä aikoinaan se olisi ollut peräti suotavaa. Tietoa, josta naputeltiin juttuja, tulvi paljon. Ammattitaitoon kuului, että sen piti antaa mennä korvasta sisään ja enimmäkseen valua toisesta ulos. Jos tieto alkoi tehä pesää pään sisälle, oli parasta ottaa änkyräkänni.

Onneksi ei oo toista alan ammattitautia, tyhjän paperin kammoa, sillä plokeja ei kirjoiteta paperille. Vanha Adleri on lastenlasten käytössä. On osoittautunut, että se kestää ukilta pojantyttärelle.

Nuorta voimaa





Muistojen laatikosta putkahti esille Nuoren Voiman Liiton jäsenkirja. Kääntelin sitä hellävaroen ja kunnioituksella, vaikka koskaan ei liene tuolle käyttöä ollut.

Jäsenkirjan mukaan minut oli hyväksytty NVL:n kirjallisen harrastuspiirin kuparimerkkijäseneksi joulukuun 5. päivänä 1964. Allekirjoittajana oli ylijohtaja Juha Nevalainen, myöhemmin  Hesarin toimituspäällikkö ja Viikkosanomien päätoimittaja.

Runoja sinne lähetin näytteeksi, samantapaisia kuin Bittiparatiisiin laittamani. Ei lähtenyt runoilijan ura vetämään, vaan mitäpä huolin veitikka nuori. Runoileminen oli muuten vain elintärkeää noihin aikoihin, ja tuosta puljusta sai palautetta harrastuksestaan. Korven eläjälle se oli jotain ainutlaatuista.

NVL on kaiketi nykyisinkin olemassa. Harvoin siitä vain kuulee ja näkee julkisuuvessa.

Huomenissa kerron eräästä toisesta kortista, jota tarvittiin usein.


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Arkistoa






Tyhjensin päivänä muutamana isäukon rintamalla asemasovan aikana tekemän puurasian sisällön pöyvälle. Siellä oli henkilökohtaista arkistoani, jota en muistanut enää olevankaan.

Oli sotilaspassia, lehdistökorttia, työeläkekorttia ja sairausvakuutuskorttia. Olisinko noita joskus johonkin tarvinnut, sotilaspassia en ainakaan.

Jaa, lehdistökortti oli joskus hyvinkin tarpeellinen. Sillä pääsi melkein mihin tahansa, kun sanoi olevansa tekemässä juttua. Alennuksiakin sai monista asioista.

Vieläkin mulla semmonen journalistikortti on, nykyaikaisempi versio. Sitä tarvittiin äskettäin. Vaimo sai sen perusteella alennuksen autovakuutusmaksuista.

Lehdet ovat lahjomattomia, mutta toimittajat eivät, sanoi sosialistilehen reportteri, kun täysinäistä E-liikkeen kassia kotiinsa kantoi.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Radikaalit





Tavailin taannoin Hesarista juttua "Uudenlainen toiminta täyttää syrjäseutuja". Kirjoittaja oli rohvessori Pertti Rannikko Itä-Suomen yliopistosta.

Monin paikoin tyhjeneminen on jo ohitettu, nyt syrjäisellä maaseuvulla alkavat jyllätä vapaa-ajan viettäjät, vaihtoehtoisen elämäntavan etsijät ja globaalit yritykset. Tällaista sanomaa tuotiin esiin.

Entistä useampi liikkuja on kesäasukas, matkailija, retkeilijä, luontoharrastaja, metsästäjä ja kalastaja. Ulkomaiset kaivosyhtiöt ja ulkomaista halpatyövoimaa käyttävät metsäyritykset tekevät maihinnousua kuin Coca-Cola aikoinaan Vanhaan Valamoon.

Mielenkiintoinen oli Rannikon ilmaisu "radikaalin maaseudun nousu". Sillä hän tarkoittaa kyliin saapuneita uutta elämäntapaa etsiviä, usein nuoria aikuisia ja lapsiperheitä, jotka haluavat elää omavaraisesti ja ympäristöä kuormittamatta.

Radikaaleiksi sanottiin 1960-70 -luvuilla vihaisia nuoria, jotka kyseenalaistivat ja haastoivat aiempien sukupolvien arvoja. Heillä oli paljon sanottavaa etenkin kulttuuririntamalla, ja tuloksiakin syntyi.

Maaseudun nykyisillä ryhmillä näyttäisi olevan erilaisia intressejä, jolloin muodostuu vastavoimien kesken jännitteitä ja ristiriitoja. Rannikko toteaa, että markkinavoimien, ympäristönsuojelun ja luonnon virkistyskäytön kohdatessa yhteiskunnallinen keskustelu voimistuu.

Toivottavasti keskustelusta ja sen pohjalta tehtävästä päätöksenteosta on apua meille syrjäseutulaisille. Mukavaa olisi, jos meijjän iäni kuuluisi terhakasti piäkaupungissa, jossa paljolti  päätetään satavuotiaan Suomen tulevaisuuvesta.


Suomi sata





Sosiaalisesta mediasta luin äskettäin, että "Haluan muutaman sanan kirjoittaa, kun vielä ollaan vapaassa maassa. Suomi täyttää 100-vuotta. Näihin juhlallisuuksiin minun mielestäni pitäisi ottaa jo edesmenneet evakot ja heidän panos nykysuomen kehityksessä. Monimuotoisen elämän he ovat viettäneet, kuka mitenkin. He joilla oli maata evakkoon lähtiessä saivat kylmäntilan. Elämä piti aloittaa alusta keskeltä korpea oli vain tulijan luja usko tulevaan.
Korven raivaaja kansa omin käsin teki laittaen suot ja kiviset vaarat kasvukuntoon viljaa tuottamaan perheen tarpeiksi. Nopeesti silloin Suomen peltopinta-ala kasvoi. Sama raivaaja sukupolvi tuotti jälkeläisiä ja sitä seurasi maalta muutto aalto tehtaiden työvoimaksi ruotsiin ja pääkaupunki seudulle."

Eipä siihen kovin paljon ole lisättävää. Korkeintaan sen verran, että usein nuo kivenraivaajat olivat rintamamiehiä ja sotainvalideja, fyysisesti ja/tai henkisesti. Suomi kohteli heitä sotien jälkeen huonosti.

Kävin 1970-luvulla tekemässä juttua rintamamiestalosta ja sen rakentajasta. Kun aloin kysellä, missä voitas kuva ottaa, hän nakkasi hatun päähänsä ja marssi raivaamansa pellon laitaan kivikasalle. Siellä hän risti kätensä ja poseerasi.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Mummon mussukat






Bittiparatiisi sai kummasti lisää eloa, kun mummon mussukat kävivät kylässä. Koirat katselivat tarhoissaan ihmislasten menoa ihmetellen.

Pihan perillä vuosikausia virattomana lojunut vanha koppi muuttui hetkessä leikkimökiksi - tai ainakin tuli tarkoin tutkituksi. Käyttökelpoiselta näytti.

Muutama tunti hujahtaa nopeasti, kun on kärrättävä puita liiteristä ja hinattava niitä pulkalla. Välillä pitää istahtaa ruokapöytään, joka on porukassa katettu. Pitää myös keritä pelata, ettei unohtuisi.

Ehtii niitä päiväunia nukkua kotona, jos ne ovat aina tarpeenkaan.