maanantai 23. lokakuuta 2017

Rosvopaisti






Hikka kyseli äskettäin, miten lampaanviulu valmistetaan. Kun tutustuin asiaan, se vaikutti liiankin sivistyneeltä ruokalajilta. Lampaanlihasta saa myös rahvaanomaisempaa rosvopaistia.

Valmistusohjeisiin en puutu, niitä on netti pullollaan. Nauttimisolosuhteetkin ovat makukysymys, mutta eräs tapa on istuksia järven rannalla ensimmäisten syyskylmien tultua. Yllä on oltava pässinpökkimää, ettei tule vilu. Kuvassa taustalla näkyvä saari on Lammassaari, entisaikojen lampaiden kesäpaikka lapsuuskylässäni.

Ei haittaa, vaikka vierellä lämpiäisi savusauna, jonka lämmittäminen on yhtä harrasta puuhaa kuin rosvopaistin valmistaminen. Siinä aika tuntuu pysähtyvän. Kiire ei sua olla mihinkään.

Ihan varma en oo, millaisten ruokailuvälineitten kanssa rosvopaisti maistuu parhaalta vai tarvitaanko välineitä ollenkaan. Ehkä mainio puukko olisi paikallaan, sillä saa silpaistua kunnon suupaloja.

Nokipannukahvi saattaa maistua palanpainikkeena, mutta ei oo välttämätön eikä korvaamaton.

EJ


Naisten juhlaa


Lokakuisena lauantaina Finlandia-talon Helsinki-sali täyttyi juhla-asuisista naisista. Oli joukossa muutama mieskin. Suomalainen Naisliitto juhli 110-vuotista olemassaoloaan teemalla ”Naiset näkyviin”.

Kesällä 1907 perustettu Suomalainen Naisliitto on poliittisesti sitoutumaton naisjärjestö. Se edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, aktivoi naisia osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan, korostaa yhteisöllisyyttä sekä kannustaa naisia kasvamaan henkisesti ja kehittämään itseään.

Juhlan musiikillisesta annista vastasivat Aija-Riikka Kyllönen (piano) sekä laulajat Reetta-Stiina Rannanmäki ja Suvi Aalto (alakuva). Vaikuttajanaisen puheenvuoron käytti Liisa Jaakonsaari. Juhlapuhujaksi oli kutsuttu Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Eva Biaudet. Toimittaja Maija Kauppinen esitteli juuri painosta tulleen Naisliiton 110-vuotisjulkaisun ”Valkoisia variksia ja helmikanoja”. Puheenvuoron käytti myös liiton puheenjohtaja Leena Ruusuvuori.

Naisurheilijan äänen juhlaan toi Siiri ”Äitee” Rantanen. Häntä haastatteli Tuulikki Ritvanen. Joulukuussa 93 vuotta täyttävä hiihtäjälegenda kertoili värikkäästi lapsuudestaan Tohmajärven Kaurilassa ja palavasta halusta päästä hiihtämään ja osallistumaan hiihtokilpailuihin. Käsitellyiksi tulivat myös kilpailu-ura ja sen aikaiset olemattomat valmennukset. Siiri pitää edelleen kunnostaan hyvää huolta. ”Uamusilla seihtemän aikaan hynttyyt niskaan, kengät jalakaan ja eikun kävelemään”, totesi Siiri haastattelun päätteeksi.

Tarinoita Naisten Äänestä juhlassa esittivät Maria Hukkamäki, Teija Anneli Jokipii ja Sofia Pohls. Tarinat olivat osa muutaman kymmenen elämäkertavälähdyksen kokonaisuutta naisen elämän eri vaiheista. Tämä esitys oli saanut heinäkuussa valtavan suosion SuomiAreenan puistolavalla Porissa. Yllättyneenä panin merkille, että mukana oli otteita myös kahdesta minun kirjoittamasta tarinasta. Martta Immosen koulunkäynti ja Hilkka Heiskasen lottakokemukset olivat osa vaikuttavaa esitystä.

Väliajalla kohotimme maljat suomalaisille naisille ja nautimme leivoskahvit. Ennen juhlan alkua minulla oli tilaisuus vaihtaa muutama sana Siiri Rantasen kanssa. En ollut häntä koskaan aikaisemmin tavannutkaan. Päivän aikana syntyi muitakin hienoja kohtaamisia ennestään tuntemattomien naisten kanssa. Tuntuivat olevan kovin välitöntä porukkaa kaikki.

Naisten Ääni –tietokanta on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaa. Tähän mennessä tietokantaan on tallennettu lähes 500 tarinaa suomalaisista naisista. Naisten Ääni ja Kvinnor Berättar –verkkohankkeiden yhteissuojelija on Jenni Haukio. Suomenkielisen Naisten Äänen suojelijoina toimivat Siiri Rantanen ja Kaari Utrio. Ruotsinkielisen Kvinnor Berättär –hankkeen suojelija on Eva Biaudet.

Naisten Äänestä löytyy myös Tuulikki Ritvasen kirjoittama tarina Siiri Rantasesta

Olen omalta osaltani halunnut saada kuuluviin pälkjärveläisten naisten äänen. Heistä on tällä hetkellä 12 kirjoittamaani tarinaa Naisten Äänessä. Niiden tiimoilta sain kutsun tähän arvokkaaseen juhlaan, joka päättyi Aija-Riikka Kyllösen soittamaan Finlandia hymniin.

Lissu

Hyvään kotiin


Kuvat EJ


Kun lapsuudenkotini kammariin hankittiin ensimmäinen pehmustettu sohva, se oli niin suuri ihme, että naapurin muksut kurkkivat ikkunasta sisälle sen nähdäkseen.

Vaikka itse en ole sohvaihminen, niin jotenkin niitä sohvia vaan on huusholliimme kertynyt vuosien varrella. Vanha sohva on vaikea hävittää, eikä siitä aina edes raaskisi luopua.

Kahdenistuttava, nahkainen "Pikku Musta" hankittiin yhdeksänkymmentäluvun taitteessa. Silloiseen kotiimme se oli kaikin puolin sopiva, mutta tänne Talvipesäänpä se ei enää mahtunutkaan. Se survottiin hieman väkivaltaakin käyttäen makuuhuoneen nurkkaan. Eipä sillä ollut siellä muuta virkaa kuin pölykerroksen pintaansa kerääminen.

Alkoi kymmenen vuotta kestänyt eipäs-juupas kina siipan kanssa. Varsinkin siivotessa hermostuin siihen (siis sohvaan) ja uhkasin heti soittaa SPR:lle, että tulisivat hakemaan sen myymäläänsä.

Joka kerran siippa sai minut tunteisiin vetoamalla luopumaan aikeistani. Hänen toiveensa oli, että jospa tyttärenpojat sitä joskus tarvitsisivat. Tänä syksynä mittani oli täysi ja soitin SPR:lle. Sieltä luvattiin, että kaksi Riuskaa Miestä tulee sitä huomenissa hakemaan, jos se on kaikin puolin hyväkuntoinen.

Sovittuna aikana huomasin kun Kontin pakettiauto ajoi kiekkoa kadullamme. Meille on hieman vaikea löytää, vaikka osoite olisi tiedossa. Minä siitä sitten auton perässä korttelirallia juoksemaan ja huitomaan. Lopulta Riuskat Miehet huomasivat ja peruuttivat auton ovelle.

Sohva läpäisi kuntotarkastuksen ja miehet arvelivat että kyllä se menee aivan heti kaupaksi. Hieman haikeana vilkutin sen perään ja toivoin, että se pääsee hyvään kotiin.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että hyväkuntoinen tavara kannattaa kierrättää, jos sille ei ole ollut käyttöä muutamaan vuoteen. Nyt tuntuu että makuukammarin feng shuitkin virtaavat vapaammin.

Ride

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vuoden luontokuvia



Vuoden 2017 luontokuva julkaistiin lauantai-iltana Finlandia-talossa lähes salintäyteisen yleisön edessä. Kisan voiton vei kuhmolainen Ville Heikkinen kärppäkuvallaan ”Talven odotus”.

Voitto toi 25-vuotiaalle Heikkiselle muhkean palkintosumman lisäksi elämänsä ensimmäisen Helsingin matkan. Pääsin onnittelemaan Heikkistä henkilökohtaisesti kun satuimme tilaisuuden jälkeen yhtä aikaa liikennevaloihin. Sain samalla hehkutettua hänelle Helsingin upeaa kaupunkiluontoa.

Kilpailuun osallistui 850 kuvaajaa, kuvia oli yhteensä 14 251, joista semifinaaliin pääsi 1343 kuvaa. Finaalissa oli 260 kuvaa 143 kuvaajalta. Kuvat kilpailivat kahdeksassa eri sarjassa. Uutena sarjana oli ”Sininen ja valkoinen”, jonka voittokuvasta ”Kuuvaris” laskettiin 21.10 liikkeelle kahden euron juhlaraha

Kaikki sarjavoittajat  olivat tälläkin kertaa miehiä. Finaaliin oli sentään päässyt myös muutama nainen ja muutamia heistä palkittiin kunniamaininnalla. Palkintokorokkeelle asti pääsi ainoastaan yksi nainen, yleisöäänestyksen voittajaksi selviytynyt Taru Rantala kuvallaan ”Valon leikkiä” sarjasta Taidetta Luonnosta. Kuva sai myös tuomariston kunniamaininnan.

Omia suosikkejani olivat Rantalan kuvan lisäksi Kari Auvisen ”Kevättanssi” ja Ville Airon ”Vanha puu ja linnunrata”. Vino näkökulma näissä tilaisuudesta kuvaamissani kuvissa johtuu oikealla laidalla sijainneesta istuinpaikastani.
Sarjavoittajien kuvista minua miellyttivät eniten Ari-Matti Nikulan ”Kuusilampi”, Timo Vesterisen ”Riekonmarjapuu” ja nuorten sarjan voittaneen Lasse Kurkelan ”Harakoiden tappelu”. Kurkela oli aloittanut kuvaamisen kuusivuotiaana.

Luonnon siveltimellä -näyttely


Lissu

Kullankaivuussa






Siirtelin kompostikasaa paikasta toiseen, kun ei muutakaan puuhaa ollut. Se kyllä kannatti. Löytyi tavattoman muhkeita toukkia.

Plarasin kirjoja ja nettiä. Turilas? Sarvikuonokas? Viimein tuntui tärppäävän mieluisasti: kultakuoriainen. Niitä on lennellyt näillä main kesäisin. Pikkusormen paksuisia ja pituisia olivat.

Kun lisää kaivoin, kävin yhä kuumemmaks. Niitä oli riittävästi vaikka farmin ja firman perustamiseen. Hyödyllisiä ovat nämä luojanluomat, muuttavat puuta ja muuta mullaksi.

Haittapuolia ei nimeksikään, muuta kuin tuo ulkonäkö ehkä. Katsomaan tullut naisväki juoksi huutaen karkuun.

Mulla jo dollarit kimaltelevat silimissä. Eikös ne oo sapuskaakin suunnitelleet hyönteisistä. Jos näitä vielä lihotteleis...

EJ


Päiväkahvilla Euroopassa



Eräänä syksynä suunnittelimme matkaa Ruotsissa asuvan sisareni luo. Sinnehän pääsee muutakin reittiä kuin Turku-Tukholma laivalla, tuumailimme samalla juoksuttaen sormiamme Euroopan kartalla pitkin moottoriteitä.

Valkoisen pihaportin sulkeuduttua isännänviiri jäi jälkeemme tuulessa vilkuttamaan. Mukana kassit ja passi. Auton renkaat rouhaisivat pihan mutkaista soratietä eteenpäin.

Pysähdyimme ABC:llä ensimmäiselle ruoka- ja kahvitauolle. Poikkesimme matkalla Porvoossa katsomassa tulipalon jälkeen saneerattavaa kirkkoa. Jo pitkälle tuntuva tervan tuoksu kertoi paanukaton olevan viimeisteltävänä. Poikkesimme kirkon vieressä sijaitsevaan kahvibaariin, jossa tilasimme kahvit ja leivokset. Eteemme kannettu kahvi oli syntisen mustaa ja kallista. Se oli pahaa! Seuraava kahvipaikka olikin jo sukulaisen luona Sipoossa, jossa nautimme jutustelun lomassa normaalit suodatinkahvit.

Meillä oli liput Tallinnan laivalle, jolla siirryimme kätevästi Viron lattekahveille, jota valutan mieluusti kuppiini niistä automaateista, kun ei kotikeittiö ole käytettävissä.

Edessä oli Latvia valtavine peltoaukeineen. Oli peltonäkymää ja lisää peltoa. Niiden rinnalla Liperin pellot näyttäytyivät korkeintaan surkeina pellonpientareina. Heti alkumatkasta latvialainen poliisi yritti sakottaa meitä ylinopeudesta. Hän hävisi väittelyn mittarilukemista, joita hänellä ei ollut näyttää ollenkaan väitteensä vakuudeksi. Ei ainakaan todellisia.

Halusimme käydä katsomassa Riikan keskustaa, jossa upeat rakennukset ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet sotien hävitykseltä. Parkkipaikka löytyi ruuhkaisessa kaupungissa, jossa myös parkkiraha- latit onnistuimme vaihtamaan ystävälliseltä ohikulkijalta. Kahvipaikaksemme valikoitui Melnais Kakis, eli Mustan Kissan baari, joka ei ole sulkenut oviaan kertaakaan sataan vuoteen. Kahvi oli sielläkin vahvaa.

Siitä ajoimme yöksi Liettuan Kaunasiin. Hotellikin taisi olla Kaunas- niminen, jonne väsyneinä päämme kallistimme. Hotellin aamupala oli ruhtinaallinen ja kauniisti katettu. Kahvikin maistui. Siellä oli mielestäni koko matkan upein aamupalakattaus.

Matka jatkui. Seuraavana oli edessämme Puolan pohjoisosan kylien läpi ajettavat kiemurtelevat ja huonokuntoiset tiet. Pitkien peltoaukeiden jälkeen näkyi vihdoin havumetsääkin. Erään kylän kohdalla poikkesimme huoltoasemalle kahville. Puolan porokahvi käsitti kuumaan veteen sekoitettuja kahvinporoja, joista olisi kyllä keittämällä hyvän kahvin saanut. Myyjätyttö hymyili ystävällisesti tuodessaan kupit pöytään. Juomatta jäi. Kun olisi ollut enemmän aikaa, olisin opettanut tytölle kahvinkeiton.

Lähestyessämme Varsovaa tie leveni ja liikenne lisääntyi. Etenkin rekkaliikennettä oli Puolassa ja Baltian maissa paljon. Ihmisten ajotapa oli suorastaan järkyttävä. Navigaattorin muistissa oli osoite, mutta pahaksi onneksi juuri kohteemme kohdalla oli valtaisa tietyö ohjaten meidät miljoonakaupungin vilinään. Emme tienneet olinpaikastamme muuta kuin sen, että Varsovassa oltiin, mutta missä siellä, ei aavistustakaan. Kaupungin karttaa meillä ei ollut. Otimme moottoritieltä uudelleen suunnan ja seurasimme Centrum- opasteita. Kauempaa näkyi korkea hotelli, jonne uskoimme löytävämme reitin ilman karttaakin. Yösija oli tarpeen.

Seuraavan aamun kahviautomaatti oli matkan haasteellisin meille maaseudun kahvikulttuurin omaksuneille. Kone oli sellainen kahvikapseleilla ladattava, josta varmaan jokainen sai mieleisensä kahvin, jos osasi tunkea sen kapselin koneen syövereihin. Minä en osannut. Onneksi eräs ystävällinen turisti riensi oitis avukseni, ja sain minäkin kahvini. Hyvää olikin.

Sonnustauduimme jälleen tie päälle. Edessä oli pitkähkö ajomatka entisen Itä-Saksan poikki Hampuriin. Paikallistiellä ennen moottoritietä meidät poimittiin jonosta sivuun paikallisen poliisin toimesta. ”Ajokortti ja rekisteriote”, kuului pyyntö selvällä suomenkielellä. Meiltä vaadittiin sakkomaksua muka ajamamme ylinopeuden vuoksi, vaikka ajoimme jonon mukana samaa nopeutta. Kävi ilmi, että poliisi ei aio kirjoittaa kuittia sakosta, jolloin totesimme, ettei meillä ole rahaa vaadittua summaa. Hän esitti, että ajaisimme hänen perässään pankkiautomaatille noutamaan rahaa sakon maksua varten.” Ei sielläkään ole rahaa”, sanoimme hänelle. Kun ei ole niin ei ole, minkäs teet? Tarjosimme pienempää summaa kuin hän pyysi, mutta se tarjouskilpailu ei tuottanut tulosta. Lopulta poliisit sanoivat, että menkää! En enää muista, millä kielillä tuon puolituntisen rupattelutuokion kävimme. Varmaan sekalaista. Päästäkseen jatkamaan matkaa, suomalaiset luultavasti liian helposti maksavat noita mielivaltaisia sakkoja.

Ennen Saksan rajaa Puolassa oli leveää ja uutta moottoritietä, jossa täytyi pysähtyä tämän tästä tietullien vuoksi. Ei meillä ole missään vastaavia baanoja, joskaan ei ole tietullejakaan. Varsovasta lähelle Hampuria tuli reissun pisin, lähes 900 kilometrin yhtämittainen ajomatka. Väsytti. Seuraavana päivänä olimme taas saksalaisessa katukahvilassa nautiskelemassa kahvista ja muhkeista leivoksista.

Illaksi suuntasimme kulkumme kohti Tanskaa. Saksan ja Tanskan rajalla oli ensimmäiset rajamuodollisuudet sitten Helsingin. Aikaisemmin valtakunnan rajojen ylittämistä ei juuri huomannut. Yövyimme pikkukylässä lähellä Fredrikshavnin satamaa, aikomuksenamme jatkaa seuraavana päivänä laivalla Göteborgiin. Katusoittaja taisi tunnistaa meidät suomalaisiksi, sillä hän loihti haitaristaan Suhmuran Santran. Odotellessamme tilasimme sielläkin baarissa kahvit. Pieni satamakaupunki oli jo syyskuussa hiljainen.

Vihdoinkin Göteborissa! Menimme laivan kannelle katsomaan lähestyviä kaupunkinäkymiä ennen satamaan kiinnittymistä. Maihin päästyämme navigaattori ajatti muutaman ”kunniakierroksen” pikkukaduilla ennen kuin älysi ohjata meidät Frölundaan menevälle väylälle. Eipä aikaakaan, kun olimme jo siskon kahvipöydässä nauttimassa ruotsalaista kahvia, jonka maku poikkeaa suomalaisesta kahvista.

Ruotsissa olo tuntui jo siltä, kuin olisimme olleet lähes kotona. Jäljellä oli enää ajo Tukholmaan sekä laivamatka Vikingillä Turkuun. Latvian ja Puolan poliisi ei onnistunut sakotusaikeissaan, mutta ruotsalainen kollega ehti antaa Tukholman kuninkaan linnan edustalla n. 90 euron parkkisakon. Kolmen laivamatkan lisäksi ajomatkaa kertyi 4000 kilometriä. Parin viikon jälkeen oli ihmeen hyvä kotiin tulla taas.

Maikki

lauantai 21. lokakuuta 2017

Syksyn värejä



Ellu 3 v. ja Aleksi 6 v. kävivät Bittiparatiisissa ja lahjoittivat taulun. Sen taustan oli värittänyt Ellu ja muutoin syksyinen teos oli suunniteltu yhteistyössä äidin kanssa.

Aamulla ihasteltiin syksyn ensimmäistä kuuraa. Muutaman asteen pakkanen oli rypistellyt kasvien lehtiä. Aurinko lämmitti kuuran pois, mutta luonto oli yhä kauniin näköinen.

EJ


Toteemit


Mielestäni nämä pikkulampien vesirajasta zoomatut ja pystyyn nostetut kuvat näyttävät ihan toteemipaaluilta. Niissä voi nähdä erilaisia eläinten ja olentojen kasvoja. Ainakin minä näen.

Wikipedian mukaan toteemipaalu on Pohjois-Amerikan luoteisrannikon intiaanien perinteinen monumentti. Se toimii suvun tai klaanin vaakunana. Heimot kunnioittavat sen kautta omaa historiaansa tai heille tärkeitä asioita tai tapahtumia. Toteemipaaluun on tyypillisesti veistetty ihmis- ja eläinhahmoja.

Googlaillessani toteemia, törmäsin uskomattomaan väitteeseen, että Tohmajärven Salmilammen pohjassa makaa Euroopan ensimmäinen toteemi. Karhupäinen toteemipaalu olisi ollut muinaisihmisten uskonnossa pyhä esine ja palvonnan kohde, mutta miksi se olisi päätynyt lammen pohjaan, ihmetellään Seuran verkkosivuilla 7.8.2017 julkaistussa jutussa.

Lissu


Makuelämyksiä






Silloin tällöin tulee kokeiltua ihan uusia makuelämyksiä. Joihinkin jiäpi koukkuun, toiset taas karsiutuvat sukkelaan ensi maistamisen jälkeen.

Viime kesänä levittelin aamukahvisämpylän päälle pestoa. Nyt emäntä tekee pestoa mulle ilman italialaisia juustoja, jotka hän panee suoraan omien sämpylöittensä päälle. Pestoa hän ei käytä.

Aivan viimeisiä elämyksiä on chilisitruunainen broilerileike. Kun makuun tottui, se alkoi maistua. Aamupuuron oon vanahoilla päivillä oppinut syömään. Sen päälle on ripoteltava ehottomasti jäisiä mustikoita suoraan pakkasesta.

Eilisaamuna tuntuivat ouvon makuisilta, mutta mätystelin silti. Maku oli tuttu, muistui vähitellen mieleen. Mustikoitten joukkoon oli jäänyt marjalude. Niissä on omenahappoa, josta maku aiheutuu. Tuli syötyä hyönteisravintoa samalla. Ja mielessä alkoi pyöriä tämä biisi

EJ

perjantai 20. lokakuuta 2017

Luomakunnan herrat






Luomakunnan herraksi ihtesä kuvitteleva ihminen ei kuulemma oo paljon mittään, ei vaikka ois resitentti, Putin tahi Trumppi. Maapalloa pyörittävät kärsäkorennot kumppaneineen.

Yliopistotosentit väittävät näin, en minä omasta piästä keksi. Sanovat ihan suoraan, että ilman kasveja, sieniä, mikro-orgas... tuota... -organismeja ja hyönteisiä ei immeistä ees olis.

Eräs kehuu jopa lehtikotiloita ja vattumatoja. Toimittaja kyseli ääni vapisten, voisiko ihmistä olla iliman kunttamatoja. -Ei, kuului jyrkkä vastaus.

Aloin katella entistä kunnioittavammin ötököitä. Dosentti sanoi, että ne voivat siirtyä syyskylymillä sisätiloihin, mutta ei niistä oo haittaa, vaikka olisivat petohyönteisiä.

"Luonto on kehittynyt sellaiseksi, että kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä", pohtii dosentti ja jatkaa: "Luonnossa on kaksi olennaisen tärkeää prosessia. Toinen on yhteyttäminen ja toinen hajottaminen - ilman niitä biologiset systeemit eivät toimisi".

Lukekee hyvät immeiset juttu täältä.

EJ


Vanhus



"Oonko jo vanhus", kysyin tänään aamukahvipöyvässä monikymmenvuotiselta lähihoitajaltani. Sain myöntävän vastauksen, pää nyökytteli virkeästi.

Vielä halusin siinä torkkuessani tietää, mitkä ovat vanhuuven merkit. "Kato netistä", Hän sanoi ja upposi Bilteman paksuun myyntikuvastoon, plarasi sivuja poissa olevan näköisenä.

"Mitteepä sieltä löytyy", virittelin. "Varaosiako ehit?"

"Talutushihnoja ja kaulapantavaloja tässä kahtelen... ois vilkkuvaloillakin... ja värillä on väliä..."

- Hauhvuh, kuului pihamaalta. Siellä ootettiin innokkaina. Oli aika nousta ja lähteä. Aattelin, että mielenkiintoista nähä, mihin suuntaan ne tänä aamuna vanhusta kävelyttävät. Tuas mäntiin sorsalammikolle. Ne ovat jo tottuneet meihin.

Yläkuvan varis ootteli kaveriaan ja ihmetteli, eikö tänään alakaan sataa.

EJ


Tissinsiemenet



Pojan esikoisella on kolme toivomusta, kun hän tulee luokseni yökylään; että pääsee mummon kanssa saunaan, mummo paistaa pikkulettuja ja Kaarinan tapaaminen.

Kaarina on koulukaverini. Hän kutsui meidät ensimmäisen kerran yhdessä kylään muutama vuosi sitten. Tyttö ihastui ikihyviksi Kaarinaan ja tuumasi kotimatkalla: ”Nyt meillä on yhteinen ystävä.”

Erään kerran tytön ollessa neljänikäinen, istuimme saunan lauteilla vierekkäin. Tyttö kosketti sormellaan rintaani ja sanoi: ”Mummon tissi”. Ja jatkoi hetken päästä: ”Mummolla on isot tissit. Äidillä on pienet tissit.” Osoitti sitten etusormillaan omaan rintaansa ja totesi: ”Mulla on tämmöiset tissinsiemenet.” Hetken päästä kohotti kädellään rintaani ja kysyi ihmetellen: ”Ja tästäkö muka minun isi on imenyt maitoa silloin kun se oli vauva?”

Saunominen kerrostalon saunassa mummon kanssa kahdestaan on pienestä ihmisestä kivalla tavalla jännittävä kokemus. On se ainakin erilaista kuin perheen kanssa omakotitalon saunassa.

Saunan jälkeen herkuttelemme sitten pikkuletuilla. Sen jälkeen uni maistuu. Molemmille.

Lissu

torstai 19. lokakuuta 2017

Kaaharit






Yhä harvemmin tulee lähettyä valtateille autolla ajelemaan. On alkanut hirvittää vanahaa miestä.

Päivänä muutamana sain päähäni pistäytyä tuolla maakunnan metropolissa, oli muka jotain tähellistä asiaa.

Kun Joensuu läheni, yhä useampi auto pyyhälsi ohi, vaikka koetin nouvatella suurinta sallittua nopeutta. Ohituksia tapahtui mahollisissa ja mahottomissa paikoissa.

Tietyt automerkit erottuivat, mutta monen muunkin ajoneuvon kuskit kaahasivat. Mitenkähän usein he saavat sakkoja ja kuinka suuria? Havaintojeni mukaan kyllä jarruttivat peltipoliisin kohalla.

Tällaisia mietin, kun palatessa kärähin ite. Hyssyttelin kirpputojotalla jonon jatkona nopeusmittaria vilkuilematta ja ketään ohittamatta. Erään kameratolpan kohalla välähti.

Jonkin ajan päästä vaimo sai kirjeen. Hän säikähti pahanpäiväisesti, kun nimen ja osoitteen yläpuolella luki suurin mustin kirjaimin "Poliisi". Vapisevin sormin avasi kirjeen. Sitten kohta kuului korviini painokelvotonta tekstiä. Poliisi antoi kirjallisen huomautuksen, koska hänen omistamallaan autolla oli ajettu 83 km/t kaheksankympin rajoitusalueella.

Viimein uskalsin kertoa tapahtuneesta. Huomautus oli ihan oikein mulle, koitan olla jatkossa varovaisempi. Vähäinenkin ylinopeus on liikenneturvallisuusriski, kuten poliisi totesi. Ojennan meille kaahareille kalpean mäntykukan, jossa ei oo vähääkään lehtivihreää.

Jokaisella näyttää olevan mielipide  nopeusrajoituksista. Mielestäni niitä tarvitaan tietyissä olosuhteissa, ja jokaisen olisi noudatettava niitä. Erivapauksia ei tarvita.

EJ


Karmeen kurmeeta






Vilkaisin Joinsuun Prismassa tuoreen luomulehtikaalin hintaa: noin 14 euroa kilo. Vaimo sanoi, että karmeeta. Samaan aikaan kukkakaali maksoi vajaan euron kilo.

Tuli laitettua kallista lehtikaalia kasvimaalle yli oman tarpeen, punaista ja vihreää. Sato oli erinomainen niin laadultaan kuin määrältään. Nypimme nuoria oksia pellille puu-uunin mietoon jälkilämpöön. Keskiruodosta irrotetut kaalinpalat kuivuivat alle 50 asteessa. Niistä täyttyi monta purnukkaa, useammaksi vuuvveksi. Kuivattuna maku on leppoisampaa, varsinkin jos vellin tekee kauramaitoon. Kurmeesapuskaa se on, hintansa väärtiä.

Edellisvuonna vaivanneita kaalikoita ei näkynyt, mutta kesän kääntyessä syksyyn alkoi alalehtiin ilmaantua reikiä. Lehtikaali kelpasi vihreille toukille, jotka ilmeisesti olivat kaaliperhosen jälkeläisiä. Uskon että näin höystettynä maittaa myös jäniksille talvella. Kyllä sitä vielä jäi, 14 euron hintaista  tavaraa. Ilmaiseksi saavat puput.

Näin tuli ruokittua iso pere tänäkin vuonna. Tieteilijät valavat uskoa meikäläisen viljelyharrastuksiin.

EJ


Lokakuun läsnäolo




Lokakuisissa lätäköissä roiskuu mustamaalauksen kura. Vedän villaista takkia tiukemmalle, nojaan vastatuuleen. Se hidastaa kävelyä. Myrsky raastaa lehdet voimallisesti elehtien. Kaikessa soi tuuli. Ei puhaltavaa puhuria pidä kiinni sitoa. Antaa kesän mennä. Siitä jää sentään mieleen muisto. Ruskalehdet kääntyilevät ja kiirivät pitkin pihatietä. Värikkäät vierailijat jäävät pihalle loikoilemaan. Vanha harava saa töitä.

Illalla ikkunan takana hiljaisuuden siivet lepäävät pihlajan oksissa. Eivät osaa pimeässä lentää. Kiirivien lehtien rapina tuo mielenrauhan. Pahat unet torkkuvat poissa. Lyhenevän päivän valo saa levähtää. Etäännyn pois kesästä. Otan tilanteen haltuun. Olen iltaisin pussiteenainen.

Pimeys sallii valon näkyä. Jo vähäinenkin tuikku poraa reiän pimeään. Tähtitaivas ja kuutamo loitontavat pimeän kauas avaruuden kaarevaan suojaan. Päiviä vaipuu aikaisin iltaan, niin nuorena nukkuvia.

Kuka muistaa kaisloja katkenneita, kumollaan olevia veneitä tai rannalle vedettyjä laitureita? Kesäkeittiö nuokkuu luukut ikkunoissa. Pellolla menee keltainen puimuri, nyhtää viimeistä satoa märehtijäin suuhun. Kotikylän yllä on viikkoja kestävä hanhien näytelmä. Minä katson varjostaen kädellä silmiä. Kuinka noin upeaa edes on olemassa? Se jättää ikävää jälkeensä.

Minä jätän marja-aronioita pensaaseen poimimatta mustarastaita varten. Olen sen niille velkaa keväisestä laulusta. Pihlajanmarjoissa räiskyy raskaana punaista. Elämä ei ole näinä päivinä rakkaudetonta. Ei lokakuisinakaan päivinä, jolloin päiviä kiertyy usvan kapaloihin. Pimeys lumoaa revontulissa, kuutamoissa. Lapsi kysyy pimeässä: Missä on tähdet? Siellä nekin ovat linnunradan holveissa. Niillä on lasten silmät.

Maikki

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hirveää


"Miksi joillakin seurueilla on vahtitornit asetettu yleisten teiden varsille siten, että niistä ei voi ampua kuin tielle tai tien yli?" Näin kirjoittaa Kiteen paikallislehessä Koti-Karjalassa Erkki Arovainio, intohimoinen mehästäjä itekkin.

Aiheellinen kysymys. Sitä voisi jatkaa ihmettelemällä, miksi hirviä ajetaan liikennöidyille teille päin. Eikö suunnan tulisi olla päinvastainen?

Kuulin joittenkin arvioivan tätä mehästäjien tiehakuisuutta sillä, että porukat ovat niin ukkoutuneita, etteivät jaksa kauempaa mehästä saalista raahata. Mutta onko niin huonokuntoisille aihetta antaa ees tussaria käteen?

EJ

Matara






On niin sateisenharmaa päivä, että laitanpa näkösälle kuvia matarakiitäjistä, joita majaili Bittiparatiisissa männä kesänä. Ne muistuttavat isojen poikien kalliita leluja, hävittäjiä. Tulee samalla käsiteltyä sotilaallisia asioita, jotka ovat harvemmin esillä täällä.

Itse asiassa kyseessä on hävittäjän ja helikopterin yhistelmä, jollaista sotainssit eivät tietääkseni ole vielä kehittäneet. Se pörrää ilmassa paikoillaan kuin kolibri muutaman sekunnin ajan mettä imiessään ja hurahtaa sitten pikapikaa seuraavaan kukkaan.

Monet kiitäjäperhoset surffailevat vain öisin, käyvät tankkaamassa perhosbaarissa ja kukissa. En jaksanut valvoa niihen tähen. Mataran näki joskus päivisinkin.


Joku on luonnehtinut tätä perhosta kauniiksi kuin karamellipaperi. Kesäkuussa ottamastani yläkuvasta voisi semmosen johtopäätöksen tehä. Alakuva on otettu elokuun puolenvälin jälkeen.

Miksi se majaili täällä? Ehkäpä siksi, että maitohorsma rehotti Bittiparatiisissa. Se on niin kaunis kukka, että antaa vuan rehottaa. Matarakiitäjän toukka syö maitohorsmaa.

EJ


Oranssi aurinko




Sain eilen ystävältäni tekstarin, jossa hän kehotti katsomaan oranssia aurinkoa. Loin katseeni kohti taivasta. Se oli ihan tasaisen harmaa eikä aurinkoa näkynyt.

Menin parvekkeelle varmistamaan asiaa ja siellähän se mollotti kaakon suunnalla hehkuvan oranssina pallona naapuritalon katon yläpuolella. Oli kyllä aika epätodellinen näky.

Pokkarilla nyt ei vaan kovin kummoista todistuskappaletta tuosta ihmeestä saanut, väri jäi vähän pliisuksi.

Päivän mittaan uutisista selvisi, että ilmiö johtui ilmassa olevista pienhiukkasista, joita on kulkeutunut Portugalin metsäpaloista. Mukana on myös Saharan aavikolta tullutta tomua. Suomeen asti hiukkaset on puhaltanut Irlannin rannikolla pyörinyt Ophelia-hurrikaani.

Lissu

Lanttukukko




Ostin joku aika sitten torilta lanttukukon puolikkaan. Heti kotiin tultua leikkasin kukosta kunnon viipaleet, sipaisin oivariinia pintaan ja nautin kylmän maidon kera. Voi mahoton miten hyvää oli!

Kukon oli leiponut kiteeläistaustainen Paula. Hänellä on Tuusulan Riihikalliossa pieni leipomo ja piirakkapuoti. Kerran viikossa Paula on käynyt Hakaniementorilla myymässä leipomiaan lanttukukkoja, karjalanpiirakoita, kakkuja, lusikkaleipiä ja pullia.

Mieleeni on jäänyt lokakuun ensimmäinen sunnuntai kaksitoista vuotta sitten. Olin Hakaniemessä markkinoilla. Kukkokojun nähdessäni muistin ystäväni Liisan kertoneen, kuinka hän äitinsä kuoleman jälkeen oli ostanut lanttukukkoa, itkenyt ja syönyt sitä muistellen äidin leipomia kukkoja.

Olin menossa markkinoilta Liisaa tapaamaan. Hän oli kotiutunut pari päivää aikaisemmin sairaalasta. Soitin Liisalle ja kysyin voisinko tuoda hänelle jotain torilta. ”Tuo puolikas Joensuun Herkkuleipomon lanttukukkoa”, pyysi Liisa. Kukon saatuaan halusi, että syömme sitä yhdessä heti. Kaksi viikkoa myöhemmin Liisa siirtyi tuonilmaisiin. Viimeisen leposijansa hän sai synnyinseudullaan Kiteellä.

Ollessani lapsi, äiti paistoi suuren lanttukukon kerran viikossa. Kypsän kukon hän kääri ensin voipaperiin, sitten muutama Karjalainen kukon ympäri ja lopuksi vielä harmaa viltti kääreeksi. Näin menetellen kuori hautui pehmeäksi ja kukko pysyi lämpimänä päivällisaikaan saakka.

Äidin lanttukukon voittanutta ei ole vastaan tullut.

Lissu

JK. Opiskelin talvikauden 1962-1963 Kylänlahden kristillisessä kansanopistossa Pielisjärvellä. Lukemattomat olivat ne ruokapaketit, joita me opiskelijat saimme kotiväeltämme talven aikana. Usein paketista paljastui lanttukukko.

Kuvassa juukalaiset Eino ja Heino Tuononen, Lauri Ryynänen ja tuupovaaralainen Pentti Haaranen ”laulattavat kukkoa”, jonka joku kuvan pojista on saanut. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Hirvipaistin seikkailut

Kuva EJ

Eräänä syksynä Kukkahattu ja Lippalakkimies olivat voittaneet parin kilon hirvipaistin maanvuokraajien sarjassa. Koska he itse eivät olleet hirvipeijaisissa, oli järven toisella puolella asuva mies luvannut toimittaa paistin perille.

Mies hurautti mopollaan Hattusten mökille. Hirvipaisti matkasi kätevästi repussa. Mutta Kukkahattu ja Lippalakki olivatkin juuri laittaneet mökkinsä lukkoon ja lähteneet myötämöisin pois kesälaitumilta.

Mopomies vei hirvipaistin parin kilometrin päähän naapurin pakastimeen. Kun joulu lähestyi, siellä emäntä halusi tehdä tilaa leipomuksilleen. Toinen avulias naapuri tarjoutui siirtämään paistin oman porstuansa pakastimeen.

Jonkin ajan kuluttua heillä oli käyntiä kaupungissa ja niinpä he ilmoittivat Hattusille tuovansa hirvipaistin tullessaan. Vasta nyt Hattuset kuulivat ensimmäisen kerran voittamastaan paistista. Kukkahattu keitti kaffeet valmiiksi, mutta kun vieraat saapuivat, he huomasivat että paisti ei ollut lähtenytkään heidän mukaansa.

Joulu tuli ja meni. Vuoden vaihteessa Hattuset menivät taas mökilleen. Uudenvuoden aattona he päättivät lähteä kirkon yömessuun. Mökkitiellä heitä vastaan kurvasi auto valoja vilkuttaen. Kun Hattuset ihmettelivät mikä hätänä, niin eipä muuta kuin että vastaantulijalla oli nyt se hirvipaisti kyydissään.

Paisti siirrettiin yön pimeydessä auton takakonttiin. Messun jälkeen se laitettiin tietenkin mökin pakastimeen. Kun palattiin loppiaisena kaupunkiin, pääsi paistikin vihdoin oikeaan osoitteeseen. Pääsiäisen tienoilla Lippalakkimies valmisti hirvipaistista pohjalaiselle vävylleen maukkaan aterian.

Ride

Satokato



Aikamoisena jää kulunut kesä maatalouven historiaan. Viljelijöitten hiukset harmaantuvat entisestään muunkin kuin ikääntymisen takia. Ainakin täällä itäisissä metsissä tuntuu käyneen melkoinen kato.

Tämä surettaa varsinkin nuorten yrittäjien osalta, alalle lähteminen on muutenkin vaatinut uskallusta. Riskejä yrittämiseen aina liittyy, mutta maatalous on lisäksi melko herkkä luonnon olosuhteille, joita on vaikea ennakoija. Siinä suhteessa ei ole paljon eistytty Saarijärven Paavon ajoista.

Mieleen on jäänyt Ruuneperin runosta säkeet "pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme viljan halla". Viljelijät tarvitsevat tällaisissa tilanteissa tuen lisäksi empatiaa myös muilta kanssaeläjiltä.

Eihän tilannetta voi suuriin nälkävuosiin verrata, vaikka sääolot ovat 1800-luvun katovuosia muistuttaneet. Tuskin näemme kerjäläisiä siinä mielessä kuin tuolloin. Henkisesti aika on kuitenkin viljelijöille raskasta, osalle myös taloudellisesti.

Menneillä vuosituhansilla saattoivat heinäsirkkaparvet olla vitsauksena. Nyt voi lintuja kuhahtaa pelto täyteen. Jutun viljelijä jaksoi suhtautua fiksusti luonnonilmiöön.

EJ


Huolituoli


Kuva Lissu
Kivikauden ihmiset tuskin olisivat selvinneet ilman herkkäunisuuttaan. Ilman sitä he olisivat joutuneet helposti vihollisen tai villieläinten hyökkäyksen kohteeksi. Herkkäunisuus oli nukkujille arvostettu, hyvä ja turvallinen ominaisuus.

Nyt kun emme elä enää kivikautta, ei olisi tarpeen herätä jokaiseen pieneenkin risahdukseen tai lentokoneen ylilentoon. Ei olisi tarpeen nousta katsomaan kaihtimen raoista jäniksen tai kissan sytyttämiä ulkovaloja miettien, että mikähän siellä pihalla liikkuu. Niissä tilanteissa kannattaisi vain kääntää kylkeä ja miettiä itselle mieluisia, mukavia asioita.

Me ihmiset olemme erilaisia unenlahjojen suhteen: toiset nukkuvat paremmin, toiset huonommin. Nukkuminen muuttuu myös usein elämän aikana. Osa meistä on aamu-unisia, osa iltaunisia, osa lienee molempia. Yhteiskunta pyörii pitkälti aamuvirkkujen aikataululla, ja sekös on myrkkyä kaltaisilleni aamu-unisille. Vaikka kuinka tekisi mieli vetää peittoa korville, on vain noustava toisinaan aikaisin ylös.

Ihminen nukkuu kolmasosan koko elämästään. Tosin osa meistä ihmisistä kärsii suoranaisesta unettomuudesta ainakin ajoittain. Silloin tuntuu, että kaikki muut nukkuvat, mutta valvoja yksin valvoo ja koettaa saada unenpäästä kiinni. Eihän se niin ole, vaan jotkut muutkin valvovat. Nukkumisesta ei tahdo tulla mitään, jos ihminen jo valmiiksi pelkää, kuinka väsyneenä aamulla herää.

Eräässä lehtiartikkelissa neuvottiin, että huolien kanssa ei pidä mennä nukkumaan. Huolet on käsiteltävä jossain sopivassa paikassa erikseen ja päivänvalossa. Ei saa viedä kotihuolia töihin, eikä tuoda työhuolia kotiin. Se on helpommin sanottu kuin tehty! Olisikohan varattava ihan oma huolituoli ikävien asioiden käsittelemiseksi pois päiväjärjestyksestä? Kenties kannattaisi viettää päivittäin huolihetki, jolloin voisi vaikka kirjoittaa mieltä askarruttavat asiat pois.

Siihenkin, että valvoo, voi varautua etukäteen. Voi yrittää miettiä, mitä elämässä on sellaista, joka estää unen tulon, ja sitten muuttaa sitä asiaa. Itselleni iltakahvi saa aikaan lukuisia iltayön unettomia tunteja. Tulee käytyä jääkaapilla. Itseään voi tyynnytellä, että huonosti nukkumisesta ei seuraa mitään kauheaa, vaan se menee ohi. Sopiva määrä liikuntaa päivän aikana tuo minulle hyvän unen. Voi olla hyvä ihminen, vaikka nukkuukin huonosti.

Tunnen henkilöitä, jotka nukahtavat siihen, mihin päänsä kallistavat. On heitäkin, jotka menevät illalla viimeiseksi nukkumaan, mutta ovat ensimmäisenä aamulla hereillä. Heitä käy lähes kateeksi.

Täydenkuun aikaan jotkut eivät saa nukutuksi. Uni paastoaa. Se on kuuhulluutta. Lieneekö ilmiö tarua vai totta, mutta saahan kuu aikaan vuorovesi-ilmiönkin, siis miksi ei unettomuuttakin. Silloin nukkuja valvoo.

Maikki

Kuva EJ

maanantai 16. lokakuuta 2017

Kaksi kaunista






Kaunis on tämä kaksikko, sinisiipi ja kelta-apila. Sopisivat vaikka Miss Suomi -kisoihin, mutta kun on enempi Ruotsin värit. Kuva oli pahnan pohjimmaisena kesän arkistoissa, joita plarasin uamupäivällä.

Kelta-apilan strategiset mitat ovat: 15-35 cm, kaksivuotinen, pystyvartinen, lehdykät kapeita ja ruodittomia 1-1,5 cm, kukat 6-7 mm, harvinaistunut laji.

Ja mitteepä sanotaan kirjassa sinisiivestä: sosiaalinen, sammuttavat usein janoaan isolla porukalla metsäteiden kosteilla lammikonpohjilla, kokoontuvat kanervan kukille, joissa yöpyvätkin.

Kanervan kukille? Oiskoon tämä kangassinisiipi hairahtunut vallan vieraaseen kukkaan. Miespuolinen on, koska siivet ovat siniset. Eihän se sitten pääsiskään missikisoihin. Tyttösinisiiven siipien yläpinnat ovat ruskeat (alakuva). Se pysyy uskollisena kanervalle. Kauniita ovat nekin.

EJ


Pareidolia





Erään kerran iltalenkillä ollessani pyöräilin naapurilähiöön katsomaan tulevaa Ruususenrinteen asuntoaluetta, jonka rakentaminen on alkanut katutöillä. Katua varten on kaadettu metsää ja räjäytetty kalliota. Otin kuvia ja surin hyvän kielometsän tuhoutumista. Kallioleikkausta zoomaillessani huomasin varsin yrmeän näköisen kivikasvon leikkauksen pinnassa.

Näen kasvoja ja joskus muitakin hahmoja kallioissa, kivissä, puissa, pilvissä ja veteen kuvastuvissa heijastuksissa. Hiljattain kuulin, että tällaista näkemisen muotoa kutsutaan pareidoliaksi.

Wikipedian mukaan pareidolia on kognitiivinen vinouma, jossa epämääräiset ja satunnaiset aistihavainnot muokkaantuvat yksilön mielessä selkeiksi ja merkityksellisiksi. Tyypillisesti pareidolia-ilmiö koskee kasvojen näkemistä.

Lissu

Mustangit



Hetkinen, missäs oon nähnyt aikaisemmin saman tapaisia tauluja? Jossain eläintarhassa vissiin, telkkarikuvan välityksellä. Hevosaitauksissa niitä näkee kai harvemmin.

Kyselin asiantuntijoilta, jotka kertoivat, että ihan täyttä asiaa. Ohikulkijoilla on joskus tapana mennä taputtelemaan heppoja ja voivatpa kaivaa taskunpohjalta jotain, mikä ei välttämättä ole hyväksi.

Meikäläisestä ei ole menemään hevosten lähelle. Pitkä on putki, jolla kuviakaan otan. Lapsuuvessa hevosia oli melkein jokaisessa talossa, paitsi meillä. Niinpä en tottunut niihin kuten moni ikäiseni. Mutta unelmoija aina suapi, vaikka mustangeista.

Sen muistan, että hevoset olivat yleensä metsissä kesälaitumilla lepäilemässä talven tukinajosta. Heinäaikaan niitä haettiin taas taksvärkkiin. Vapauvessa jo hieman villiintyneen luupään sai paraiten kiinni ja valjaisiin, kun lähestyi ruisleivän kannikka käissä. Se oli kuitenkin omistajien hommia, ohikulkijat laittoivat siihen aikaan leivänpalat omiin suihinsa.

EJ

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Metsäterapiaa



Metsässä samoilu on tehokasta terapiaa. Metsässä oleskelu vaikuttaa elimistöön jo muutamassa minuutissa; verenpaine laskee, sydämen syke rauhoittuu ja stressihormoni kortisolin määrä vähenee.

Metsäterapia on maailmalla vauhdilla leviävä hyvinvointitrendi. Viime vuosina on tehty paljon tutkimuksia luonnon vaikutuksesta ihmisen mielialaan.

Japanissa metsäterapiaa tarjotaan lääkärin ohjauksella ihmisille, jotka haluavat parantaa hyvinvointiaan ja terveyttään. Japanilainen lääkäri Fumio Hirano Takemura on käynyt metsäterapian merkeissä jo useita kertoja Suomessa. Ensimmäisellä matkallaan 2009 hän tapasi sattumalta Itä-Suomen yliopiston matkailuliiketoiminnan professori Raija Kompulan. Siitä alkoi yhteistyö. Yliopisto kehitti Takemuran avustuksella metsäterapiaan liittyviä matkailutuotteita, joita japanilaiset tulivat innolla meille testaamaan. Aiheesta lisää täällä.

Sipoossa lääkärin määräämiä terveysmetsäretkiä kokeiltiin pari vuotta sitten. Metsäkylpyjä määrättiin stressiin, masennukseen ja aikuistyypin diabetekseen. Palaute oli innostunutta. Kokeilusta lisää täältä.

Luin jutun masennuksesta ja työuupumuksesta kärsivästä Mirja Nylanderista, joka oli Lapissa patikointiretkellä sisarensa kanssa. Ennen puunhalaajiin hymähdellen suhtautunut metsätieteilijä tunsi kutsun. ”Se ei ollut mikään ääni. Minä vain tajusin, että minun täytyy lähteä kävelemään vasemmalle viistoon, pois siitä polulta”, sanoo Nylander. Pari kilometriä käveltyään siskokset näkivät noin 600-700 vuotta vanhan petäjän. ”Puu välitti minulle jollakin tavalla viestin, että seiso hänen edessään, hän valuttaa sinulle energiaa, kun sinä olet ihan lopussa.”

Nylander kertoo tapahtuman mullistaneen hänen elämänsä. Hän koki saavansa metsäretkestään niin paljon voimaa, että halusi selvittää juurta jaksaen mitä hänelle metsässä tapahtui ja mistä se johtui. Nylanderin kokemuksista saivat alkunsa metsäkellintä ja puuhengitys. Ne ovat keinot, joista hän itse ammentaa terveyttä ja henkistä hyvinvointia. Metsäkellintä on tietoista oman hyvän olon ja terveyden ylläpitämistä metsän avulla. Puuhengitys on yksi metsäkellinnän osa, jonka tarkoituksena on puita vasten hengittämällä ja mielikuvaharjoitteita tekemällä saada energiaa puista.

Kun ajattelen aikoja taaksepäin, minusta tuntuu että ihmisillä oli luontainen taito terapoida itseään metsässä ja hakea sieltä voimaa. Mieleeni tule isä, joka väsymyksen yllättäessä metsätöissä lepäsi hetken nojaamalla puuhun. Ja äiti, joka viihtyi marja- ja sienimetsässä. Metsään hän lähti mieluiten yksin. Näin hän sai ”omaa aikaa” työntäyteisen arjen keskellä.

Olen kiitollinen monipuolisesta kaupunkiluonnosta asuinympäristössäni. Moni alakulo ja väsymys on haihtunut taivaan tuuliin rannoilla, puistoissa ja kaupunkimetsissä liikkuessa.

Runoilija Timo Pusan sanoin: ”Mene metsään/ ilo istuu siellä puiden siimeksessä/ ja tarjoaa kättään jokaiselle.

Kuvat ovat ruskaretkeltäni Roihuvuoresta.

Lissu