sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Ilo irti


Kuva Ilkka J
Kuva Matti H
Joensuussa iloitellaan, tänne lastut lentelevät. Onnellista uutta vuotta!

EJ

Viimeiset tinat


Kuvat EJ

Sähkökatkot ovat piinanneet joulun aikaan varsinkin täällä Itä-Suomessa. Muutakin piinaa on nyky-immeiselle tiedossa, kun tuo kaikkikiel... eikä kun kaikkitietävä EU meinaa laittaa katkolle tinan valamisen. Ei ollut sellaisia piinoja lapsuuteni mummolassa. Koko kylällä ei ollut sähköjä vielä viisikymmentäluvun lopulla ja tinoja valettiin surutta, jos vain oli jostain onnistuttu saamaan tinapötköjä.

Elettiin uudenvuodenaattoa. Miten lie sana kulkeutunut, mutta kun navettatyöt oli tehty, alkoi kylän nuorisoa kokoontua mummolan tupaan iltaa istumaan. Mummo ja ukki vetäytyivät hienotunteisesti omaan kamariinsa, joten nuoriso sai touhuta vapaasti keskenään.

Ensin leikittiin seuraleikkejä, kuten laiva on lastattu ja viimeinen pari uunista ulos. Sitäkin mahtui suuressa tuvassa leikkimään, ja jos ei aikaisemmin, niin viimeistään siinä vaiheessa alkoi muodostua hellupareja. Minäkin huomasin, että olin saanut peräti kaksi ihailijaa, Tompan ja Veken. Mukavastihan se kutkutti kuusitoistavuotiaan neidon rintaa.

Kun oli kuunneltu vanhan Becker-seinäkellon kaksitoista hopeista lyöntiä, siirryttiin puuhellan viereen tinoja valamaan. Sormien välissä pidettävästä tinamöykystä yritettiin sitten ennustaa tulevaa. Parhaiten se onnistui seinälle heijastuvasta varjosta.

Vaan eipä osattu ennustaa, että mummo, joka ei tiettävästi edes ollut sairaana, nukkuisi pois saman vuoden tapaninpäivänä. Hän istui tuolloin kaikessa rauhassa keinutuolissaan kuuntelemassa "oman pappinsa" puhetta eli ortodoksista radiojumalanpalvelusta.

Ei osattu ennustaa sitäkään, että vuoden 1959 tinanvalajaiset jäisivät viimeisiksi tuossa suuressa, hirsisessä talossa. Mummon kuoltua talo purettiin kun eno meni naimisiin ja tilalle rakennetiin uusi talo.

Ei siitä Veken ja Tompan kanssa seurustelustakaan sen kummempaa kehkeytynyt. Juuri kun Veke tarjosi minulle pastilleja ison kuusen alla mummolan pihalla, eno tuli portaille ja komensi: "Ride, tule heti sisälle!"

Tompan tapasin kymmeniä vuosia myöhemmin. Oli edelleen poikamies. Kertoi, että ei ole voinut unohtaa silloista ihastustaan. Siippakin oli siinä kuulolla, joten nauruksihan se meni meiltä kaikilta. Vakavasti puhuen: vain puolet lienee enää jäljellä meistä mummolan viimeisistä tinanvalajista.

Ride

Inventaario


Vanhoja apteekkipulloja. Kuva EJ

Kuusikymmentäluvun alkupuolella olin töissä lääketukkuliikkeessä. Meitä oli siellä vain 20-25 henkilöä, joten olimme kuin yhtä suurta perhettä. Tukku oli vast'ikään perustettu Joensuuhun, joten kaikki olimme aloittaneet työmme suunnilleen yhtäaikaa ja suurin osa työntekijöistä oli nuoria, naimattomia naisia.

Uudenvuoden aattona pidettiin suuri inventaario. Eipä siinä muita huvituksia tarvinnutkaan vuodenvaihteeseen keksiä. Pääkallon paikalla Helsingissä oli jo ajettu pitkät "tietokonelakanat", joissa näkyi ainakin lääketehdas Orionin tuotteiden nimet. En muista minkälaisille lomakkeille muiden lääkefirmojen saldo merkittiin.

Koska kyseinen lääketukku ei toimi enää Joensuussa, voinen kertoa, että siellä oli monta erilaista osastoa, jossa erilaiset lääkkeet säilytettiin sopivissa lämpötiloissa. Meille nuorimmille tytöille lankesi kuin itsestään kylmähuoneen inventoiti. Takki päällä ja hanskat käsissä laskimme purkkeja ja putkiloita. Tunnelma oli kuin suuressa kaappipakastimessa.

Toinen "jännä" paikka oli myrkkyhuone. Sinne ei kenelläkään ollut yksin menemistä, vaan mukana oli oltava farmaseutti, jolla ainoastaan oli avain tuohon pankkiholvimaiseen, eristettyyn huoneeseen. Sain siellä myrkkypurkkeja laskiessani melkein suljetunpaikan kammon.

Kemikaliohuone oli meille nuorille naisille kuitenkin mieluisin paikka. Lääkkeitä emme tietenkään saaneet ostaa, mutta kemikaliotuotteita huomattavalla henkilökunta-alennuksella. Aina sieltä löytyi jokin tarpeellinen, ihanalle tuoksuva voide tai saippua.

Evään kanssa ei ylitöihin tarvinnut jäädä. Talossa oli oma emäntä, ja niinpä koko valkotakkinen "armeija" sai illan mittaan virkistäytyä viihtyisässä, kynttilöin koristellussa ruokasalissa. Tarjolla oli kahvia ja voileipiä.

Puolille öinhän siellä meni, ennen kuin kaikki tavaramäärä oli manuaalisesti laskettu ja kellarin liuokset ja säkkitavara mitattu ja punnittu. Utraan ei mennyt enää linja-autoja, joten punkkasin sen yön jonkun kaupungin keskustassa asuvan työkaverini luona. Siellä täällä saattoi harvakseltaan nähdä jonkin ilotulitusraketinkin, kun kaikkemme antaneina taapersimme talviyössä kohti majapaikkaa.

Punatiilinen rakennus on vielä olemassa, vaikkakin muussa käytössä. Joskus ohi kulkiessa hämmästytän kanssaihmisiä kertomalla, että olen hamassa nuorudessani viettänyt siellä uudenvuodenöitä pillereitä plaraamalla.

Ride

Junalla Kitteelle



Uuvvenvuuvven alla kopsahti postilaatikkoon julkinen tiedote, jonka kansi ohessa. Kaheksan sivua kehui kirkkaasti Kiteetä, jossa sijaitsi aikoinaan taksvärkkini.

Kaupunkiratekiaa siinä julistettiin, ihan mukavasti, ei siinä mittään. Pikkusen virkahenkilömäistä teksti tietysti oli, mutta kai siitä ihmiset saavat selvän, kun kerta entinen toimittajakin sai.

Pesäpalli mainittiin ja Naitvissi, nehän ovat kaksi mahtitekijää, joita ilmeisesti ei voi sivuuttaa Kiteen kohalla. Sitä vain ihmettelen, missä ovat uuvvet naisvissit, jotka houkuttelisivat väkeä tulemaan pontikkapitäjään. Enkä tarkota matkijoita, vaan uutta luovia nuoria muusikoita. Luulisi esikuvan innostavan ja Kitteen tukevan ynnä kouluttavan.

Ilman omaperäistä musaa on vaarana, että junat jyskyttelevät Kainuuseen. Kai se juna pysähtyy vielä Tolosenmäissä, vaikka asema tais lakata olemasta takavuosina.

EJ

lauantai 30. joulukuuta 2017

Kortta kekoon



Kystä kyllä -jutun kommenteissa Hikka ja EJ keskustelivat päärynäpuista. Kannanpa minäkin korteni kekoon parilla kuvalla ja muutamalla rivillä tekstiä.

Läheisessä Herttoniemen kartanonpuistossa kasvaa ja kukoistaa noin 120 vuoden ikäinen kaksihaarainen päärynäpuu. Alun perin puu oli kolmihaarainen, mutta toukokuussa 1999 kevätmyrsky katkaisi kolmannen haaran. Kesäkuun alkupäivinä puu on valkoisena kukista. Se on komea näky. Muutama vuosi sitten puistoon istutettiin kolme päärynäpuuta.

Asuinalueelleni perustettiin 15 vuotta sitten puisto, johon istutettiin muiden puiden ja pensaiden lisäksi 24 päärynäpuuta, useampia eri lajikkeita. Nyt puut ovat jo melko kookkaita, kukkivat runsaasti ja tuottavat satoa, jota asukkaat voivat vapaasti korjata puista. Kukinta-aikaan on kiva istuskella penkillä päärynäpuun katveessa. Myös yksittäisiä päärynäpuita löytyy asuinalueeni talojen pihoilta.

Lissu

Ylivoimainen



Sanomalehti Karjalainen järjesti yleisöäänestyksen Joensuun julkisesta taiteesta. Tulokset julkistettiin muutama päivä ennen joulua. Ylivoimaiseksi voittajaksi selviytyi Eija Hännisen ja Henna Onnelan Susi kosiomatkalla. Se sai 173 ääntä. Kisaan osallistui 350 henkeä.

Toiseksi sijoittunut Anssi Kasitonnin teos Suomen tuntemattomin runoilija sai 46 ääntä. Kolmannen sijan vei Katja Kouvalaisen syksyllä maalaama Karhu-muraali saaden 35 ääntä.

Kaikki kärkikolmikon teokset on tehty 2000-luvulla. Vanhempi julkinen taide ei äänestäjiä miellyttänyt. Esimerkiksi Yrjö Liipolan Vapaudenpatsas sai vain vajaat kaksikymmentä ääntä sijoittuen kuitenkin kisassa neljänneksi.

Kuinka äänestyksessä olisi mahtanut käydä, jos siihen olisi osallistunut vaikkapa 10 000 henkeä? Sitä voi vain yrittää arvailla.

Aloin peilata tuloksiin omia kokemuksiani. Minua tuo susi ei ole sykähdyttänyt millään lailla, mutta tulipahan sen tarina nyt tutuksi kisan tiimoilta. Kaksi kuvaakin löysin siitä kokoelmistani. Pari vuotta sitten ajelin Niinivaaralta arkistoon Penttilän kautta ja silloin osui kohdalle tämä Suomen tuntemattomin runoilija. Tässä pöytälaatikkorunoilijoille omistetussa teoksessa on jotain hyvin kiehtovaa. Karhu-muraalin olen nähnyt ainoastaan kuvissa ja siihen ihastuin heti ensi näkemältä.

Itse olisin saattanut äänestää Antin ahventa ihan siihen liittyvien lapsuusmuistojen takia. Kesäisillä kaupunkimatkoilla saatu jäätelötötterö tuli aina nautittua viereisellä poistonpenkillä ahvenen vesisuihkua katsellen. Pidän kovasti myös liettualaisen kuvanveistäjä Vaidas Ramoškan Enkeli-veistoksesta kauppaneuvos Mustosen talon Koskikadun puoleisella parvekkeella. 

Aivan omaa luokkaansa on Herman Joutsenen Raja- ja laatokankarjalaisten sankarivainajien muistomerkki Korpisoturi-patsaineen ja kahteentoista graniittilaattaan kaiverrettuun 3200 sankarivainajien nimeen. Siitä on tullut minulle merkittävä paikka viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Samaan sarjaan lasken kuuluvaksi myös pälkjärveläisen Erkki Erosen muistomerkin Karjalaan jääneille vainajille. Pälkjärven pitäjäseuran kesäjuhlaperinteeseen kuuluu kunniakäynti molemmissa viimeksi mainituissa kohteissa.

Lukijani, mitkä taideteokset Joensuussa ovat sinun suosikkejasi ja miksi?

Lissu

Somekohu


Kuva EJ

Myytti silmälasipäisestä, nutturatukkaisesta ja tiukkapipoisesta kirjastotädistä on tiukassa. Kun laitoimme erään sivukirjaston kortiston päälle toivevihkon kirjauutuuksista, se täytyi poistaa koska sinne tuli toiveita tyyliin: enemmän seksikkäitä kimuleita, sukkanauhatkin sais olla näkyvissä!

Mutta eikö vaan turkulainen kirjastovirkailija aiheuttanut somekohun poistamalla kirjan, joka oli ollut suosittu ja hyvässä kunnossa. Oli vielä hurjuuspäissään lähettänyt kirjan omavaltaisesti suoraan rouhimoon. Herttileijaa sentään!

Ensimmäinen työpisteeni kirjastoalalla oli vuoden sijaisuus potilas- eli laitoskirjastossa. Kirjasto sijaitsi Pohjois-Karjalan keskussairaalan yhteydessä. Joku ehkä muistaa sen, sillä myöhempinä aikoina se sijaitsi aivan alakerran kahvion vieressä. Kun potilaskirjasto lakkautettiin kaksituhattaluvulla, kahvio laajeni osittain kirjaston tiloihin.

Kahdeksankymmentäluvulla poistetut kirjat revittiin käsin silpuksi. Näin oli määräys. Aivan kamalalta tuntui repiä vaikkapa jonkin taidekirjan kansia irti ja sen jälkeen silpputa sivuja roskakoriin.

Heinäkuu oli hehkeimmillään. Istuin potilaskirjaston varastossa repimässä poistokirjoja. Varasto oli yhteinen keskussairaalan apteekin kanssa. Olin pukenut ylleni huonoimman, rusehtavan työtakin, se muistutti hieman potilaiden aamutakkia. Varastossa ei ollut ikkunoita, ainoastaan yksi lamppu ilman varjostinta killui katossa.

Yht'äkkiä varaston ovi aukesi ja sisään astui arvovaltainen, kymmenen hengen delegaatio valkoisissa takeissaan. Meneillään oli ilmeisesti jonkinlainen tilojen tarkastuskierros ylilääkärin johdolla. Minut nähdessään porukka pysähtyi kuin seinään ja ylilääkäri kysyi hieman terävästi: "Miksi rouva istuu täällä pimeässä repimässä kirjoja?" Selitin, että olen aivan laillisella asialla ja että kirjaston kirjat nyt vain poistetaan tällä tavalla. Varmemmaksi vakuudeksi esittelin vielä rinnassani olevan nimilaatan.

Delegaatio poistui päitä pudistellen. Olen satavarma, että kaikki luulivat aluksi minun olevan osastolta karannut potilas. Hullun hommaahan se olikin. Onneksi poistokirjat päätyvät nykyisin enimmäkseen myyntikärriin tai jopa ilmaisjakeluun. Taikka sitten rouhimoon, kuten siellä Turkkusessa pääsi käymään.

Ride

perjantai 29. joulukuuta 2017

Lumiukko




Ihastuttava Lumiukko-elokuva on osa jouluani. Raymond Briggsin samannimiseen lasten kuvakirjaan perustuva piirroselokuva esitettiin Suomen televisiossa ensimmäisen kerran jouluaattona 1983. Toinen esityskerta oli kuusi vuotta myöhemmin. Vuodesta 1992 elokuvaa on esitetty joka jouluaatto. Wikipedian mukaan Lumiukkoa seuraa aattona televisiosta jopa 400 000 henkeä.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Hovard Blake. Tunnusmelodian Walking in the Air ovat levyttäneet lukuisat eri artistit, Suomessa mm. Nightwish ja Tarja Turunen. Kappaleen suomenkieliset sanat ovat lähtöisin Tarleena Sammalkorven kynästä ja se on saanut nimekseen Avaruus. Ensimmäisenä sen levyttivät vuonna 1989 Sakari Heikka ja Cantores Minores.

Jouluaattona 2012 ensiesityksensä saanut Lumiukko ja lumikoira on jatkoa Lumiukolle.

Olen kerännyt lumiukkoaiheisia postikortteja. Tähän valitsin kuitenkin pojan tyttären eskarissa askartelemat lumiukot sekä rakennustyömaan aidasta bongaamani graffitimaalarien lumiukot, joista toinen muistuttaa erehdyttävästi elokuvan lumiukkoa.

Lissu

Vakava katkos



"Onko meillä varauvuttu vakavaan sähkökatkokseen", kyselin aamulla huushollin huoltovastaavalta. Sanaakaan virkkamatta hän alkoi latoa pöyvälle tavaraa.

Ensin tuli akulla varustettu lyhty, sitten kaasulla toimiva keitin, taskulamppu, paristoradio, vesipönttö... Älykännykkänsä Hän laittoi latautumaan vara-akkuun.

"Kuvailehan noita ensi alkuun, minun pittää välillä lisätä uuniin halkoja."

Hieman haasteellista oli kuvien saaminen tänne plokiin, kun ei oo tottunut pimeässä tihrustamaan. Eikä oo tietsikassa vara-akkua.

EJ

Talvipuuhia



Lunta tuiskahti tänne sen verran, että saatiin valkoinen joulu, mikä ei nykyisin ole itsestään selvyys. Samalla pääsivät alkamaan varsinaiset talvipuuhat, kuten lintujen bongaaminen syöttöpaikoilla.

Eihän siinä paljon kaloreita kulu, mikä olisi joulun jälkeen tähellistä. Siitä pitävät kuitenkin huolen koirat, jotka kiskovat joka aamu perässään moniaita kilometrejä pitkin auraamatonta kylätietä. Mistä saanevatkin virtaa.

Sähkömiehet ovat kiipeilleet pylväissä talvivikoja korjaamassa. Sulaa se kinkku silläkin tavalla. Plokikirjotusten aikaansaamisessa on hankaluuksia, kun tietsikka syttyy ja sammuu yhtenään kesken kaiken. Vaan pientä on se harmi. Pulassa oltaisiin, jos ei olisi uunia, joka talon lämpimänä pitää. Saunakin lämpiää puilla.

Linnuista puheenollen mielenkiintoisimpia ovat harakat, joita tinttien ja närhien ohella on vieraillut muutama säännöllisesti. Roikkuvat talipötköissä kuin tolppakengät olisi jaloissa. Harakka on mielestäni kauneimpia lintuja ja viisas kuin mikä.

Talitinttejä on kokonainen komppania, mutta muita on toistaiseksi näkynyt vain ykköskappaleita. Mustarastaita ei jäänyt talvehtimaan yhtään.

Vähissä taitavat olla tänä talvena oravatkin. Jostain luin taannoin, että niitä on kohdannut kato, jonka syitä tutkitaan. Pari kappaletta on pyörinyt koirien kiusana, joten ehkä on toivoa kannan elpymisestä.

EJ


torstai 28. joulukuuta 2017

Yksi joukosta poissa





Arkeen päästyä lähdin sulattelemaan joulusuklaita pyöräillen. Aamupäivällä alkanut sade oli juuri tauonnut. Vedin keuhkot täyteen happirikasta ilmaa ja polkaisin rantareitille.

Heti ensimmäisen kilometrin jälkeen oli pysähdyttävä ja otettava kamera esiin. Joutsenperhe, pari kanadanhanhea ja joukko sorsia vietti Tiiliruukinlahden rannalla ja rantavedessä siestaa sulassa sovussa. Kanadanhanhet saivat ruokailla rauhassa joutsenten torkkuessa uneliaina paikoillaan. Yleensä joutsenet häätävät kanadanhanhet kauemmaksi. Kauempana lahdella uiskentelee muutamia koskeloita.

Osaavatkohan linnut surra, mietin joutsenia katsellessani? Ja jos, niin miten se ilmenee? Yksi tämän joutsenperheen poikasista on ollut kadoksissa jo pari viikkoa. Tästä lähistöltä löytyi joulukuun puolivälissä yksi kuollut ja kolme huonokuntoista nuorta joutsenta, jotka jouduttiin lopettamaan eläinsairaalassa. Joutsenten epäiltiin kuolleen lyijymyrkytykseen, uutisoi Yle. On hyvin todennäköistä, että menehtyneiden joukossa on yksi Tiiliruukinlahden kolmosista.

Pari päivää ennen joulua pelastuslaitos sai taas noutaa heikossa kunnossa olevan hoipertelevan joutsenen Korkeasaaren villieläinsairaalaan. Uutisen julkaisemisen aikaan lintu oli vielä elossa. Siitä ei ollut vielä varmuutta, että onko tälläkin joutsenella lyijymyrkytys. Joutsenen lopullisesta kohtalosta kertovaa uutista ei ole sattunut silmiini.

Lissu


Kystä kyllä



Pupujussit löysivät joulunpyhinä kasvimaalle jätetyt lehtikaalit. Niitä oli jo maisteltu varovaisesti. Varsinainen ryntäys tapahtunee, kun lumi kunnolla peittää laaksot vuoret.

Mielellään jänikset olisivat maistaneet myös omenapuitten kuorta. Puut ympäröitiin syksyllä verkkoaijalla, jota on kohenneltava sitä mukaa kuin lunta kertyy.

Joulurauhaa eläimille ei tarvinnut Bittiparatiisissa erikseen julistaa, sillä täällä vallitsee rauha aina.

EJ


keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Huskykyytiä



Joinakin talvina vietimme ystäviemme kanssa talvilomaviikkoja Levin maastoissa hiihdellen ja retkeillen. Eräällä reissulla päätimme tehdä tuttavuutta koirasafareja järjestävään farmiin. Mikäpä olisi ollut parempi keino tutustumiseen kuin laittautua itse arktisten rekikoirien vetämään ahkioon?

Meitä oli neljä kyydittävää, joten tarvittiin kaksi koiravaljakkoa. Siperianhuskyt kiinnitettiin valjakoksi siten, että keulalla juoksi johtajakoira tai kaksikko. Johtajakoiran tulee olla kokenut ja ohjaajaa totteleva, mutta sen on kyettävä toimimaan myös itsenäisesti. Johtajien jälkeen valjakkoliinaan kiinnitettiin keskenään hyvin toimeentulevat valjakon vauhtiparit. Meidän valjakkoomme taisi tulla kymmenen koiraa.

Menohaluja näytti koirilla olevan, joten istuuduimme vällyn alle kyytiin ja menoksi. Koirien ohjaaja jäi kannoille ohjastamaan, kun emme uskaltaneet lähteä vieraiden koirien kanssa omatoimisesti taivaltamaan viiden kilometrin reittiä. Jarru siellä reen takana oli, jolla koirat saisi pakkotilanteessa pysähtymään, mutta ei meillä koiriin tottuneillakaan sisu riittänyt omatoimiselle lenkille. Annoimme koirien vetää ja nautimme vauhdin hurmasta.

Siinä paikassa oli nähtävänä myös koirasusi aitauksessaan koppinsa katolla patsastelemassa. Varsin säyseältä se vaikutti, mutta omistajan kertoman mukaan siitä ei ole kenen tahansa lemmikiksi, koska se voi olla arvaamaton. Muistelen mainitun, että sitä yksilöä olisi käytetty Poika ja susi  -nimisessä luontofilmissä.

Maikki

Kilpisjärven kalavesillä



Oli tultu neljän tuulen tietä ja ihasteltu suurtuntureita. Jossakin piti pysähtyä lakkasuon laitaan ja kerätä kylmälaukku täyteen Lapin keltaista kultaa.

Kun Saana alkoi pilkottaa, kaivoi mummo Klaudia anorakin taskusta pokittikameran ja tietysti pysähdyimme tien laitaan napsimaan kuvia. Äidille oli ensimmäinen kerta käydä Kilpisjärven ihmeitä katsomassa.

Leirintään johti kapea tie ja jostakin syystä könötti ruotsalainen asuntovaunu tien tukkona. Meille siitä ei ollut haittaa, jätimme auton retkeilymajan parkille ja kannoimme tavarat ja teltan leirintään. Mutta sinä yönä ei näkynyt asuntovaunuja leirinnässä. Sain tietää, että ruotsalaisten asuntovaunusta oli katkennut akseli. Illalla leirinnän isäntä istui kodassa kossupullon kanssa ja joihkasi suruunsa.

Seuraavana aamuna suunnistettiin Saanajärvelle. Kalastuslupa maksoi viisi markkaa ja tietysti hankimme sen jokaiselle. Sataa tihuutteli ja käärittiin itsemme kertakäyttösadetakkeihin. Järven lähellä oli rakkakivikkoa ja jokaista askelta täytyi varoa sateen liukastamilla kivillä.

Käytiin taloksi päivätupaan ja kohta jo suunnistettiin järven rantaan, johon laski tunturista puro leveänä suistona. Muutama hutiheitto ja sitten:

- Hei, mulla on kiinni!

- Sama täällä!

- Tää on rautu. Sillä on vaaleanpunainen maha.

- Niin minullakin.

Tuli vielä kolmas, mutta sitten syönti päättyi. Tuumin, että tässä on meille loimukalat. Illan vilakassa tehtiin vaivaiskoivun kuivuneista alaoksista nuotio ja laitettiin laattakivet vinoon nuotiota vasten. Siinä sopi loimuttaa kalaa. Tunturissa äänteli kapustarinta. Sillä oli hätä poikasistaan. Mummo viritti laulun:

- Retkeily ruumiille voimia antaa

soluja uusia kasvattelee

hei rullaati rullaati rullaati rullaa

rullaati rullaati rullallallei.

Jouko


tiistai 26. joulukuuta 2017

Pyörremyrsky



Pienimuotoinen, hyvin mieluisa pyörremyrsky pyyhälsi mummolassa joulunseutuna. Ukin ja mummon harmaat aivosolut saivat runsain mitoin virikkeitä. Kaloritkin kuluivat.

Piirsimme, kirjoitimme ja leikimme. Kahvipöyvässä istuskellessa kuunneltiin musisointia.
Etelämaalaisia tunnelmia loi huuliharppu.

EJ

Löytö



Rakastan postikortteja. Olen elämäni aikana seisoskellut tuntikausia kirjakauppojen korttitelineiden ääressä kortteja katsellen. Ja on niitä tullut ostettuakin melkoinen määrä eri tarkoituksiin.

Edellisvuoden kirjamessuilla kohdalleni osui iso tarjouskori, jossa oli aivan hurmaavan näköisiä taitekortteja. Eräs mieshenkilö sattui yhtä aikaa samalle apajalle. Innoissamme pengoimme koria ja ihastelimme kortteja. Joulukorttiostokset tulivat molempien osalta hetkessä hoidetuiksi.

Kortteja oli seitsemän erilaista. Ennen lähettämistä skannasin kortit. Lähettelin jotain niistä myös sähköisesti ystävilleni. Kun tänä vuonna tuli sähköisten joulutervehdysten lähettämisen aika, kaivoin esille nuo viime vuonna skannaamani kortit ja pistin niistä muutamia jakoon.

Nyt vasta mieleeni juohtui googlettaa korttien tekijän Eva Melhuishin nimellä. Lumoutuneena katselin joulukortteja hänen kotisivuillaan. Sinisävyisessä talvisessa metsässä seikkailevat pienet punaiset tontut ja metsäneläimet. Punaisten talojen ikkunoista loistavat valot, taivaalla on kuu, tähtiä ja tähdenlentoja. Kerrassaan upeita luomuksia.

Tein tähän ”maistiaisiksi” kollaasin skannaamistani korteista. Melhuishin kotisivuilla on runsaasti uudempaa tuotantoa. Katso ja ihastu sinäkin. Sieltä saat myös tietoa taiteilijasta.

Lissu


Tuhannet valot


Kuvat Matti H

Kun katselin tekstin liitteenä olevia kuvia (klikkaa suuremmiksi) Pielisjoen varrelta, alkoi mielessä soida ruotsalainen sävelmä, joka meillä tunnetaan nimellä "Nyt syttyy valot tuhannet". Ryhdyin ottamaan selvää laulun alkuperästä. Wikipediasta sain selville, että sen on säveltänyt ja sanoittanut Emmy Köhler, ja se on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1898. Netistä löytyi niukanlaisesti tietoa tuosta Emmystä, mutta sen verran kuitenkin, että hän on ollut ruotsalainen opettaja, kirjailija ja säveltäjä.

Hämmästyttävää, että nainen on saanut opiskella niinkin paljon aikana, jolloin se ei ollut monellekaan mahdollista. Emmyn lähtökohdat olivat kuitenkin suotuisat, sillä hänen isänsä oli hovikamreeri ja äitinsä vapaaherratar. Varmaankin hän on nähnyt tuhansien valojen syttyvän myös Tukholman kuninkaanlinnassa, jossa hän on ollut kotiopettajana. Täällä pohjan perukoilla ei vielä vuosisadan vaihteessa loistanut kovinkaan runsaita valoja, jos ei tähtiä oteta huomioon.

"Nu tändas tusen juleljus" on päätynyt ajallaan ruotsalaiseen ja norjalaiseen kuin myös suomen ruotsinkieliseen luterilaiseen virsikirjaan alkuperäisessä asussaan. Sittemmin se liitettiin myös suomalaiseen virsikirjaan Anna-Maija Raittilan suomennoksena. Virttä käytetään erityisesti lastentapahtumissa ja se tunnetaan nimellä "Nyt sytytämme kynttilän".

Anna-Maija Raittila vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Joensuussa. Jossain vaiheessa hänen kotinsa oli Niinivaaralla, jonne johti tuolloin vain yksi silta, jos ei rautatiesiltaa oteta huomioon. Voisi kuvitella, että Pielisjoen tuolloiset näkymät ovat olleet innoittajina moniin hänen runoteksteihinsä. Mainittakoon vielä, että Raittilan taidemaalariveli Tapani Raittila on maalannut taulun Joensuun rautatiesillasta.

Joulun aikaan herkistymme muistelemaan menneitä. Monet rakkaat muistot heijastuvat mieliimme kuin siltojen valaistut kaaret veden kalvosta.

Ride

maanantai 25. joulukuuta 2017

Vanhana taitaa



Minkä nuorena oppii jne. Tänään olin suksilla eka kerran. Mikäs on hiihellessä, kun on nykyaikaset vehkeet.

Puoskana oli tossut, jotka piti pujotella nahkamäystimiin ja kannantakasnaruihin. Puusuksiin takertui varsinkin nuoskalumi. Harjoitteluani uteliaana seurannut nuapurin isäntä neuvoi voitelemaan pohjat sillinpiällä, ja kun se ei auttanut, kynttilänpätkällä.

Nyt hinkkasin pohjiin voijetta purkista, jonka kylessä luki "Vauhti" ja "terva". Latunen oli vetävä ja mehtä lumihunnussaan melkein kuin morsian.

Mieli teki hyräillä, että "metsä kirkkoni olla saa", mutta eihän sitä oikein, ois joku saattanut kuulla. Täysi joulupuhkutus siellä latusella kävi, melekoset mestat. Urheilu villitsee muitakin.

Innoissani kiersin puolta pitemmän lenkin kuin männä talvena, täyven kympin. Nyt vain ootellaan vaikutuksia. Jos ei muutamaan päivään mitään kuulu, oon vuoteenomana.

EJ

Joulukirkossa




Joulukirkkoon lähdettiin varhain jouluaamuna. Kirkonmenot alkoivat jo seitsemältä. Isä valjasti Urhon itse tekemänsä ajoreen eteen ja ajoi hevosen tuvan rappusten eteen. Peitteli sitten äidin ja meidät lapset lämpimien vällyjen alle, istui itse kuskipukille, otti ohjakset käsiinsä ja antoi Urholle lähtökäskyn.

Kahdeksan kilometrin matka halki lumisten maisemien taittui hiljaisuuden vallitessa. Pakkanen nipisteli poskia. Tähdet tuikkivat taivaalla, aisakello helkkyi ja tienvarren talojen ikkunoista kajasti valo. Mitä lähemmäksi kirkonkylää tulimme, sitä useampia hevosia täysine rekineen näimme matkaavan kirkkoa kohti. Lähellä asuvat tekivät matkaa jalkaisin.

Kirkossa menimme istumaan suntion pöntön kohdalle, vastapäätä saarnastuolia. Siitä näimme hyvin suurimpaan osaan kirkkosalia sekä nuoren ja komean kirkkoherran. Heikki Savola oli Suomen nuorin kirkkoherra tullessaan Kiihtelysvaaraan vuonna 1955. Hänet oli vihitty papiksi neljä vuotta aikaisemmin ehdittyään juuri ja juuri täyttää 22 vuotta. Savola liikkui talvellakin kylillä moottoripyörällä. Isä teki hänelle koirannahkarukkaset. Me lapset sanoimme kirkkoherraa pappisedäksi.

Tarkkailin kirkossa kiinnostuneena ympärilläni istuvia ihmisiä. Yritin kurkkia myös taakseni, mutta heti äiti nykäisi sanoen: Ei pie vilikuilla. Kattokruunuissa paloivat oikeat kynttilät. Jumalan silmät katselivat pilvipalleroiden keskeltä alttaritaulun molemmin puolin. Enkeli taivaan kaikui voimakkaana täydessä kirkossa. Saarnan aikana silmäni lupsahtelivat välillä kiinni ja lopulta uni voitti. Päivä alkoi valjeta, kun kirkonmenot päättyivät. Aisakellot ja kulkuset helisivät ja helkkyivät isäntien ajaessa kilpaa kotimatkalla.

Kirkkoreissulta tultua olikin jo nälkä. Äiti laittoi perunat kiehumaan, uunipaistin lämpiämään ja kantoi jouluherkut pöytään. Astiat pestyään äiti kävi isän kanssa ettoneelle. He olivat joutuneet heräämään jo aamuyöstä, että olivat ehtineet ruokkia ja lypsää lehmät ennen kirkkoon lähtöä. Minuakin väsytti, mutta en millään malttanut mennä nukkumaan. Olin saanut kummitädiltäni joululahjaksi piirustuslehtiön ja värikynät. Piirsin ja väritin aina kun pöytä oli vapaana. Rakastin piirtämistä. Isä totesi katsoessaan piirtämistäni: Tuo se aina kynä käissä jurrovaa.

Joulupäivänä ei koskaan käyty kylässä, eikä meillä käynyt vieraita. Tapaninpäivä oli kyläilyä varten. Silloin lähdettiin koko perheen voimin tapaninajelulle.

Lissu

Rauhallista joulua


Kuva Matti H
toivottaa Bittiparatiisi lukijoilleen

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Pörtsämössä


Kuva EJ

Santa`s Fun Book



Lapsuuskotiini saapui joulupaketti enoltani Amerikasta v. 1965. Jouluaattona kokoonnuimme tuvan pöydän ympärille nostelemaan lahjapaketteja avatusta laatikosta. Näin jo yhden paketin muodosta sekä sen päällä olevasta kuvasta, että siinä oli kirja. Se oli osoitettu minulle. Äiti ja sisko katsoivat uteliaina. "Minkäs kirjan sait?"

Santa`s Fun Book. Sain englanninkielisen satukirjan, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Se olisi käännettävä. Iloa tuotti kuvien katseleminenkin. Ikäiseni lapsen mieltä kiehtoi sivuilta näkyvä amerikkalaisten lasten joululahjojen runsaus. Ihmetystä herätti sekin, kun heidän pukki vieraili kodeissa savupiipun kautta.

Availin kirjan jouluisia sivuja, joista saatoin päätellä, mistä kirja kertoi: valkopartainen pukki lentävine poroineen, klovneja kokonainen orkesteri ja kaikkea jännää. Katselin jouluna kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Käsittelin kirjaa huolella, joten se on 60 -vuotiaana minulla vielä hyväkuntoisena tallella. Vuosien kuluessa on kirjan sivuilla oleva tekstikin tullut ymmärretyksi. Nykyään kirjavanhusta katsellessani mielessä alkaa soida Lumiukko -filmistä tuttu Walking in the Air Tarja Turusen esittämänä.

Maikki

Jouluaatto Hietaniemessä




Kynttilöiden sytyttäminen luterilaisille haudoille jouluaattona on varsin nuori tapa. Ensimmäinen tieto Suomesta on vuodelta 1921, jolloin ylioppilas Lyyli Grotenfelt sytytti kynttilän sisarensa Kyllikin haudalle Hietaniemen vanhalla hautausmaalla Helsingissä. Tapa on sotien jälkeen nopeasti levinnyt suomalaisilla hautausmailla. Tavan alkuperä lienee Saksasta herrnhutilaisten piiristä.

Lapsuudessani lumouduin Niilo Ihamäen tunnelmallisista jouluaaton radioselostuksista Hietaniemen hautausmaalla. Vasta oltuani 28 vuotta Helsingissä, kävelin ensimmäisen kerran Hietaniemen hautausmaan portista sisälle mennessäni hakemaan sieltä työpaikkaa keväällä 1991. Yhtäkkiä lapsuuteni kaukaisesta Hietaniemestä tulikin kiinnostava osa arkeani.

Ihan oma lukunsa työssäni olivat jouluaatot. Molemmissa Hietaniemen siunauskappeleissa järjestettiin sekä suomen- että ruotsinkieliset aattohartaudet. Olin työssä monta jouluaattoa. Tuntui juhlalliselta, kun kappelissa kaikuivat vanhat tutut jouluvirret ja laulut; Enkeli taivaan, Jouluyö juhlayö, En etsi valtaa loistoa ja Maa on niin kaunis. Kappelista poistuessaan ihmiset toivottivat hymyillen hyvää joulua.

Erään kerran olin jo sammuttanut kynttilät Vanhasta kappelista, kun sisään käveli vielä keski-ikäinen mies ja istuutui etupenkkiin. Istui siinä aikansa ja itki. Itkien hän poistui pimeään jouluiltaan. Tuntemattoman lähimmäisen suru kosketti. 2000 – luvulla omatkin jouluni ovat olleet useasti surun sävyttämiä. Moni läheisistäni on siirtynyt tuonpuoleiseen joulun alla.

Hartaustilaisuuksien jälkeen tein aina parin tunnin kierroksen tuhansin kynttilöin valaistulla hautausmaalla. Mieleeni muistuivat Niilo Ihamäen tunnelmalliset radioselostukset vuosikymmenten takaa. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun tajusin käveleväni keskellä tuota tunnelmaa. Kerran ollessani oikein uppoutuneena tunnelmoimaan, kuulin takanani jonkun nuoren toteavan näkemästään: Sairaan siistii. Vaikuttavin tuo näky on silloin, kun koko 27 hehtaarin hautausmaa on lumen peittämä. Lumettomiakin jouluja on ollut.

Nykyään varmaan lähes jokaiselle hautausmaalle on perustettu muistelupaikkoja, jossa voi sytyttää kynttilän muualle haudatun omaisen tai ystävän muistolle. Hietaniemessä muistelupaikka on rakennettu rinteeseen ikään kuin portaikoksi. Jouluaattona tuo valtava portaikko täyttyy vieri viereen sytytetyistä kynttilöistä. Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki ja sankarihaudat sekä Mannerheimin ja Kekkosen haudat ovat myös suosittuja kynttilänsytytyspaikkoja jouluna.

Tosin loppuvat kerran askeleet vaeltajilta, / kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan. / Vaan katso, kaikki he kuitenkin mukana ovat, / nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan. (Uuno Kailas)

Lissu

lauantai 23. joulukuuta 2017

Lapsuuden joulut




Kaikkihan tietävät, että ennen vanhaan, siihen wanhaan ja hywään aikaan, vietettiin sitä kaikkein koskettavinta ja muistorikkainta joulua – lapsuuden joulua.

Muistoni 1950 – lukujen jouluista Kiihtelysvaarassa ovat kietoutuneet yhteen. En pysty nimeämään niistä jotain yksittäistä joulua. Kun olin lapsi, pyhä ja arki erottuivat selkeästi toisistaan. Joulu oli juhlista suurin ja siihen valmistauduttiin huolella. Ruoan suhteen oltiin melko pitkälle omavaraisia. Puuttuvat ruokatarvikkeet ja joululahjat hankittiin oman kylän kaupasta ja kirkonkylältä. Koulupojat kiertelivät myymässä joulukortteja pitkin kylää jo marraskuulla. Minäkin olisin halunnut ryhtyä korttikauppiaaksi, mutta siihen ei kotoa lupaa herunut. Äiti kirjoitteli kortit sukulaisille ja kauempana asuville pälkjärveläisille ystäville. Samalla kylällä asuville ei ollut tapana lähettää kortteja.

Muutamaa viikkoa ennen joulua teurastettiin sika. Kinkku suolattiin hyvissä ajoin. Aatonaattona se paistettiin ruistaikinakuoressa. Oi, miten herkullinen tuoksu uunista levisikään tupaan. Illalla herkuteltiin pellille heruneessa kuumassa rasvassa kastetuilla ruisleivän paloilla ja saatiin maistiaiset lämpimästä kinkusta.

Joulupöytään kuuluivat kinkun lisäksi karjalanpaisti, sianpääsyltty, maksalaatikko, lanttulaatikko ja karjalanpiirakat. Lisukkeina olivat perunat, keitetyt porkkanat, etikkapunajuuret ja suolakurkku. Kalaa en muista lapsuuskotini joulupöydässä olleen. Maidon ja piimän lisäksi ruokajuomana oli kotikaljaa, josta en oppinut koskaan pitämään. Jälkiruoaksi keitettiin riisipuuroa ja luumu-rusinakeittoa. Möllykkäkeittoa, kuten pikkuveljeni sanoi. Kypsyvän luumun tuoksu on minulle jouluaaton tuoksu. Joulun leivonnaisia olivat rusinapullat, kuivakakku ja piparit. Torttuja meillä ei vielä 1950 – luvulla valmistettu.

Isä haki aattona metsästä jo syksyllä valmiiksi katsomansa joulukuusen. Asetteli sen sitten omatekoiseen puiseen kuusenjalkaan ja kantoi tupaan. Isä kiinnitti kuusen latvaan tähden, sitoi huolellisesti paperinarulla kynttilät kuusen oksille ja ripusti Suomenlippurivistön ja hopeanauhat koristeeksi. Koristelun viimeisteli muutama kiiltopaperiin kääritty suklaakäpy. Juhlan kunniaksi tuvan pöydälle oli levitetty pellavaliina. Pöytää koristi kolmihaarainen punainen kynttilänjalka valkoisine kruunukynttilöineen. Syksyn iltapuhteina isä oli tehnyt himmelin ja ripustanut sen pöydän yläpuolelle. Tuvan ikkunan taakse isä oli laittanut linnuille kauralyhteen.

Olin saanut siskon vuonna 1950 ja veljen 1951. Ennen joulua meitä oli muistutettu silloin tällöin, että on oltava kiltti, muuten joulupukki ei tuo lahjoja. Äiti sanoi tonttujen kurkkivan ikkunan takana ja kertovan joulupukille. Mielestäni asiassa oli jotain outoa. Kävin päivällä tarkistamassa ikkunan aluset, eikä hangessa näkynyt yhtään ainutta tontun jälkeä, eikä mitään muitakaan jälkiä. Joulupukkia en onnistunut koskaan näkemään. Hän kävi saunassa ollessamme jättämässä eteiseen pärevasun, jossa lahjat olivat. Paketeista paljastui etupäässä kerrastoja, yöpukuja, lapasia, sukkia ja muuta tarpeellista. Joensuussa asuvan kummitätini ansiosta jokaiselle löytyi myös pieni paketti ”hipleetä”. Minulle mieluisin joululahja oli ihan oikea piirustuslehtiö ja värikynät. Nekin olivat kummitätini avustuksella siirtyneet pukinkonttiin.

Lissu

Voi meitä!


Kuva EJ


"Voi meitä! Anoppi tulee" on suomalainen komediaelokuva vuodelta 1933. Varsinaista komediaa oli joulu -66 meidänkin perheessämme. Anoppi tuli lättähatulla Niiralasta Joensuuhun. Olimme luvanneet olla asemalla vastassa. Kun olimme saaneet auton parkkiin ja ylitimme asema-aukiota, kovaääninen rapsahti. Ilman muuta oletimme, että siellä ilmoitetaan junan saapumisajasta. Juna olikin tullut etuajassa ja ämyristä kuulutettiin puolisoni nimeä ja kerrottiin, että äitinne odottaa lipunmyynnin edessä.

Kuva Lissu
Aattoilta oli varsin värikäs. Tytär oli konttausiässä ja kun keskityimme keittössä puuhailuun, muksu oli kontannut joulukuusen alle ja yritti nousta pystyyn puuta vasten. Kuusi kaatui ja saimme selvitellä tytön kuusenkoristeiden ja neulasten seasta. Onneksi kynttilät olivat vielä sytyttämättä.

Kun istuimme joulupöydässä, siippa halusi tarjoilla punaviinin hienosti ja kääri pullon valkoiseen kangasserviettiin. Pullo kuitenkin lipsahti lattialle ja hajosi tuusan nuuskaksi. Viini virtaili pitkin parkettia ja roiskeita oli kaapin ovissakin.

Kun kaikki oli saatu siivottua jatkoimme ruokailua. Jälkiruokaan siirtyessä anoppi halusi auttaa miniää pöydän raivaamisessa. Hän kolautti säärensä johonkin kulmaan ja koholla ollut suonikohju puhkesi. Veri pulppusi suonesta kuin suihkulähteestä! Tässä vaiheessa miniä meinasi pyörtyä. Vuoto saatiin kuitenkin tyrehdytettyä kotikonstein.

Kuva Lissu
Anoppi olikin meillä melkein kaikki joulut niin kauan kuin kynnelle kykeni. Yhdessä vierailimme vanhempieni luona jouluaterialla. Eräänä lumisena pakkasjouluna porstuasta kuului kopinaa juuri kun olimme asettumassa aattoaterialle. Pöydän ääreen istahti mies, jota kukaan meistä ei tunnistanut. Veljelläni oli aavistus, että tulija saattoi olla muutaman sadan metrin päähän muuttanut uusi naapuri. Mies jutteli ummet ja lammet pyöritellen samalla karvalakkia käsissään. Lopulta veljeni kysyi, että oliko vieraalla ehkä asiaa kun näin aattoiltana on liikkeellä. Mies kohottautui penkiltä ja sanoi: "Pitäs varmaan tilata ampulanssi. Anoppi tais suaha syvänkohtauksen!" Veli oli salamana puhelimen luurissa. Mies seurasi perässä kammarin ovelle ja toisteli: "Ei mittään hättee, ei mittään hättee!"

Emme osanneet rauhoittua aterialle ennen kuin näimme ambulanssin menevän pillit vinkuen oikeaan osoitteeseen.

Ride