tiistai 28. helmikuuta 2017

Uusi saundi




Aattelinpa aamusella:
on jo aika uusiutua,
opiksensa ottaa Erkin,
ettei aina entisiä
lurittele laulujansa.
 
Hevit kohta hilkuttelen,
revin rokkia rajusti,
euroviisuja vetäisen,
ratoksenne rallattelen,
sometusta sottaelen,
maanittelen mainoksia.
 
Laitoin tietsikan tulille,
painoin bittipainikkeesta.
Uusi saundi saatanehen
näihin leikkisiin loruihin.
 
Tämä tekniikka tekevi,
ilmoittelee ihmeitänsä,
ajattelee itseksensä,
säveltää sanasepälle
aina automaattisesti.
Otus oiva ja etevä
ylitöitä uskaltavi,
kuittaile ei korvausta.
 
Näpyttelin nappuloita.
Vilkut viisahat vilisi,
humoristit hurjasteli.
Deletteä tökkäelin,
tuuppasin takapirua.
 
Tilttasipa tietsikkani,
piippasi pahemman kerran,
taplettini tulta tuiski,
savotasta siitä suuttui.
Ihan ärjyi tuo, uhosi,
riähkä rääkäisi rumasti:
 
"Otappa esille ukko
entiset olosijasi.
Kysele kylän kujilta,
miten diftongit tavaili,
kalevalaa kailotteli
ennen Sissotar sinulle,
Matelikin mainihtihe."
 
Rakastani rauhoittelin,
koitin helliä hyveä,
maanittelin mahtavata.
Eipä uskonut minua.
Bitit karkas portahalle,
paineli pihan perille
avoimesta ikkunasta.
 
Saamatta jäi uusi saundi.
 
Käymätön on kanteleeni
runoilemaan rimputusta.
Yhä mietin mielessäni:
saisko sillä sottailtua,
sävellettyä sähäkän
saloseudun sinfonian
runomailta rustailtua?

Runomailta


Petri Shemeikka poikansa ja pojanpoikansa kanssa. Museovirasto, kuvaaja Theodor Schvindt 1893.
"Runonlaulajain osuus nykyisen Suomen luomiseen on niin suuri, että heidän nimiensä ja tekojensa tunteminen kuuluu yleiseen kansalaissivistykseen", kirjoitti Martti Haavio (runoilija P. Mustapää) kirjansa "Viimeiset runonlaulajat" toisessa painoksessa 1948 (ensipainos 1943 Wsoy).

Ehiskelin kirjan kalevalanpäivän kunniaksi, omassa kirjahyllyssä pölyyntyneenä pötkötti. Eikun opiskelemaan. Paljon selvisi.

Erittäin kiinnosti Raja-Karjala, josta on kerätty 9600 runoa, enemmän kuin Vienan Karjalasta. Eniten saatiin Inkeristä.

Raja-Karjalan runoikoniksi kohosi Petri Shemeikka (1825-1915), Korpiselän Mysysvaarassa parhaat vuotensa asunut, Pörtsämön erämaakalmistoon Öllölään haudattu taitaja. Sibeliukset ja Inhat riensivät häntä tapaamaan karelianismin aikana. Haavion mukaan Petri ei ollut suurlaulajia, häneltä saatiin noin 30 runoa, joittenkin tietojen mukaan 60.

Tynkä-Korpiselkään kuuluneen lapsuuskyläni Hoilolan kansanrunousharrastuksesta vois pittää esitelmän. Tolvajärvelle jääneen runonlaulajien muistomerkin "kopio" on oikeassa paikassa Onnenvirran sillankorvassa.

Kylässä oli tapana ilahuttaa kanssaihmisiä ite tehyllä kalevalamittaisella illatsuissa tahi synttäreillä. Ne olivat odotettuja ja ilomielin vastaanotettuja esityksiä.

Museovirasto. Kuv. Matti Poutvaara Tolvajärvi

maanantai 27. helmikuuta 2017

Tälleen Hesassa


Kuva: Lissu Kaivolehto
Varmaan pyörtyä kemahtaisin niille sijoille, jos tämmönen näkymä osuisi kohalle Bittiparatiisin seutuvilla talavisaikaan. Lissu kuvasi harmaahaikaran äskeisellä terveyskävelyllään Hesassa. Lenkillä olivat molemmat.

Ei oo ihme, jos väkiluku piäkaupunnissa on jatkuvasti nousemaan päin. Harmaahaikaroita vikelehtii jonniinverran myös täällä itärajan autioituvissa kylissä siihen aikaan, kun kesälomalaiset tulevat mökeilleen. Väkisin siinä uinuva kylä viriilimmäksi muuttuu.

Harmaahaikaran erottaa kurjesta ainakin se, että se lentää kaula mutkalla ja seisoo myös puissa. Kurkia näkee Suomessa harvemmin talvella.

Se syö pääasiassa kaloja. Lissu kirjoittaa: "Haikara hankkii ruokansa sorsien talvehtimispaikasta, johon ihmiset heittävät pullaa ja leipää. Muruja jää kellumaan veteen, ja kun pikkusintit tulevat niitä napsimaan, haikara nappaa sintin henkensä pitimiksi."

Tälleen on tuolla, Punkaharjun puolla. Täältä voi seurata, milloin videon miljoonas katselukerta täyttyy mualimalla.

Kuva: Lissu Kaivolehto

Karjalan elämää





Kirjastossa sattui käteen "Karjalainen perinnekuvasto". Kansi oli miun maun mukkaan melko luotaantyöntävä, mutta sisältä muuttui mielenkiintoiseksi. Aineisto on pääosin luovutetun Karjalan alueelta, lähinnä Raja-Karjalasta ja Laatokan Karjalasta.

Kirjoittajia on toistakymmentä, nimeltä tunsin Heikki Kirkisen, Heikki Koukkusen ja Hannes Sihvon. Viiteen sataan isokokoiseen sivuun on mahtunut paljon hyvälaatuisia mustavalkokuvia, joista suurin osa on Museoviraston arkistoista ja kotialbumeista, etupäässä 1900-luvulta.

Painovuosi on 1983. Ainakin kirjastoista teosta löytynee. Saatesanoissa mainitaan, että kansan elämä on esillä lähinnä kansatieteen näkökulmasta, mitä sitten tarkoittaneekaan. Kustantaja on Kimy-Kustannus, jolla on ollut paljon tämäntapaisia teoksia.

Ohessa koristeena oleva kuva ei ole ihan tavallisen kansan elämästä, vaan Nikolskin skiitasta Vanhasta Valamosta. Sen näppäsin 1990-luvun alussa, kun saarille alkoi tavan tahvo päästä. Kirjasta löytää kuvia Valamosta vanhemmalta ajalta.


sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Palleroiset






Kolme pyrstötiaista kunnioitti tänään läsnäolollaan Bittiparatiisin talipötköä. Tällä kertaa ennätin liipaista ikkunan läpi kolmesti. Ne eivät malta odottaa, että kerkiäisin ulos kunnon hollille.

Kirjojen mukaan nämä palleroiset kestävät huonosti pakkasia. Talviruokintaan oppiminen on pelastanut monen hengen.

Kunpa näkis kerran pyrstötiaisen pallopesän, joka on koivun tai tervalepän oksanhangassa. Pesä on naamioitu ulkoa naavalla, jäkälillä ja tuohella, sisältä vuorattu höyhenillä. Elääkseen tämä laji metsästää hyönteisiä ja hämähäkkejä. Siemeniä se myös etsii.

Hiihon ylistys






Oon aina pitänyt hiihtämisestä. Elämäni ensimmäiset mielikuvat ovat, kun laskin mäkeä vanhoilla suksenkohloilla, joissa oli mäystimet. Oiskoon ollut laskiaispäivä.

Kansakoulussa mäystimissä oli kannantakaset. Oltiin hiihtokilpailussa ekaluokalla ja jälkeeni lähti tyttö, joka istui vieressä pulpetissa. Jo puolimatkassa kuului takaa: "Latua tahi kanta halakivaa!" Hän pyyhälsi ohi ja hymyili syötävän suloisesti.

Traumaa paikkasi myöhemmin kyläilemässä ollut naapurin mies, jonka kuulin kehuvan: "Sehän hiihtää kouluun männessään pitkillä liukuloilla kuin Hakulinen."

Pärjäilin keskikoulussa melko hyvin rotanloukuilla. Liikuntatunnilla maastossa aukaisi latua rehtori, voimistelunopettaja. Hän laski jyrkän alamäen. Sukset töksähtivät ja ope sukelsi. Lunta syleksien hän nousi, kahteli upouusien järvisten katkenneita kärkiä ja huitaisi ne sitten metsään. Koitin pitää pärstän peruslukemilla.

"Vieppä tää porukka koululle", opettaja sanoi minulle ja alkoi kahlata perässä. Se oli luottamustehtävä, jonka muistan ikäni.


lauantai 25. helmikuuta 2017

Siltarumpueläjä






Bittiparatiisin lähettyvillä menee oja metsätien alitse. Ojarummussa elelee minkki. Sillä on vain muutaman metrin matka ruokamaille mehtäojaan.

Minkki taitaa olla melkein kaikkiruokainen. Kalamajalla katselin eräänä talvena, kuinka se raahasi kompostilta matikanperkeitä liiterin alle kätköönsä. Ongella ollessa kesäisin se toisinaan tulee aivan viereen kalastamaan ja saalis on aina parempi kuin mulla.

Mehtäojasta se tuskin kaloja löytää, mutta sammakoita ainaskin. Minkkiä vainotaan, koska se saalistaa lintujakin yli oman tarpeen, ihmisen tapaan. Jonkinlainen luonnon rasitus se kaiketi on, mutta mitäs kuskasivat tänne ahneuksissaan Ameriikasta.


Kairan keisari





"Hiljaa pitää miehen kairassa kulkea ja nostaa hattua kelopuulle", sanoi erakko-Alpiini, jonka toimittaja-kirjailija Jorma Ollikainen tapasi kelokämpällä Lapissa 1950-luvulla. Monta vuotta he tuttavuutta hioivat.

Ollikainen kirjoitti kokemastaan kirjan 1962. Kirjahyllyssäni on kolmas painos vuodelta 1984. Siihen on lisätty kirjailijan jälkeenjääneitä kuvia valokuvaaja Topi Ikäläisen myötävaikutuksella.

Oon joskus ylistänyt Kelokämppää parhaaksi eräkirjaksi, jonka oon lukenut. Siinä ei hiiviskellä eikä ammuskella, sitä tulee kyllästymiseen asti vastaan alan muissa opuksissa.

Mutta annetaanpa kirjailijan itse kertoa. Hän omisti Kelokämpän esipuheessaan tarinat "hiljaisille kulkijoille, jotka tulivat ilman mainosten kohua, ja heillekin jotka samoin mielin aikoivat sinne näkemään asumatonta maata ja kokemaan minänsä mitättömyyden".

Kelokämpän tarinat ovat ajalta, jolloin erämaa ei ollut vielä hävinnyt taistelua ihmisen kanssa. Siksikin se on yhä mahtavampi lukukokemus vuosi vuoden perään. Puhumattakaan ite Alpiinista, kairan "keisarista", joka vanhenee kirjan tekstien myötä, mutta ei kirjan vanhetessa.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Suuri päivä





Suuri päiväni koitti vihdoin. Onnistuin kuvaamaan pyrstötiaisen ensi kertaa eläissäni, hätäisesti tosin ikkunan läpi. Epätarkka kuvasta tuli, sillä vieras lähti vitomaan parin ruuvun jäläkeen.

Piti nousta huteralle tuolille, kun ikkunan alaosa on nuhraantunut. Tintit ovat talaven kurkkineet sisälle nähäkseen, mitä ukko nyt henkensä pitimiksi puuhaa. Tuolilla seisominen ja ikkunoitten siivoaminen eivät ole vahvinta alaani.

Pyrstötiaisia oon monet vuodet silloin tällöin nähnyt melkoisina parvina koivikoissa helskyttelemässä, mutta kun kamera on just silloin unohtunut kotiin. Yksi niitä nyt oli vain nokkimassa muitten tiaisten murusia lumesta.

Toinen ilon aihe oli, kun Bittiparatiisi sai Lissulta Helsingistä tuoreita talventähden kuvia. Pohjois-Karjalassa niitten nuput tuskin ovat vielä nousemassa. Kuviakaan tästä kauniista kukasta en oo ennen nähnyt. Kasvi on kotoisin Italiasta ja sitä kasvaa luonnonvaraisena myös Balkanilla, Turkissa, Iranissa ja Afganistanissa. Euroopassa sitä on viljelty jo 1500-luvun lopulla.


Kuva: Lissu Kaivolehto

Puhki luettu





Kun ostin Hans Lidmanin kirjan "Taloni metsässä" kohta ilmestymisen jälkeen 1974, se tuli pian luettua sananmukaisesti puhki. Siitä tuli irtolehtipainos. Onneksi löysin uuvven antikvariaatista, joitten ohi en yleensä pysty kulkemaan.

Jo ensimmäiset lauseet vangitsivat. "Eräänä aurinkoisena alkukevään päivänä työhuoneen ovi kiskaistiin auki ja vaimoni ryntäsi sisään. Hänen silmissään oli kirkastunut hohde ja hänen poskensa liekehtivät. Ja vuokratalon lasten mekastuksen, kangaspuiden jyskeen ja radioiden mylvinnän sattumalta laantuessa kaikui hänen riemukas äänensä: - Jospa tietäisit, miten ihastuttavan paikan olen löytänyt. Tuulensuojainen kukkula, metsää ja järveä, suota ja niittyä. Ja siellä aivan vilisee eläimiä, joka sorttia...
Hän puhui varmaan paljon muutakin, mitä en nyt muista. Kuuntelin vain toisella korvalla, toinen punnitsi kirjoituskoneen rätistessä paperille ilmestyneiden sanojen sointia ja rytmiä."

Niin perhe rakensi kukkulalle talon. Sinne muutti myös kamera, joka alkoi sihtailla tuvan ikkunasta. Tulos on kirjassa.

Ja hyvänen aika, elän ite melkein samanlaisissa ympyröissä. Kirjaa vain ei oo tullut. Lidman sai filmille esimerkiksi metsäkauriitten kuvia. On niitä mullakin, mutta ei yhtä hyviä. Poseeraavat liikaa.


torstai 23. helmikuuta 2017

Tuprauttelee






Aamulenkillä tuprautteli tuuli irtolunta pärställe. Virkisti kummasti. Matkaa on kuitenkin vielä 1970-luvulle, mustavalkoiseen aikaan. Kuva on itärajan pikkukylästä, jossa linja-autotkin kulkivat silloin.

Helmikuun tuulisia säitä nimitettiin harjan puruiksi. Ne tukkivat monesti tiet ja polut, mutta ei se mittään, entisvanahaan liikuttiin paljon suksilla. Nykyisillä vehkeillä ei kyllä umpilumessa pääse.

Yleensä myöhempään kevättalveen ajoittuivat mehän karistajaiset, jolloin tuuli riepotteli roinaa puista. Nykyisin sen huomaa helpoimmin latusilla. Jo maaliskuun lopulla ne alkavat olla hiihtokelvottomia. Mutta ei se mittään, kyllä vyötärö on siihen mennessä jo rantakunnossa.

Alennusmyynnistä






Monen monta kertaa oon mietteissäni sivellyt Ylistys elämälle -kirjan kantta. Se on amerikkalaisen Ann Guilfoylen kokoama valokuvakirja, joka on vaikuttanut ehkä eniten ajatteluuni ihmisen ja luonnon suhteesta.

Kirja kertoo luonnonvaraisista eläimistä niiden omassa elinympäristössä hienoin valokuvin ja mietelausein. Sivuilla esitellään elämän kauneutta ja monimuotoisuutta, luonnon herkkää tasapainoa, jota meidän tulisi kaikin keinoin suojella.

"Eläimiä ei voi mitata ihmisen mittapuulla. Niiden maailma on vanhempi ja kehittyneempi kuin meidän, ja ne ovat kehityksen täydellisiksi hiomia olentoja. Niille on suotu aisteja, jotka me olemme menettäneet tai joita meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ne eivät ole veljiämme eivätkä orjiamme, vaan oma kansakuntansa, joka elää samojen luonnonlakien ja ajan rajoitusten keskellä kuin mekin jakaen kanssamme elämisen riemun ja tuskan", kirjoittaa kirjassa Henry Beston, kirjailija ja luonnontieteilijä.

Kirja on ilmestynyt suomeksi 1981. Oon ostanut sen jostain alennusmyynnistä, koska alunperäinen hinta 138 mk on yliviivattu ja alla on 96 mk.

Kotoisemmissa maisemissa metsäkauriit viettävät talvea pienissä laumoissa tai yksitellen. Kuvasin niitä eräänä talvena itärajan tuntumassa.


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Appelsiinitarina






Viihdyn huoneissa, joitten seinät on tapetoitu kirjoilla. Täysinäiset hyllyt kiertävät seiniä, ja melkein jokaisella kirjalla on tarinansa.

Nuorempana haaveilin, että kunhan pääsen eläkkeelle, istun päivät kiikkutuolissa lukemassa piippu hampaissa ja konjakkilasi käin ulottuvilla. Ei se ihan niin oo mennyt, kun nuo nautintoaineet kirjaa lukuunottamatta ovat jääneet pois.

Tunnustettakoon että muutama hyllykirja on jäänyt lukematta. Sitten on taas niitä, joihin palaan vuosikymmenien ajan yhä uuvestaan.

En oikein  ymmärrä, mikä esimerkiksi Marko Tapion Terassissa kiehtoo. Sain sen vuonna 1962 palkinnoksi koulun raittiuskilpakirjoituksista. Minkähäntähen muuten niihinkin piti raittius sotkea. Kirjan sai ite toivoa ja Terassi oli juuri ilmestynyt. Opettaja kyseli vähän ajan päästä, mistä kirja kertoi. En osannut sanoa.

En osaa vieläkään, mitä lie kirjoittajan luomistuskia. Kuuluisa kirjailija palaa maailmalta pieneen kotikyläänsä, jonne hän on rakennuttanut huvilan pitkospuitten taakse korkean, jyrkän kallion reunalle. Äkkijyrkänteen alla on lampi, jonka rannalla sauna. Siellä kirjailija aikoo kirjoittaa.

Tekstissä pohtaillaan paljon "appelsiininkuoritarinaa" ja monta muuta abstraktia asiaa. Voipi jiähä minulta selevittämättä. Ratkaisuja olisi ehkä etsittävä Tapion omasta elämästä, josta on kirjoittanut kokonaisen kirjan "Mäyhä" hänen entinen vaimonsa Tuulikki Valkonen. Terassissa on välillä mitä hienointa luonnon- ja tunnelmankuvausta. Kannessa on vain kirjailijan nimikirjoitus.

On siinä jälkipolvilla kirpparille tai kaatopaikalle raahaamista, tässä minun kirjastossa.

PS. Sain Lissulta linkin, josta löytyy lisävalaistusta Marko Tapion tuotantoon. Kiitoksia!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Pesä putosi






Uutisista iltapäivää. Bittiparatiisin tissikuusessa ollut oravanpesä on pudonnut maahan (etualalla) ja tuhoutunut.

Ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta lumi oli ehtinyt peittää jäännökset. Valpas reportteri kuitenkin huomasi tapahtuneen, ja jälkikoirat auttoivat esiin kaivelemisessa.

Tutkimukset syyn selvittämiseksi jatkuvat. Näätä, kanahaukka, pöllö? Vai oisivatko pesän isäntä ja emäntä selvitelleet välejään?

Uutisnenää on alkanut kutittaa myös sen suhteen, missä ovat oravat. Niitä ei ole viime päivinä näkynyt.

Elon taisto





Luonnosta löytyvät jäljet kertovat joskus ankarasta elon taistosta. Monien lintujen ja nisäkkäiden on saalistettava syödäkseen. Harvemmin ne huvikseen tappavat kuten nykyisin ihminen.

Jos luontoa ei enemmälti häirittäisi, sen toiminta olisi niin hioutunutta, että siellä vallitsisi tasapaino. Valitettavasti tämä on vain unelmaa, sillä luomakunnan herraksi itsensä kuvitteleva ihminen puuttuu turhan monesti peliin.

Kai se on niin, että ihmisen pitäisi muuttaa esimerkiksi energian käyttöä, elintapojaan ja ruokatottumuksiaan, jotta hyvä tulisi. Tälleen oon asian räknäillyt ja jonkinlaista tieteellistä näyttöä lienee olemassa. Tiijjän hyvin senkin, etteivät läheskään kaikki oo samaa mieltä.

Luonnon hyväksikäyttöä voisi olla syytä rajoittaa. Kun vielä totean, että luonnon kulkuun liikaa puuttuessaan ihminen kaivaa kuoppaa itelleen, se on sama kuin nousisin barrikaadeille sotalippua heiluttamaan.

Jaha, tämä taisi männä tuas saarnan puolelle. Saarnoilla ei tunnetusti oo menestystä nykymualimassa. Monipuolista ja vastakkaisia mielipiteitä kunnioittavaa keskustelua kaiketi kaivattaisiin. Jonkinlainen sivistyksen mitta se vissiin olisi.


maanantai 20. helmikuuta 2017

Jäljillä






Talvi on mainiota aikaa tutustua lintujen ja nisäkkäiden jälkiin. Itse eläimiä näkee harvemmin, mutta lumella jäljet kertovat omia tarinoitaan.

Viehätyin jo lapsena lumijäljistä niin paljon, että seurailin kettuja ja jäniksiä. Puput sai näköpiiriin helpommin, kettuja tuskin koskaan. Monesti huomasin illan hämärtyessä, että olin jo melko kaukana kotoa.

Nykyisin käytän apuna kirjaa "Jäljet lumessa" (Gummerus 1982). Sen saattaa löytää antikvariaateista. Kirjassa on valokuvia, piirroksia ja tekstejä.

Asiaan vihkiytyneet tuntevat linnut jo äänestä. Äänikirjoja on julkaissut ainakin Tammi (Linnut äänessä 2012). Lapset kuuntelevat mielellään linnun laulua luonnossa ja kirjasta.


sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Aktivointia






Kyllä, kerrankin on juttu, joka pitää taatusti kutinsa. Tästä on runsaasti omakohtaisia kokemuksia. Kiitos Anu.

Vanhuksella on monta tapaa suaha koira aktiiviseksi. Näin äkkipäätään tulee ensimmäiseksi mieleen, että avaa jääkaapin oven ja on ehtivinään välipalaa kun huikaisee. Salamana ovat lattialla rötköttävät hauvelit kuono pystyssä.

Selällään loikovan tessun toisen takajalan saa aktivoitua vippasemaan, kun rapsuttaa rinnasta. Vanhuksen pitää vain olla aktiivinen, että saa koiran aktivoitua.

Annan lisää vinkkejä. Pihamaalla laiskottelevat koirat saa liikkeelle, kun sanoo sanan "orava". Siinä syntyy satasen huippuaikoja, kun kiitävät lintujen ruokintapaikalle. Ihan yhtä varma konsti on ottaa käteen lumilapio. Vaan jo avustajia löytyy.

Eilisiltana kahtelin telkkarista hupiohjelmaa, jossa kaksi mummoikästä yritti suaha liikkeelle paikalleen jämähtänyttä kamelinkokoista hauvelia. Toinen veti hihnasta ja toinen työnsi takapäästä. Vaan johan liikettä syntyi, kun näköpiiriin ilmaantui pieni sievä tyttökoira, joka säikähti ja lähti vitomaan karkuun. Siinä sai hihnahenkilö melkoista liikuntaa, kuvasta päätellen ihan tarpeellista.

Voe pahus, tuas ois lähettävä lumitöihin. Tulis kesä äkkiä.


Faktafiktiota





Valemedioitten aikana Bittiparatiisinkin lukijoilla on syytä tarkkaavaisuuteen. Tositarinoitten lomassa saattaa olla hiven sepitettä.

Hyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että 99,9 prosenttia tämän aviisin tarinoista on faktaperusteista. Luku on hattulaskimestani, mutumeininkiä. Enemmän fiktiota tekisin, mutta kun mielikuvitus ei riitä. Pitäisi olla kirjailija eikä toimittaja. Myö kirjotetaan aina melkein totta.

Sepitteen yritän tehä sillä tavalla liioitellen, ettei erehtymisen vaaraa olisi. Korkeintaan lukijat kai ihmettelevät, miksi noin kökkö tarina, kun todellisuus olisi tarjonnut paljon ihmeellisempää.

Joku aikamme suuri ajattelija, oiskoon Matti Nykänen ollut, on lausunut, että kirjailijat, papit ja poliitikot olisivat ammattivalehtelijoita. Se voi olla turhan ronskisti sanottu, tuskin on aihetta yleistää. Kirjailijoilla hyvä mielikuvitus on ilmeisesti hyve, faktojen sanotaan olevan heille toissijaisia. Poliitikkojen vaalikampanjoissa soisi totuutta viljeltävän nykyistä enemmän. Papeista suurin osa uskonee itse vuorenvarmasti siihen, mistä puhuvat, ja varmaan suurin osa kuulijoistakin, joitten määrä on tosin vähentynyt viime vuosikymmeninä.

Kuvan sanotaan valehtelevan enemmän kuin tuhat sanaa. Voi joskus ollakin, mutta yleensä sitä sanotaan taiteeksi, jos on riittävän tunnettu kuvaaja. Allekirjoittaneella se on usein vahinko tai epäonnistunut otos. Yläkuva on sammakonkutua, alakuvassa sattaa lunta, kuten paraillaankin.


lauantai 18. helmikuuta 2017

Aasinsilta






Tuossa kuvassa on hirvi. Käytän sitä aasinsiltana kertoakseni lääkärikäynnistäni ja kielikysymyksistä. Mulla on hirvistä kuvia enemmän kuin terveyvenhoijosta.

Hirven takia voi hyvin joutua lääkärin puheille, mutta kävin männä syksynä ihan vain rutiinikontrollissa parikymmentä vuotta sitten tehyn syvänoperaation jälkimainingeissa.

Kieli (ruåtti) näyttää olevan melko akuutti kysymys esimerkiksi Vaasan seuvulla soteasioissa. Itä-Suomessa on paljon ulkolaisia lääkäreitä, kun ei ole kotimaisia. Jo vain homma pelasi kielikysymyksiä myöten. Pistäyvyin Feudorin (nimi muutettu) pakeilla lasareetissa. Mittaili ja koputteli.

"Mitä mene? Kärsikö rasite?" kysyi lääkäri osaa ottavasti.

"Ky-yllä, soutamistakin sieti koko kesän."

"Mitä sano? Aa, soittamista! Sitä jaksa ei kuka hyvä. Oike hyvä! Minä anta terve paperi."

Tunsin ihteni melekein tiplomihuilistiksi. Kunto kuin aitajuoksijan aviomiehellä. Vaikka pyssyn ostoon kelpaisi, voisi posauttaa hengiltä hirven, ettei jää kitumaan.

Puutteita on monenlaisia, ei ainoastaan lääkäri- ja kielipulaa. Muuan piäkaupunnissa  nykysin vaikuttava metropoliitta hoputti aikoinaan Valamon luostarissa kahvivieraitaan: "Ottoiten, ottoiten munkkia, valitettavasti meillä ei oo täällä nunnia."

perjantai 17. helmikuuta 2017

Talvipiikkarit






Kerrankin sattui ostos, jo muutaman vuuvven takanen, johon oon ollut tyytyväinen. Käyttö on laajentunut viime aikoina huomattavasti. Suosittelen lämpimästi etenkin kaikille ikäihmisille. Kun koira kiskoo, saa tönköt päälle paremmin. Muuten joutuu liukumaan perässä tien laijasta laitaan.

Kyse on talvipiikkareista, vai mitä nastakenkiä ne ovat viralliselta nimeltään. Niihen hankinta tuli ajankohtaiseksi, kun pari kertaa kemahin kumoon kaljamakelillä postia laatikolta hakiessa. Mainoslehtiset levisivät pitkin hankia.

Epäilin ostaessa, ettei niillä voi kävellä sisätilojen lattioilla. Myyjä vakuutti, että testattu on Isomyyssä. En oo käynyt kokeilemassa, mutta monissa kauppaliikkeissä oon huomannut kylttejä, joissa kehotetaan riisumaan liukuesteet. Kotosalla oon saanut nootteja puisen terassin takia. Piikkarit mitkä piikkarit.

Alussa käytin niitä vain jäisillä keleillä, mutta nykyisin miltei aina kävelylenkeillä. Ikä tuo viisautta lisää joka vuosi. On se niin huoletonta, eikä nastoista oo tiellä liikkuessa haittaa. Piikkarien avulla myös nopeus paranee. Pitäskin joskus mitata sekunttarilla, paljonko menee sataselle.

Sekunttari - siinä suattas olla seuraava ostos.

torstai 16. helmikuuta 2017

Tuttuja paikkoja






Vätkistellen avasin Ilkka Remeksen Kiirastulen. Pitihän se uteliaisuuvesta käsille etsiä, kun oli viime vuonna eniten kaupaksi mennyt kirja.

Käänsin sivun, käänsin kaksi. Koko ajan ihmettelin, mikä Remeksen kirjoissa ihmisiä vuuvvesta toiseen kiehtoo. Tämä kertoi mm. Venäjän Suomeen kohdistamista nykyajan sotatoimista ja amerikkalaisten joukkojen saapumisesta maatamme puolustamaan. Kuviot olivat melko monimutkaisia.

Kulmakarvat kohosivat mielenkiinnosta vasta monisatasivuisen kirjan loppupuolella. "Maanantaiaamu valkeni kylmänä Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä, jonka keskustan Kirkkotieltä avautui ankea näkymä. Yli kolmesataa maahantulijaa oli sullottu hiekkaisille tenniskentille, joita ympäröi verkkoaita."

Heti seuraavalla sivulla luki: "Maahantulijat, jotka olivat enimmäkseen muslimeja, olivat saapuneet myöhään illalla parinkymmenen kilometrin päässä olevaan Venäjän puoleiseen Värtsilään linja-autoilla. He olivat kävelleet toiveikkaina ja esteettä maiden välisen rajan yli Niiralaan (alakuva). Lähialueen vastaanottokeskukset Enossa, Liperissä ja Kiteellä olivat jo täyttyneet."

Kah, tuttuja paikkojahan nämä. Paikallisuus herätti lukijan tällä kertaa.

Jostain kirjakritiikistä luin, että "merkittäviä rahoja viihderomaaneilla ansaitseva kirjoittaja sanoo asioita, joille ei näytä oikein löytyvän muualta tilaa". Niinpä.


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Historia havisee





Luin Tapani Löfvingin seikkailuista jo kansakouluiässä. Lehtihommiin Kiteelle eksyttyäni 60-luvun lopulla tutustuin Suorlahden hovin isäntään Lauri Tarkkoseen (alakuva), joka kirjoja värikkäämmin kertoi, miten sissipäällikkö loikkasi venäläisten niskaan tienvarren suurista kuusista. Hän oli hyvin perillä historian havinasta.

Löfving oli 1710 paikkeilla rajamajuri Simo Hurtan kirjurina ja sai hoidettavakseen Sorolaxin kruunutilan. Siellä hän joutui venäläisten vangiksi.

Päiväkirjassaan Löfving selostaa vauhdikkaasti, miten hänet pakotettiin juoksemaan hevosten välissä Kiteen pastoraattiin, jonne oli liki parikymmentä kilometriä. Lopulta hän onnistui karkaamaan. Päiväkirjat painettiin kirjaseksi 2001. Hankin sen heti, sillä 1700-luvun alkupuolen historia kiinnosti muutenkin.

Silloin oli iso- ja pikkuvihat. Samoihin aikoihin Löfvingin seikkailujen kanssa oli Ilomantsissa vallesmannina Gottfried Wermuth, isäni isoäidin isoäidin isoisä - noh, sukulainen joka tapauksessa.

Oli se Gottfriedillakin elämää, vuorolöysiin venäläisten moisniekkana ja ruotsalaisten nimismiehenä. Viimein putosi juovuspäissään hevosen selästä ja kuoli. Kirkon lattian alle hauvattiin, mutta kirkko paloi kohta. Kävimme etsimässä jälkiä eräänä kesänä, vain ei löyvetty.

Ite oon koittanut kaikellaan vältellä hommaamasta hevosta kontolleni. Koirissa on riittämiin.

Kaikkien rakkaitten sukulaisten kunniaksi soikoon lempikappaleeni Dvorak.


tiistai 14. helmikuuta 2017

Valkoinen Torakka





Kansakoulukirjaston mieleenpainunein ja vieläkin elämyksiä tuottava kirja oli "Etsivätoimisto Valkoinen Torakka" (Otava 1952). Sen oppien mukaisesti perustimme oitis tuon nimisen etsivätoimiston, mistä opettajat eivät oikein pitäneet.

Olin puulaakin päällikkö ja paras kaverini oli sotapäällikkö. Käytännön taitoja harjoitimme vaklaamalla mm. rakastavaisia nuoriapareja mehtäkalliolla ja sunnuntaisin samaan paikkaan kirkonmeiningin jälkeen  sökölle kokoontuneita ukkoja.

Ystävänpäivän kunniaksi kerron, että olemme sotapäällikön kanssa viettäneet vieläkin vuosikokouksia, vaikka välimatkaa on muutamia satoja kilometrejä. Ne alkavat yleensä kotiseudun hautausmaakierroksilla, jotta näkisi, ketkä ovat poistuneet keskuudestamme. Sitten saatamme joskus hiljentyä ehtoollisen viettoon. Aikamoisia noviiseja oomme kuitenkin niissä asioissa, pitäsköhän tehä opintomatka tänne.

Valkoinen Torakka oli pitkään multa kateissa. Ette pysty kuvittelemaan onnen tunnetta, kun huomasin sen kerran Helsingin kirjamessuilla eräällä antikvariaattiosastolla.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Mykkäfilmi


Heinäntekoa Tolvajärvellä. Museovirasto, kuv. Otso Pietinen 1935.

Oon ihastuksesta ihan mykkänä. Hesalainen arkistoihme Lissu oli löytänyt Ylen arkistoista mykkäfilmin, joka kuvaa Tolvajärveä, Korpiselän "Punkaharjua" ennen sotia.

Kiitokset sinne piäkaupuntiin. Tämä on hyvä lisä Ylen antiin, jota päivittäin saamme verovaroilla katsella ja kuunnella.

Vaihtelu virkistää






Totta lienee otsikon kulunut sanonta ainakin säitten osalta. Kovin ykstoikkoseksi kävis, jos aina ois karipialaiset pikinikelit.

Nopeat säänvaihtelut aiheuttavat talvellakin mielenkiintoisia ilmiöitä. Viime päivinä ovat puut verhoutuneet johonkin kauniin valkoiseen, jota eppäilen kuuraksi.

Kuura, huurre, härmä, sumu, utu, auer, merisavu, tykky... Ei niistä ota aina selvää erkkikään, ja kaikista ei ees rikospolliisi.

Koirien kanssa lenkkeily muuttuu näin kevättä kohti vähän takkuiseksi, kun niillä on niin paljon tutkittavaa tiepuolissa. Jänisten jälet ovat kummallisissa rykelmissä, pissillä on merkkailtu joka puska.

Salolla kun hiljaa hiihtelee, kuulee ja näkee kaikenlaista. Kettu haukkuu kiimaansa suolla, ilves rönkyy kammottavalla äänellä ja korppilauma on löytänyt haaskan. Mutta niistä kenties enemmän toitsi.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sotilaselämää






Sotilasurani ehoton kohokohta oli, kun Lappeenrannassa kenttätykistön reservinaliupseerikoulussa oppilaan natsoilla varustettuna ohjasin ryhmän marssiharjoitusta. Kasarmin kentällä tuli vastaan nuori kaunis nainen.

Kohensin ryhtiä, vejin käin lippaan ja sotaäänellä komensin: "Katse vasempaan päin. Laulua." Reippaasti kajahti pojilta Tulipunaruusut. Neito hymyili.

Muutapa en armeija-ajasta, jota monet miehet haikailevat, juuri muistakkaan. Ei se oikein järellistä touhua ollut. Lappeenrannassa oli ikävä Ylämyllylle, jossa oli puolta paremmat sapuskat. Raukin perunat olivat vetisiä ja pahanmakuisia ja viereisen rakuunarykmentin hevoset hulluiksi koulutettuja. Niitä joutui rangaistukseksi moppaamaan, jos kärähti ruokailusta lintsaamisesta.

Kumpaakaan koulutuspaikkaa ei taijja olla enää olemassa, kevyet mullat vain muistolleen. Punaiset kauluslaatat olivat kyllä valttia alokkaan ensimmäisellä iltalomalla Joinsuussa. Kun vihreälaattaiset Kontiorannan alikessut yrittivät suaha tervehtimään, karahti joku ohikulkenut siviili, että "ei tykkimies oo ennenkään puskajussille lippaan vetänyt".

Sotahulluuttako?


SA-kuva



Korpiselän Tolvajärvi oli talvisodassa paikka, jossa Neuvostoliitto koki ensimmäisen tappion. Historiankirjoitus on tehnyt Tolvajärvestä legendan ja Paavo Talvelasta sekä Aaro Pajarista suuria sotapäälliköitä. Vissiin aiheellisestikin.

Maan luetuimpiin kuuluva historioitsija Teemu Keskisarja tuo esiin uusia näkökulmia kirjassaan Tolvajärven jälkeen - suurtaistelun ihmisten historia (Siltala 2014). Se seuraa ennen kaikkea Pajarin komentamaa hämäläistä jalkaväkirykmenttiä sodassa ja vielä sen jälkeenkin.

Keskisarja alkaa olla mielikirjailijoitani tällä saralla. Hän pohtii usein historian järkyttäviä tapahtumia eri tapaan kuin muut. Parhaillaan oon syventymässä uusimpaan, Mannerheimin nuoruuvesta kertovaan kirjaan "Hulttio" (Siltala 2016). Pitää elää sellanen elämä, että siitä saahaan kirja. Siellä on kokosivun kuva Mannerheimista ratsastamassa alasti ravinteli-illan jäläkeen. En skannaa sitä tänne, tämä on perhejulukasu. Katelkoot tenavat tuota venäläistä panssariautoa.

En oo tiennytkään, että jo tuolloin viuhahettiin. Kun se oli suurinta muotia 70-luvulla, kipaisi joukko joensuulaisia päätoimittajia torin ympäri...

Ei kai meikäläiseen oo iskenyt sotahulluus noitten museoviraston ja SA-kuvien myötä? Sese pätis kaiken muun piälle.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Auringonpalvontaa






Päivä pitenee eli valoisa aika lisääntyy aimo harppauksin. Aurinkokin on viime aikoina näyttäytynyt ahkerasti, ja kuu mollotti viime yönä kirkkaana.

Bittiparatiisissa ootetaan mielenkiinnolla ensi viikkoa, jolloin kuulemma pitäisi kevät koittaa. Lämpimät tuulet tavoittavat arktisen seutumme ja mittari hujahtaa melkein hellelukemiin ajankohtaan nähen, kun aurinkoakin on luvassa.

Koirat harjoittelevat auringonpalvontaa aina milloin mahollista. Ne ovat näin talvisin valossa viihtyvää tyyppiä, kaihtavat varjoa. Kesällä on päinvastoin. Ovat tainneet tulla laumanjohtajiinsa.

Eivät tintitkään ole kevään lähestymistä pahakseen panneet, vaikkeivat ole niin innoissaan kuin tikat. Ne ovat pärryttäneet puunkylkeä ja puhelinpylväitä jo monena päivänä.


Puassun kalliolla


Museovirasto, kuva Matti Poutvaara


Rajan taakse jäänyt Tolvajärven matkailumaja (yläkuva) ehti valmistuttuaan 1939 toimia vain hetken ennen sodan alkamista. Sen "näköispainokseksi" rakennettiin samoilla piirustuksilla Korpiselkätalo lapsuuskylääni Hoilolaan 1980-luvun puolivälissä.

Tuupovaarassa oli tuolloin tarmokas kunnanjohtaja ja Hoilolassa vielä tarmokkaampi kylätoimikunta. Osakkeita ostivat myös kyläläiset, mutta varallisuus haihtui taivahan tuuliin talon jouduttua myöhemmin epäonnisten pisnesten uhriksi. Muutama vuosi sitten talo myytiin yksityiselle henkilölle.

Korpiselkätalo sijaitsee korkealla Puassun (Vapahtajan) kalliolla. Siellä konttailin kansakouluikäisenä pakanallisissa menoissa keväthangilla kuuntelemassa metson soidinta. Ei ois millään huvittanut aamuisin lähteä kouluun, jossa katkismuksen ulkoluku tympäisi.

Ennen sotia kalliolla oli tanssilava, ja sotien jälkeen miesväki pelaili siellä korttipelejään ja joi ponua.


perjantai 10. helmikuuta 2017

Kulttuurijäätä






Aikoinaan kirjoittelin, ettei järvestä nostetuilla jäillä oo enää muuta käyttöä kuin rokilasissa. Vastikään kahtelin telkkarista, kun nostivat jäitä joitain mualimanmestaruuskisoja varten. Oiskohan ollut kyseessä veistotaiteilu, siis kulttuuria.

Aika kultturellia se oli ennenkin, jos ei muuten niin ruumiin sellaista. Keskenkasvusena poikasena olin kerran mukana, enkä oo koskaan ollut niin väsynyt kuin sen jälkeen.

Suurten lohkareitten hinaaminen avannosta ylös oli helkutinmoinen homma, vaikka muistaakseni hevosta käytettiin apuna. Paljon helpompaa on painaa lohkareet uppeluksiin, kuten verkkoavannoilla usein menetellään.

Verkot ujutetaan ohuen jään alle alkutalvesta, maitojäät nostettiin keväällä, jolloin ne olivat paksuimmillaan. Jäitä tarvittiin kesäaikaan jäähdyttämään maitoa. Tonkat laitettiin lypsyn jälkeen jäitten sekaan. Sahajauhojen alla varjoisessa paikassa jääkasa säilyi parhaiten.

Tuon enempää mulla ei oo jäähytystekniikasta käsitystä. Kotimökillä oli paraammoillaan yksi lehmä, josta ei riittänyt maitoa meijeriin. Sitä separoitiin kotona, jolloin tuli kurria ja kermaa, josta kirnuttiin voita ja piimää. Jo varhaisessa iässä jouduin niitten puuhien takia lapsityövoimaksi, vaikka mielestäni parempaakin tekemistä olisi ollut, särkien narraamista ja uimarannalla posaamista.

torstai 9. helmikuuta 2017

Kansainvälistä






Muutama vuosi sitten manan majoille muuttanut Otto Rummukainen asusteli pienessä salomökissä Pykälävaarassa. Siellä hän kirjoitti parikymmentä kirjaa, romaaneja sekä paikallishistoriaa. Vakavammin hän aloitti kynäilyn seitenkymppisenä, aiemmin hänellä oli mm. kunnan nuoriso- ja raittiusohjaajan virka.

Otto eli yli satavuotiaaksi. Kirjoja hän painatti omalla kustannuksellaan muutaman sata kappaletta kustakin. Ne hän myi polkupyörällä kierrellen pitkin pitäjiä. Maakunnan kirjailijayhdistys noteerasi hänet satavuotiaana.

Kirjailijasta tuli elämänsä ehtoona paikkakunnan kuuluisin asukas maailmalla Seppo Rädyn ohella. Jossain radio-ohjelmassa hänet nimettiin Pykälävaaran Päätaloksi. Miljoonat amerikkalaiset näkivät hänestä tehdyn tv-ohjelman.

Amerikansuomalaisten lehti julkaisi satavuotiaasta jutun (yläkuva). Leena Vännin kirjoituksessa kerrottiin Oton elämäntaipaleesta ja kasvamisesta kirjailijaksi. Runsasta tuotantoa esiteltiin ja tehtiin selkoa sen hetken kuulumisista.

Rajantakaisen Vjärtsilän lähetystö sai päivänsankarin satavuotisjuhlissa (alakuva) hyvälle tuulelle. Hän kävi ennen sotia töissä siellä rautatehtaassa.