perjantai 9. maaliskuuta 2018

Impi Ihanelma


Kuva Arja J

Kissanpäiviä, osa 3

Kun olin kertonut Mirristä ja Murrista, alkoi ajatuksissa pyöriä vielä yksi katti, joka ei jätä rauhaan ennen kuin kirjoitan siitäkin. Tosin pelkään pahoin, että näitä kissajuttujani alkaa pian olla kuin Vilkkilässä kissoja.

Tuttavallani oli Impi -niminen tyttökissa. Se oli varsinainen hienotar, mutta niinpä vain kävi Impillekin, että se yllätti emäntänsä - vannoutuneen vanhanpiian - saamalla pentuja.

Impin emäntä ilmaantui syntymäpäivilleni kissanpentu kainalossa. Toi sen minulle yllätyslahjaksi. Ja tietenkin tyttökissan, poikakissat olivat menneet paremmin kaupaksi. Nimesin kissan Impi Ihanelmaksi, sillä olen syntynyt Ihanelman nimipäivänä.

Ihanelma tuli siis meille tilaamatta ja pyytämättä. Ei oikein sopeuduttu puolin eikä toisin. Kuten emänsä, Ihanelmakin oli tottunut hienouksiin, eikä suostunut syömään muuta kuin tuoretta sydäntä ja latkimaan kuohukermaa.

Odotimme hartaasti kevättä, sillä anoppi oli luvannut ottaa Ihanelman kesäkissakseen. Anoppi vietti tuolloin kesiään samalla paikalla, missä nyt on Mökkiparatiisimme.

Ihanelma aloitti heti paastokuurin, sillä mistäpä anopilla olisi ollut tarjota sydämet ja kermat. Kaiken kukkuraksi jostain ilmestyi punaturkkinen kolli, joka ajoi säikähtyneen Ihanelman korkean kuusen latvuksiin.

Kun menimme seuraava kerran käymään, anoppi oli itku kurkussa vastassa. Hän kertoi, että kissa on ollut puussa jo monta vuorokautta. Siippa kiipesi kielloistani huolimatta puuhun ja saikin kurkoteltua katin kainaloonsa.

Talon portaanpielessä oli vanha saunakauha, jossa oli keitettyjä perunankuoria matkalla tunkiolle. Häntä suorana Ihanelma säntäsi kohti kauhaa ja ahmi perunankuoret kitaansa.

Anoppi sai järjestettyä asiat niin, että kun syksy koitti, Ihanelma vietiin järven toiselle puolelle navettakissaksi. Myöhemmin kuulimme, että siitä kehkeytyi oikein hyvä navettakissa, jonka pennut olivat haluttuja laajalla alueella.

Impi Ihanelman elämä oli siis tuhkimotarina takaperin. Se muuttui prinsessasta maatiaiskissaksi. Luulenpa kuitenkin, että se eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Ride

3 kommenttia:

  1. Onnellinen loppu oli Impi Ihanelmankin seikkailuilla.
    Tykkään lukea eläintarinoita.

    VastaaPoista
  2. Tunnettujen kirjoittajien eläintarinoissa
    on usein jokin opetus. Sen meikäkin vois "opettaa",
    että älä vie eläintä lahjaksi, jos et ole neuvotellut
    asiasta kyseisen henkilön kanssa. Mekin asuimme
    kerrostalossa ja olimme paljon pois kotoa kun saimme
    Impi Ihanelman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ride, tuo mainitsemasi asia tuli tarinaa lukiessa
      mieleen, että ei pidä viedä eläintä lahjaksi, jos
      ei lahjan saaja ole sitä nimenomaan toivonut.

      Poista