sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Piirinpyöriäiset


Kuvat museovirasto. Tanhut Gideon Weinraub 1966

Ennen sotia - ja varmaan vielä jälkeenkin - monien maalaiskylien nuoret kokoontuivat piirinpyöriäisiin. Se lienee ollut helponnettu versio tanhuamisesta. Tanhuaminen tuli mieleeni telkkarin Putous -sarjan pikkutyttöä esittävästä Tanhupallosta.

Mummolassani pidettiin tanhukurssit joskus viisikymmentäluvun puolivälin jälkeen. Kylästä löytyi tuolloin vielä sen verran nuorisoa, että tanhuryhmään saatiin kymmenisen tyttöä ja saman verran poikia. Olettaisin, että kurssi oli nuorisoseuran järjestämä ja sen vetäjäksi tuli pirtsakka, parikymppinen Pike Pielisen latvavesiltä.

Kaikki pojat ihastuivat tietenkin tuohon muualta tulleeseen tyttöön. Minä olin salaisesti ihastunut Hartsaan, Hartsa oli mielestäni aivan Paul Ankan näköinen. Mutta olin tietenkin aivan liian nuori, en kuulunut nuorisoseuraan eikä minulla ollut edes kansallispukua, joten sain seurata sivusta nuorten ilonpitoa.

Kurssi taisi kestää pari viikkoa ja se huipentui Ristinpohjan lavalla pidettyyn loppunäytökseen. Kauniilla ilmalla tanhuttiin mummolan pihapiirin tanhuvilla, mutta sadesäällä mentiin viljakuivaamon yläkertaan. Se olikin erittäin romanttinen paikka kun sade ropisi pärekattoon ja kypsän viljan tuoksu leijaili joka puolella. Kuivaamon ulkopuolella oli kesä kukkeimmillaan, timotei heilimöi ja ahomansikat tuoksuivat.

Sivusta seuraaja (siis minä) huomasi tietenkin kuinka monen nuoren kesken kehkeytyi vispilänkauppaa. Eniten närästi ne Piken ja Hartsan keskinäiset katseet.

Pike halusi opetella piirakoiden ja sultsinoiden teon salat. Dunja-mummo lupasi mielihyvin opettaa. Mutta mistäpä salissa nukkuva Pike olisi tiennyt, että leipomishommiin oli noustava jo kukonlaulun aikaan. Eräänä aamuna heräsimme melkoiseen mekkalaan, kun mummo tsakkasi (moitti) liian kauan nukkunutta leipurioppilasta.

Tanhukurssien päättäjäispäivä oli sateinen. Aikamoinen polkupyöräkaravaani polki sadetakit päällään kohti Ristinpohjan lavaa, minä hännän huippuna jollain pyöränreuhkalla. Matkaa oli varmaankin toistakymmentä kilometriä mutkaista ja mäkistä hiekkatietä.

Lavatanssit Raja-Karjalassa 1938, Pietinen
Kun tanhut oli tanhuttu, oli vuorossa tunti tanssia. Sitäkin seurasin lavan seinustalta, mutta eikö vaan eräs hyvänä tanssijana tunnettu aikuinen mies tullut minulle pokkaamaan. Kärsimystähän se elämäni ensimmäinen tango oli varmaan meille molemmille, vaikka grammarissa soikin sen ajan hitti: "Hiekka vain, pölyn valkoinen hiekka vain".

Sade oli tauonnut ja aurinko mennyt mailleen kun karavaanimme polki takaisin. Maasta kohosi hienoista sumuhöyryä ja vesilätäköt kiiltelivät himmeinä. Välillä kuului ärräpäitäkin kun joku ohjasti vahingossa rapakkoon tai kun ketjut putosivat pyörästä. Tietenkin ne putosivat juuri Piken pyörästä ja Hartsa sai ritarillisesti asentaa ne paikoilleen.

Eipä tuo minua enää harmittanut. Mielessäni soi iskelmä: "!'m so young and you're so old"... Siinä iässä pienet sydänsurut olivat kuin höyhenen kosketus ja tunsin olevani uuden ajan lapsia.

Eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun sekin Liperin pitäjän laitamilla sijainnut kylätie hiljeni ja suurin osa nuorisosta siiirtyi työn perässä muille maille vierahille.

Ride

3 kommenttia:

  1. Tiskijukallekin tuli nostalginen olo. Hyppysissä oli vielä Sateen tango heinälatokohtauksineen, mutta kun tämä on perhejulkaisu...

    VastaaPoista
  2. Kyllä Paul Ankaakin vuodet ovat kuluttaneet sitten 60- luvun,
    kun katsoin tuosta hänen Sveitsissä tallennettua konserttiaan.

    Mutta kivat tanssit täällä.

    VastaaPoista
  3. Sata vuotta vanhoissa (ja vähän nuoremmissakin)sanomalehdissä on nuorisoseurojen iltamailmoitusten lopussa maininta "lopuksi tunti leikkiä".

    Aikani tuota ihmettelin, että mitä ihmeen leikkiä, kunnes eräs nyt jo edesmennnyt pälkjärveläinen valisti minua, että se leikki tarkoittaa piirileikkiä.

    VastaaPoista